Olisiko se nyt tässä – vihonviimeinen Megadeth-albumi? Mustaine tarjoaa lähtiäisiksi simppeliä ja tasalaatuista heavya sekä yhden hämmentävän ”coverbiisin”.
Prologi. Nyt se pirulainen on versioinut toisen M-yhtyeen klassikkobiisin oman albuminsa bonusraidaksi. Vaikka osa siitä onkin hänen säveltämäänsä, niin kysymysmerkin Ride the Lightningin versioinnin perään joutuu laittamaan. Onko kyseessä näpäytys, vai todellinen kädenpuristus Ulrichin, Hetfieldin ja Burtonin suuntaan?
Juhlallisesti bändin nimeä kantava, ja hyvin todennäköisesti viimeiseksi jäävä albumi kuulostaa juuri siltä, miltä sen ajattelinkin kuulostavan. Mukavuusalueella mennään ja tehdään sitä, mitä parhaiten osataan. Kaikki palikat on napsautettu saumattomasti kohdilleen; hienot soundit, taidokas riffittely, maailmanluokan rumpalonti sekä roppakaupalla ammattitaitoa. Myös Wintersun-yhtyeen Teemu Mäntysaaren mukaan pääsy Mustainen jäähyväiskekkereihin on huikea juttu. Mies ei kuvia kumartele, vaan vastaa Mustainen kitarointiin nk. samalla mitalla.
Vaikka kaikki on sinällään kohdillaan, niin ”muttaa” joutuu heittämään sävellystyön laiskuudesta. Tulee valitettavasti fiilis, että on päästetty itsensä liian helpolla. Useampaan biisiin on kasailtu yksioikoinen runko, joita on helppojen ratkaisujen peittämiseksi koetettu kuorrutella erilaisilla päällisillä. (I Don`t Care, Let The be Shred, Hey God!, Puppet Parade, Another Bad Day). Sanoituksiinkin olisi voinut panostaa vähän enemmän. Eläkeukkeli on koettanut löytää teinien ja nuorten aikuisten maailmaan lyriikoissaan. Toisaalta muutamiin kappaleisiin mies on louhinut sisimmästään oikeinkin iskeviä ja tunteita herättäviä mietteitä. Myös kappaleiden lyhyys osuu silmiin ja korviin. Suurin osa biiseistä on alle neliminuuttisia. Ainoastaan varsinaisen albumin päättävä The Last Note menee yli viiden minuutin.
Megadethin pariin aiempaan albumiin oli nähty vaivaa paljon enemmän. Olisi luullut, että nytkin olisi paukkuja ollut kunnon loppuräjäytykseen. Mistähän liene kummunnut ajatus, että tällainen, suurimmaksi osaksi valmiiksi pureskeltu, ja kuulijan liian helpolla päästävä musa olisi viimeiselle albumille parhaiten soveltuvaa? On kuitenkin mainittava, että jotkin albumin kappaleista aukeaa täyteen loistoonsa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Esimerkiksi I Am War aloitti omalla asteikolla seiskasta. Nousi sitten kasiin, ja lopulta ysiin.
Arvosana 4–10:
Ysin biisit:
-Made to Kill: Komealla rumpuintrolla käyntiin. Hetken pohdiskelun jälkeen kappale ampaisee kunnon kiitoon. Tempovaihteluja ja tarttuvuutta piisaa. Nyt lähtee!
-I Am War: Helposti omaksuttava, suoraviivainen ralli. Tylsähköstä yhden soinnun kitarasahausta huolimatta yksi albumin piilohiteistä. Hieno kertosäe & nerokkaita sointukuvioita.
-The Last Note: Sentimentaalinen tilinteon hetki, henkilökohtaisilla lyriikoilla. Syvemmältä kumpuavaa tulkintaa. Pienellä viilauksella olisi saanut eeppisen lopetuksen levylle. Alussa ja lopussa voi aistia vuosikymmenten veret, hiet ja kyyneleet…
Kasin biisit:
-Tipping Point: jämäkkä avaus levylle. Lopun tempon muutos nostaa kappaleen astetta tehokkaammaksi. Video on hieno ja vaikuttava.
-I Don’t Care: Kerrasta päähän Crossover-tempaisu. Ei kovin kunnianhimoinen sävellys, mutta energista ja reipasta. Kitarasoolot tuntuvat jotenkin päälle liimatuilta ja lonkalta heitetyiltä. Paranee kuuntelukertojen myötä.
-Ride the Lightning (Metallica cover): Yli 40 vuotta myöhemmin, ja selittelyjen kera on nähty tarpeelliseksi tehdä oma versio. Mustaine on tietenkin nostanut tempoa. Muutoin vertailu alkuperäiseen ei kannata, sillä nythän kappaleella musisoi vuosikymmeniä soittaneet huippuammattilaiset ja käytössä on ollut ultramoderni studiokalusto jne., kun taas silloin 1980-luvun alussa Metallican miehet olivat untuvikkoja ja instrumenttien käsittely oli vielä harjoitteluvaiheessa. Kappale ja (koko albumi tietty), kannattaa kuunnella hyvillä stereoilla. Kun laatuvehkeillä antaa kunnolla painetta, niin jo alkaa salamalla ratsastaminenkin maistua! (alkuperäinen 9)
Seiskan biisit:
-Let There Be Shred: Tulkoon tilulilu. Mallikasta sooloilua. Rytmivaihdoksia ja kovaa ajoa, mutta sävellys jää soolosähikäisten varjoon.
-Obey the Call: Ysäridethiä. Hmmm. Nyt en oikein ymmärrä tämän biisin funktiota. Näennäisen aggressiivinen lähestymistapa ja laiskahko kertosäe. Silkkaa timanttia oleva soolo-osuus ei riitä nostamaan biisiä asteikolla ylemmäksi.
Kolmen biisin nippu; -Hey, God?!, -Puppet Parade, -Another Bad Day. Yhden idean ympärille kasattuja perusralleja. Ei huonoja, mutta ei vau-efektiä aiheuttavia mestariteoksiakaan.
Kokonaisarvosana: 8-
Kommentointi suljettu.