Vielä kerran vinyylisoittimista - Levysoitinsarjan bonusosa 10

Digitaalilapsi vinyyliä kyntämässä

Vinyylilevysoitin on täysin järjetön kapistus. Iso, epäkäytännöllinen ja teknisesti digitaalisisarta heikompi. Ja silti ajatuksen tasolla siinä oli jotain kiinnostavaa. Todellisuutta pääsin tutkailemaan saatuani haltuuni muutaman soittimen. Tämä on minun ensikosketukseni vinyylitoistoon.

Olen sen ikäinen, että ostaessani ensimmäisiä omia levyjäni vinyyli oli vielä voimissaan, mutta toisaalta käytännössä kaikki oli jo saatavilla myös CD:nä. Valitsin cd:n. Minä en pelkää digitointia. Päinvastoin, jos olisi mahdollista, johtaisin ääntä digitaalisena suoraan aivokuoreen. Eipähän olisi toistoketjussa signaalin laatua heikentävää muunnoksia.

Jokin vinyylissä kuitenkin alkoi viehättää viime vuosina, syitä oli useita. Vannoutuneen vinyylinkannattajatutun kommentit siitä, miten vinyylin soundi on parempi. Lukuisat ihan tolkulliset artikkelit aiheesta, joissa kylmästi todettiin, että vinyylitallenteet on miksattu ja masteroitu CD-versioita dynaamisemmin ja muutoinkin paremmin. Päätoimittajan runoutta lähestyvät maalailut rituaalinomaisesta levyn asettamisesta lautaselle ja rauhoittumisesta musiikinkuunteluun. Ja sekin, että joskus puhtaasta hifi-ihanteesta tinkiminen on ihan helkkarin hauskaa. Tinkimisellä tarkoitan toiston ruuvaamista mieleisekseni äänellisen uskollisuuden kustannuksella. Musiikki on paljon enemmän, kuin vain ääntä.

Sitten sain kokeiltavaksi muutaman levysoittimen ja edessä oli siirtyminen mielikuvista todellisuuteen. Vaan vastasiko mielikuvia ja puriko vinyylikärpänen?

Ei ainoastaan mustia kiekkoja

Johdatus salatieteisiin

Kävin pitkin talvea puolifilosofisia keskusteluja levysoittimista päätoimittajan kanssa. Keväällä pääsin oikein nimeltä kirotuksi muutaman muun ohella. Puupäätoimittajalla oli syttynyt kiinnostus vinyyliin ja oli menossa hakemaan itselleen soitinta. Kuulemma meidän asiasta jutelleiden syy. Sen innostuksen hedelmiä olemme saaneet lukea artikkelisarjan mitalta AudioVideo.fi:ssä. Kostoksi hän sitten pyysi kesällä käymään ja ottamaan pari vinyylilevyä mukaan. Minulla on muutamia puhtaasti keräilytarkoituksessa. Tai ainakin näin olen itselleni vakuutellut. Mainiosti ne hyllyssä pysyvät soittamattakin.

Olin henkisesti valmistautunut toteamaan kohteliaasti, että no joo, ihan kiva, ja poistumaan paikalta. Päätoimittaja taisi aavistaa, miten käy laskiessaan levyä lautaselle. Sen verran virnuili tiedustellessaan, että paljonko laitetaan volumea. Lyhyt kuuntelutuokio johti melkoiseen tunteiden vuoristorataan sekä aiheutti pakottavan tarpeen saada muutama soitin kotiin tarkemmin tutustuttavaksi. Ettei nyt vaan kuitenkin olisi oudon oheiskaluston aiheuttamia tepposia. Kuulosti nimittäin huolestuttavan hyvältä.

Säädettävä RIAA helpotti elämää.

Lyhyen neuvottelun jälkeen mukaan lähtivät päätoimittajan juuri testaama Audio-Technica AT-LP120-USBHC ja Rega RP1. Edullisen pään soittimilla siis liikkeelle. RIAA:ksi MarekSoundin ystävällisesti lainaama kohtuuhintainen Pro-Ject Phonobox DS. Sen oletin olevan riittävän hyvä soittimiin nähden. Phonobox DS on myös hinnaltaan tolkullinen ja sen asetuksia voisi muuttaa kullekin äänirasialle sopivammiksi kolmea nappia painamalla. Muutamia edullisempiakin oli lainassa ja niistä ei enempää tarvitse sanoa. Kaikki kuuntelut tein Phonoboxilla. RIAA:lla on merkitystä, se tuli selväksi hyvin nopeasti.

Kokeilumateriaaliksi satunnainen valikoima omia ja lainattuja kiekkoja. CMX, Slash, Guns ’n Roses, Dire Straits, ZZ Top, Nighwish ja muuta linjaan sopivaa. Enimmäkseen rokkihommia, siis. Ja vastapainoksi Miles Davisin Kind Of Blue, kuulemma maailman myydyin jazz-levy.

Varo, ken kuljet tästä: Audio Technica AT-LP120-USBHC ja Rega RP1

Päätin aloittaa kokeilut Audio Technica AT-LP120-USBHC:lla. Johdot kiinni ja virrat päälle. Säädöt olivat jo onneksi tehty valmiiksi. Onhan tuo vakuuttava kapistus reippaan massansa ansiosta. Kovasti pitämäni CMX:n Mesmeria soimaan – digitaalina. Vinyyli odottelee vuoroaan vieressä. Korvien lämmittelyä, muistin virkistämistä ja vertailukohdan hakemista. Oletan, että erot ovat sen verta pieniä, että läpituttuakin materiaalia on syytä kuunnella ensin diginä, jotta kokeilussa on mitään järkeä.

Audio-Technica AT-LP120-USBHC, tuhtia alapäätä ja hyvää perstuntumaa.

Sitten tositoimiin. Neulan asettaminen teettää ensikertalaisella hapuilua, mutta Mesmerian vinyylipainos lähtee pyörimään melkein heti. Totaalinen hämmennys valtaa mieleni. Levyn päättävä Eksopaleoklimatologi soi juuri vaiennutta digitaalisisartaan huomattavasti jylhemmin, isommin. Eihän tämä nyt saisi näin mennä. Teräs-kappaleen vanha flyygeli soi vielä vähän kauniimmin.

Saman yhtyeen Seitsentahokas lautaselle, lyhyt muistinvirkistys digin puolella ja taas mennään. Bassoissa on pari pykälää enemmän auktoriteettia, kappaleissa enemmän ilmaa, rokki rullaa paremmin kerta toisensa jälkeen. Slash: World On Fire paukuttaa sekin paksummin kuin digitaalisisar. Kappaleessa on kaikkiaan enemmän lihaa luiden päällä, enemmän rokkia. Kieltämättä hienoa mutta samalla kliinistä ja aavistuksen tylsää digiversiota ei ole ikävä.

Rega RP1 tositoimissa.

Dire Straitsin Money For Nothing rullaa tukevammin, kuin sen muistini mukaan pitäisi. Digiversion hukkaama basisti on saatu taas lavan etureunaan. Minkäänlaista tahmeutta en kuitenkaan huomaa, vaikka yleensä bassojen nostaminen on sellaista aiheuttanut. Hienoa. Tallenne toisensa jälkeen havainnot ovat samansuuntaisia. Tunnelma on vinyylillä kenties livemäisempi kuin digillä. Auktoriteettia on enemmän, ääni on isompi. Toisaalta erottelu ei ole digitaalin tasoa ja yläpää on aavistuksen tummempi. Tai kuunteluihin osallistuneen puolison argumentein yläpää helpompi ja korvia rasittamaton. Niinpä.

Sitten Rega RP1 vuoroon. Foorumitietojen mukaan soittimien äänirasiat ovat jos eivät samat, niin ainakin lähisukulaiset. Vaikutelmat soinnista ovat hyvin samansuuntaiset kuin Audio Technicalla. Eroakin löytyy Regan rullatessa pykälää kevyemmällä otteella ja vähemmän läskillä bassopäällä, mutta aavistuksen paremmalla kontrollilla. Digitaalia en kaipaa hetkeäkään, mitä nyt yksi albumi paljastuu vinyylillä armotta tunkkaiseksi.

Päätän kiusata molempia soittimia ihan tosissaan ja nostan lautaselle vanhempaa CMX:ää eli rivakkaa HC:ta. Mielipuolista kaahausta, siis. Ja kyllähän Audio Technica parhaansa tekee yrittäessään pysyä rytmin mukana. Kovaa mennään, mutta aavistuksen pääsee kontrolli lipsumaan. Rega selvittää samat raidat tutuksi tulleella kevyemmällä otteella ja aavistuksen paremmalla kontrollilla kuin Audio Technica. Verkkosoitin vie kuitenkin tässä lajissa suvereenisti voiton. No, ehkä Kanniaisen perässä pysyminen on liikaa vaadittu edullisilta soittimilta, kun se on liikaa pyydetty monelta rumpaliltakin. Sama tilanne on muullakin materiaalilla, kun äänimassa paisuu tarpeeksi. Edelleen soi, mutta ainakin näillä edullisemmilla levysoittimilla ote kirpoaa hieman.

"Mä tykkään enemmän tästä,
tuhdimpi alapää ja
parempi perstuntuma."

Hiilikuitukori ja hyvä pito vai rekka ja liikaa tehoa?

Soittimien luonne-erot olivat lähes samat, kuin fyysiset erot: Rega RP1 on kevyt ja pelkistetty lankku, joka toistaa musiikin kevyellä otteella nopeuden kärsimättä. Kun detaljit eivät hyökkää päälle ja soittimien paikat äänikuvassa eivät ole millintarkkoja, voi keskittyä musiikkiin. Jäin tosin ajoittain kaipaamaan aavistuksen tuhdimpaa ääntä. Audio Technica AT-LP120-USBHC puolestaan on massiivinen soitin ja niin on äänikin. Ehkä se ote ei ole herkin mahdollinen, mutta ääni on iso, basso tuhti ja napakka, ja voimaa riittää. Ei välttämättä akustiseen tunnelmointiin, mutta rokkihommiin ehdottomasti. Vauhtia ei puutu. Ajoittain bassopää meni jo aavistuksen yli ja saattoi peittää keskialuetta. Siinä on tosin tipan bassoiltaan lämpimällä oheislaitteistollakin osansa.

En pysty sanomaan kumpaakaan selvästi minun makuuni paremmaksi. Puolisoni sen sijaan valitsisi välittömästi Audio Technican todeten: ”Mä tykkään enemmän tästä, kun tässä on tuhdimpi alapää ja parempi perstuntuma”.

Tallenteiden erot osoittautuivat tuskallisen suuriksi.

Pahoilla teillä: Project 2-Xperience SB DC ja Rega RP3

Seuraavaksi pyysin lainaan Pro-Jectin testikatraan järeimmän mallin eli 2-Xperience SB-DC:n. Hintaa on moninkertaisesti avauskaksikkoon verrattuna ja halusin tietää, mitä sillä saa. Rega RP3 vapautui juuri testipenkistä ja kuvaustasolta, joten myös se lähti mukaan. Kotiin päästyäni soitin eräälle vanhalle ystävälle, joka on vannoutunut vinyylin ystävä. ”Vinyyli soi ja cd toistaa”, hän väittää. ”Moi, oletko kiireinen? Mulla olisi kotona useampi vinyylisoitin kokeiltavana, haluatko tulla seuraksi?”. Noin kaksitoista sekuntia myöhemmin ovikellomme soi ja Markus vyöryy sisälle. Rivakkaa liikettä mieheltä, joka puhelun päättyessä oli kolmen kilometrin päässä. En jää ihmettelemään. Pro-Ject paikalleen ja kuunteluhommiin.

Aloitusraidaksi ZZ Top: I Don’t Wanna Lose, Lose, You tuoreehkolta La Futuralta. Ensinnäkin vinyylipainoksen ja digiversion välillä on huikean suuri ero. Toiseksi kappale on aina kuulostanut siltä, että sitä on vaikea saada rullaamaan. Aika monella soittimella minulle on jäänyt vaikutelma ihan pienestä laahaamisesta. Ihan kuin rumpalin klikki olisi ollut levyttäessä rahtusen hitaalla ja koko kappale kärsisi siitä. Vaan Project 2-Xperience SB DC saakin kappaleeseen ihan uutta eloa. Vauhtia riittää, ääni on todella iskevä, Teksasin isot miehet aurinkolaseissaan piirtyvät selvästi eteeni. Pro-Ject kaivaa kappaleesta detaljeja, joista en tähän saakka tiennyt mitään. Kummallakaan versiolla tai millään soittimella.

Pro-Ject tarjosi järkähtämätöntä otetta ja vakautta

Mukana on myös aiempaa enemmän räyhäkkyyttä. Guns ’N Rosesin Nightrainissa on juuri oikein säröä. Dire Straitsin Money For Nothingissa riittää vauhtia, mutta basisti ja rumpali tikkaavat tarkkoina kuin se kuuluisa Singerin ompelukone. Minkäänlaista löysäilyä ei löydy mistään. Yläpää uhkaa heittäytyä hetkittäin hankalaksi, mutta pysyy kuunneltavana. Vanhempi CMX eli Kolmikärki-albumin HC pysyy tiukasti hallinnassa vaikka tahti on päätähuimaava. Isommat äänimassat selvitetään nekin ketterästi ja tiukassa otteessa. Olisiko sitten levyn paikalleen kiristävän klampin ansiota, mene ja tiedä.

Kokonaisuutena Pro-Ject 2-Xperience SB DC tuntuu luonteeltaan olevan lähimpänä verkkosoitinta: tarkka, hallittu ja nopea. Äänikään ei ole niin liioitellun suuri, kuin vaikkapa Audio-Technicalla. Yläpää uhkaa heittäytyä hetkittäin hankalaksi, mutta ei ihan. Tällä soittimella puheille vinyylin tunkkaisuudesta voi nauraa huoletta. Eikä detaljien hukkumista äänimassaan tarvitse pelätä. Toisaalta vaikka Markus kiittelee erinomaista äänen attakia ja bassotoistoa, toteaa hän tyynesti, että hänen kaltaiselleen musiikkidiggarille soitin ei sovi. ”Tämä on liian ärhäkkä ja detaljia on liikaa, että voisi keskittyä biisiin. Lisäksi huolettaa, miten kuluneemmat levyt tai käytetyt löydöt tuolla soivat, kun on niin herkkä”. Detaljien höysteenä kun tuli napsahduksia osalla levyistä – uusillakin.

Optimaalista yhteensovitusta Regan ja CMX:n välillä.

Seuraava kokeiltava eli Rega RP3 osoittautuu aivan upeaksi soittimeksi. Se soi aavistuksen rauhallisemmin, kuin RP1, mutta tarjoaa samalla enemmän detaljia ja sävyä. Aiemmin kuunnellun pikkuveljen vauhti alkaa tuntua hätäilyltä ja tämän hallitulta kaahaamiselta. Slash: World On Fire, CMX: Mystiikan Ontologinen Sydän, Dire Straits: Money For Nothing, kaikki kertovat samaa: rokkipuoli on hallussa. Ääni on pehmeämpi kuin Pro-jectilla eikä bassoa ole yhtä tuhdisti kuin Audio-Technicalla, mutta kumpikaan ei tunnu ongelmalta. Guns ’n Rosesin Appetite For Destruction vaatii kuuntelemaan itsensä kokonaisuudessaan. Sama käy CMX:n Auran 20-vuotisvinyylillä. Muistiinpanojen sijasta naputan kynällä tahtia ja kuuntelen holtittoman lujaa. Soittimen tasapainoisuuden ansiota: kun toiston mikään osa-alue ei ole ongelma eikä kuuntelutila rajoita, hanaa tulee avattua ihan liikaa. Sama toistuu lähes kaikilla levyillä.

Rauhallisemmatkin vedot, kuten CMX:n Teräs tai Ruoste, soivat nekin todella kauniisti. Ensin mainitun vanha flyygeli on upeaa kuultavaa. Pikkuveljeen verrattuna RP3:lla isotkin äänimassat pysyvät hallinnassa ja rytmin seurattavuus on ison harppauksen parempaa. Vaikka yritän oikein ilkeillä levyvalinnoillani; vanhaa HC:ta, CMX:n rock-osastoa, Nightwishia. Minä alan olla koukussa. Markus on täysin myyty. ”Tämä toimii musiikinkuunteluun. Ääni on iso, mutta tasapainossa, alapää ei jyrää eikä yläpää käy korville. Tällä voi keskittyä biisiin, kun yksityiskohdat ei hypi korville”.

Aineksia pidempään suhteeseen

Sekä Project 2-Xperience SB DC että Rega RP3 vakuuttivat. Pro-Ject nopeudellaan, järkähtämättömyydellään ja ennen kaikkea kyvyllään kaivaa äänestä yksityiskohtia ja sävyjä. Myös bassotoisto oli paras kokeilemistani. Ei niin tuhti, kuin Audio-Technican, mutta tarkka, iskevä ja ennen kaikkea sävykäs. Rega RP3:n kanssa homma meni jatkuvasti ns. plörinäksi, kun testikappaleiden sahaamisen sijasta päädyin kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan koko albumin alusta loppuun. Kuunteleminen oli yksinkertaisesti liian hauskaa. RP3 ei ollut millään osa-alueella kokeilun paras, mutta toisaalta jokainen levy, mitä lautaselle asetin, kuulosti erinomaiselta. Todella tasapainoinen esitys.

"Päädyin kerta toisensa
jälkeen kuuntelemaan
koko albumin
alusta loppuun."

Kenties kaipaisin Pro-Jectiin pienen tipan rauhallisemman äänirasian, joka ei kuitenkaan hukkaisi detaljeja, ja toisaalta kenties piristäisin Regaa vähän räväkämmällä rasialla, joka ei kuitenkaan muuttaisi soittimen omaa luonnetta. Kuitenkin Regan kohdalla mietin vakavissani, että tiedustelisin kokeilussa olleen yksilön hintaa. Toisaalta molempien valmistajien järeämpiä malleja olisi kiinnostavaa kokeilla. Mielessä pyörii ainakin Pro-Ject Xtension 9 Evolution Superpack (tietty linja havaittavissa näissä Pro-jectin mallinimissä) ja Rega RP6. Tässä vaiheessa kuunteluun oli tulossa vielä yksi soitin…

Hirviö menneen hämärästä: Acoustic Research XB

Monella vinyyliharrastajalla harrastus keskittyy vintage-soittimiin. Itse olen suhtautunut moiseen kohteliaasti hymähdellen. Vuosikymmenien ikäisiä soittimia, toivottavasti edes toimii. Teknologia kehittyy ja niin edelleen. Isäni tarjosi kokeiluun omaa iäkkäämpää soitintaan. Kyseessä on vuosikymmenten ikäinen tiettyjen harrastajien piirissä kovassa maineessa oleva Acoustic Research AR XB. Soitin on hyvässä ja pahassa alkuperäisessä kunnossa; äänirasia on ainoa uusittu osa. Eli ihan aidosti iäkäs soitin, ei vanha kotelo, jonka sisuskalut on uusittu kokonaan. No, otan kuunteluun. Suhtauduin soittimeen kunnioituksella, mutta samalla vähintään skeptisesti: ei kai vuonna 1972 julkaistulla soittimella ole enää tänä päivänä kuin kuriositeettiarvoa. Tässä kohdassa muutamaa lukijaa varmaankin naurattaa valmiiksi.

Soitin paikalleen, johdot kiinni ja Slash: World On Fire lautaselle. Moottori piti pientä rahinaa startatessaan, mutta lähti kuitenkin verkkaisesti liikkeelle. Toimii, hyvä. Neulan laskeutuessa levylle lattiaan on tulla reikä leukani pudotessa. Jumalauta mikä groove ja isku! Etuseinä katoaa ja elämää suurempi hahmo tutussa silinterihatussaan seisoo edessäni. Sormet kiitävät Gibsonin kaulalla. Dire Straits: Money For Nothing, GnR: Nightrain, CMX: Valoruumis ja monet muut ryskyttävät eteenpäin ylitehoisen tavarajunan voimalla ja nopeudella. Rock-painotteinen testimateriaali vie totaalisesti mennessään. Se iskuäänien toisto!

AR XB veti totaalisesti maton alta.

Vaan upeasti hoituvat rauhallisemmatkin tunnelmoinnit. CMX:n Elokuun kruunu, En tahdo nähdä yhtään alastonta, ZZ Topin Over You soivat kaikki isosti, kauniisti ja juuri sopivalla tavalla aavistuksen rosoisesti. Ennakkoluuloni karisevat lopullisesti.

Nimenomaan rytmipuolella uudemmilla pestiin lattiaa, kun AR syötti Nitrosäiliöille tykitettävää. Taisi setitys osua erinomaisesti kohdalleen. Sen, mitä AR häviää erottelukyvyssä (Pro-Ject 2-Xperience SB DC) tai hienostuneisuudessa (Rega RP3), se ottaa moneen kertaan takaisin täysin pitelemättömällä draivilla, iskulla ja isolla äänellä. Stereokuvan analysointi on melkoisen turhaa, kun tuntee olevansa livekeikan eturivissä ja tukka hulmuaa. Mitä nyt ilmavirta saa silmät välillä vuotamaan. Appetite For Destruction on palautettava lautaselle ja nakattava muistiinpanovihko nurkkaan.

"CD toistaa, vinyyli soi", väittää Markus
Tekniikasta ja tallenteesta

En suostu allekirjoittamaan väitettä, että vinyylitekniikka olisi parempi ainakaan siksi, että digitaalisuus itsessään olisi jotenkin turmiollista. Kuuntelujen digipuolen hoitanut vertailusoitin Slim Devices Transporter syötti sekin analogisignaalia vahvistimelle. Soittimen oma ääni on moneen kertaan erinomaiseksi todettu. Lähdemateriaali oli yksinomaan CD-levyiltä häviöttömästi tallennettua (ALAC) materiaalia. Eli kaikki soittimet tarjoilivat analogisignaalia toistettavaksi. Vahvistimessa puolestaan kaikki sisääntullut signaali digitoitiin huonekorjausta varten ennen toistoa. Eli asetin verkkosoittimen samojen muunnosten uhriksi, kuin levysoittimetkin.

Lähtötilanteessa kiinnostavaa oli myös katoavatko erot A/D-muunnoksessa, jos eroja ylipäätään on. Kaikkea muuta. Ero oli kerta toisensa jälkeen vinyylin – soittimen ja levyn - hyväksi: se soi elävämmin, tasapainoisemmin ja isommin, kuin verkkosoitin/digitallenne. Välillä ero oli niin pieni, että sen huomaamiseen ainakin minun kokemuksellani vaadittiin suoraa vertailua. Huolestuttavan usein ero kuitenkin oli päivänselvä heti ensi tahdeista alkaen. Edelleen levysoittimet erottuivat toisistaan melkoisen nopeasti.

Rock-painoitteista testimateriaalia

Merkittävä ero tulee tietenkin itse tallenteesta, tekniikasta riippumatta. Esimerkiksi ZZ Topin La Futuran digiversio alkaa lähes kaikilla kuulemillani seteillä riipiä heti, kun hanaa vähänkin avaa. Se soi lujaa, pienellä dynamiikalla, instrumentit ovat pinnassa ja diskantti on turhan kireä. Vinyylipainos puolestaan soi kertaluokkaa paremmin jokaisella soittimella. Elää ja hengittää, on dynaamisempi. Vähintään samat detaljit löytyvät vinyyliltäkin, jos soitin ne sieltä osaa kaivaa (tässä Pro-Ject loisti), eli digiversiolle ei hävitä silläkään puolen. Kaikin puolin hankalaa minulle, sillä digipainos on oma ja vinyyli lainassa Markukselta.

RP3, vaikea arvostella, helppo kuunnella.

Toisessa ääripäässä Guns ’n Rosesin Chinese Democracya kuunnellessa tuskin erotin, että kyse on eri versioista. Panteran Far Beyond Drivenin kohdalla oli todettava digipainoksen soivan jopa paremmin vinyylin ollessa auttamattoman tunkkainen kaikilla muilla soittimilla paitsi Pro-Jectilla. Toisaalta se taisikin olla kaikista kokeilluista levyistä ainoa, jolla digipainos vei selvästi voiton. Eli ei ole vinyylistäkään heikon tallenteen pelastajaksi. Saati huonon kappaleen.

Tekniikka, tallenne, fiilis. Onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, mistä seikoista paketti kasataan? Musiikista nauttiminen on joka tapauksessa subjektiivinen kokemus.

Lasten suusta kuulee totuuden

Suurin anti tässä kokeilussa minulle oli, miten suuria erot eri soittimien ja tallenteiden välillä ovat. Oman kokemuksen mukaan digitaalilähteiden väliset erot ovat hiuksenhienoja ainakin saman hintaluokan sisällä. En ala väittämään, että olisin ne aina edes havainnut. Levysoittimien kanssa oli toista maata. Jokaisella oli selkeästi oma luonteensa ja sointinsa.

Kenties joku lukija arvelee luulosairaan hifistin pistävän omiaan. Että ei ne erot nyt niin isoja ole. ”Minä en varmaan mitään edes huomaisi”, epäili eräskin tuttu. Kehotan kokeilemaan avoimin mielin. ”Mikä toi on?” ihmetteli oma 11-vuotias lattialla lojuvaa soitinta. ”No se on levysoitin ja tuossa pinossa on vinyylilevyjä, haluatko kokeilla?” Oli muuten 2003 syntyneellä hämmästelemistä, että miten se tekniikka oikein toimii, kun näytin levyn uria ja äänirasian neulaa. Sitten saman kappaleen digipainos ja vinyyli vuorotellen soimaan. Avoin kysymys: kuulostaako jompikumpi paremmalta? Käsi nousi välittömästi ja täysin epäröimättä osoittamaan vinyyliä leveän virneen saattelemana ”No toi”. Repikää siitä.

Levyjä ja oikeita levyjä.
Minustako vinyyliharrastaja?

Lopputulos oli omalta osaltani kaksijakoinen. Yhtäältä en missään tapauksessa tule luopumaan digitaalitallenteista. Käytettävyys, äänen puhtaus ja detaljit ovat siinä omaa luokkaansa. Toisaalta vinyylissä on omaa fiiliksensä. Keskustelin kesällä vinyylistä formaattina lyhyesti CMX:n AW Yrjänän kanssa. Tuoretta Mesmeria-albumia kun ei pitänyt alun perin julkaista kuin digitaalina, mutta yleisön vaatimuksesta toisin kävi. Albumia minulle ojentaessaan hän totesi pitävänsä itsekin vinyylistä, koska ”nämä tuntuvat itsestäkin siltä, että tekee ihan oikeita levyjä”. Kieltämättä vastaava tunne oli itselläkin kuunnellessa, kun ensin varovasti asetti neulan levyn pinnalle ja rojahti kuuntelupisteeseen. Nimenomaan kuuntelemaan kokonaisia albumeja, eikä yksittäisiä kappaleita taikka soittolistoja. Ilman kaukosäädintä tuli keskityttyä nimenomaan musiikkiin ja albumikokonaisuuteen.

Useamman viikon vinyylinkuuntelun jälkeen joudun myöntämään olevani koukussa. Ja ikäväkseni tunnustamaan, että musiikin kuunteleminen kotona on soittimien palauttamisen jälkeen jäänyt kovin vähäiseksi. Uskottelen itselleni, että syy on työ- ja muissa kiireissä. Eikä siinä, että en omista vinyylisoitinta. Markuksen huomautus, ”En nyt halua olla ilkeä, mutta onnea yritykseen pysyä jatkossakin noissa CD-levyissä”, pyörii aina välillä mielessä.

Hoi, päätoimittaja, oliko se Rega RP6 tulossa testipenkkiin?

Sarjan muut artikkelit:
Levysoitinsarja osa 1 - Levysoitin, mikä levysoitin?
Levysoitinsarja osa 2 - Levysoittimen perustekniikka ja säädöt
Levysoitinsarja osa 3 - Audio-Technica AT-LP120-USBHC
Levysoitinsarja osa 4 - Denon DP-300F
Levysoitinsarja osa 5 - Dual CS 505-3/4
Levysoitinsarja osa 6 - Pro-Ject Debut Carbon DC Esprit, RPM 3 Carbon ja 2-Xperience SB DC
Levysoitinsarja osa 7 - Rega RP1 ja RP3
Levysoitinsarja osa 8 - Thorens TD-190-2 ja TD-203
Levysoitinsarja osa 9 - Mitä minä opin levysoittimista

Kuvat: 
Juha Poutiainen
Tagit: