Kymmenen uutta levysoitinta ja melkein yhtä monta käytettyä. Levydivareita, kirppareita, uusia äänilevyjä. Mitä jäi levysoitinsarjasta käteen? Onko se niin kivaa kuin voisi hypen perusteella olettaa?
Sarjan viimeinen artikkeli tuli muita hitaammin koska halusin rauhassa miettiä asioita (ja kuunnella levyjä). Mitä tästä oikeasti jäi käteen? Oliko kivaa vai jäikö joku kaivertamaan?
Älppäriharrastus on sairaan kallista verrattuna digin kuuntelemiseen.
Asia, jota ei ehkä heti tule ajatelleeksi on se, että älppäriharrastus on sairaan kallista verrattuna digin kuuntelemiseen. Minä ainakin olen jo tottunut siihen, että kympillä-kahdella (Spotify-Tidal) saa kuunnella kuussa niin paljon musiikkia kuin ikinä ehtii. Levysoittimien maailmassa sillä rahalla saa yhden levyn.
Kirppareilla on toki halvempaa, mutta en enää jaksa kahlata niitä sontalaareja läpi. Kuraa, kuraa, kuraa. Maailmassa on tehty todella paljon huonoa tavaraa, jota ei kehtaa edes sanoa musiikiksi. Kun haluaa hyviä levyjä, niitä löytyy ihan ensi-innostuksen jälkeen vain oikeista levykaupoista. Toki kirppareiltakin, mutta vaatii hirveän määrän penkomista per löytynyt hyvä levy.
Ok, musiikkikirjaston kerääminen on todella paljon kalliimpaa kuin Tidalin käyttö. Mutta onko se hauskempaa?
Abstrakti vastaan konkreettinen
Me elämme alati abstraktimmaksi muuttuvassa maailmassa, jossa kyydistä putoaminen on joka päivä eilistä helpompaa. Ainakin meille, jotka haluamme ymmärtää, miten joku kapistus toimii. Tekniikka ei ole enää mekaniikkaa, jonka toiminnan voi pienellä kummastelulla hahmottaa vaan koodia. Läjittäin koodia, bittejä eestä, bittejä takaa, bittejä seisoo, bittejä makaa.
Tietotekniikka on toki tehnyt monesta asiasta tarkempaa ja halvempaa. Mutta on se tehnyt asioista myös vähemmän hyvän tuntuisia, vähemmän kouriintuntuvia, vähemmän… Ehkä vähemmän aitoja.
Älppäri pussista levylautaselle, varsi alas, neula alkaa värähdellä uran mukana ja tuo värähtely siirretään parin vahvistimen kautta kaiutinkartion värähtelyksi. Vaikka ei tietäisi vahvistinkytkennöistä tuon taivaallista, se on silti paljon ymmärrettävämpää kuin hajasijoiteltujen bittien poimiminen ylinäytteistyksellä ja muuntaminen sitten analogiseen muotoon tiiliseinäsuotimen tukemana.
Maailmanvaltias-Googlen uusin juttuhan on Project Soli. Tutka, joka näkee esimerkiksi sormien liikkeet ja ymmärtää, mitä elettä ne ovat tekemässä. Kääntämässä virtuaalista volume-nuppia vaikkapa. On sille varmasti käyttösovelluksia, mutta onko se virtuaalinupin mukapyörittely kuitenkaan normaalielämässä sama asia kuin hyvin tehty tavallinen konkreettinen volumenuppi? Ja muuttuuko volumenupin virtuaalipyörittely ihan huvittavaksi seuraavassa sukupolvessa, joka ei ole oikeaa esinettä koskaan nähnyt…
Ok, jos se tietotekniikka todellakin tekee asiat paremmiksi niin on sillä paikkansa. Mutta kuulostaako älppäri huonommalta kuin CD? Vai toisinpäin…?
Levysoitin vastaan CD-soitin
Hifiharrastajien keskuudessa tämä asia pitää nyrkit pystyssä ja peitset tanassa, edelleen. Näin on ollut CD:n julkistamisesta 1980-luvun alusta saakka ja näin tulee varmasti olemaan hamaan tulevaisuuteen saakka. CD-levyn kiistattomia etuja ovat sen kestävyys – ei kulu jokaisella soittokerralla, häiriöttömyys ja numeroilla helposti määriteltävä tekninen paremmuus.
Rytminen kulkevuus oli monella levysoittimella miellyttävämpää kuin digiäänitteillä.
Vaan ihmisen maku ei aina mene samaa tahtia analyyttisten numeroiden kanssa. Joskus teknisesti huonompi onkin vaikeasti määriteltävällä fiilismittarilla parempi. Ja saakin olla.
Rytminen kulkevuus oli monella levysoittimella miellyttävämpää kuin digiäänitteillä. Kyllä, digipelit ovat tarkkoja, mutta järjellisissä hintaluokissa hyvin usein myös steriilejä ja elottomia eikä asia välttämättä parane heti vaikka siirrytään nelinumeroisiin hintalappuihin. Testatuissa älppärisoittimissa oli paljon eroja, mutta kyllä niitä yhdisti se, että kulkevuus oli enemmänkin lämpimässä kesäillassa cruisaavan avoauton tunnelmaa kuin digiajan koneiden japanilaisen luotijunan täsmällisyyteen. Luotijunat ovat tehokkaita, tarkkoja ja täynnä hitechiä. Mutta ovatko ne aina hauskoja, tuleeko niistä hyvä mieli? Ei, ei tule. Se leppoisampi ja miellyttävämpi voikin olla ihmiselle parempi kuin tarkempi ja nopeampi.
Kihisevän epäpuhdas diskanttitoisto voi ajaa ajattelemaan, että paskan myivät.
Äänensävyllisiä eroja levysoittimissa luonnollisesti on myös, mutta äänensävyjen tuoma vaikutus yleistunnelmaan on kuitenkin pienempi kuin tuon hyvän ja vaivattoman kulkevuuden. Poislukien joidenkin suttuinen diskanttitoisto, joka oli aika häiritsevää.
Yksi yhteinen yleismurhe
Koko kymmenen soittimen katraan läpikäynnistä yhtenä selvänä asiana mieleen jäi se, että soittimien vakiovarustukseen kuuluvat äänirasiat saattavat jättää huomattavan paljon soittimen kyvyistä paljastamatta. Kihisevän epäpuhdas diskanttitoisto voi jopa ajaa ajattelemaan, että paskan myivät. Kuten tavallaan tekivätkin.
Syy vain ei ole pelkästään kauppojen ja valmistajien vaan myös kuluttajien. Kuluttaja tapaa juosta tarjoushinnan perässä. Ja kun hintaa pitää koko ajan puristaa halvemmaksi, joka kohdasta pitää tinkiä.
Parin satasen äänirasia voi muuttaa perussoittimen todella mukavaksi. Sellaiseksi, jolla kuuntelee ilokseen älppäreitä laidasta laitaan eikä vain mieti, miksi tuli huijatuksi koko juttuun mukaan. Jos vielä RIAA-korjaimen ja välikaapelien (kaapeli lisää aina kapasitanssia, enemmän tai vähemmän) sähköiset ominaisuudet sattuvat osumaan äänirasian vinkkelistä epäsopiviksi, lopputulos voi olla sellaista kihinää, että tippa tulee linssiin kun katsoo soittimeen sijoitettua summaa.
Nyt siis osoitan ilkeästi ihan suoraan sormella. Asia, joka minua korpeaa, on Ortofon OM10 ja 2M Red -äänirasioiden diskanttitoisto. Jotta sen saisi rauhoitettua, vaaditaan RIAA-korjaimelta säädöt sekä kapasitanssille että mieluummin myös resistanssille. Ne alan standardi, 220 pikofaradia ja 47 kilo-ohmia, ovat harvalle rasialla täysin optimaaliset, mutta näille samaan runkoon perustuville rasioille selvästi epäsopivat. Ja kun ne ovat perusrasioita, on hölmöä, että juuri ne vaativat runsaalla säätövaralla olevan raskaan sarjan RIAA-korjaimen soidakseen hyvin. On harrastajia, jotka pitävät näitä OM10 ja 2M Red -äänirasioita oikein hyvinä, mutta minun korviini ne olivat hankalia.
Eniten Ortofonit harmittivat Pro-Jectin soittimien kanssa. Kalleimman 2-Xperience SB DC -soittimen kanssa kokeilin toista äänirasiaa ja tulos oli aivan eri maailma. Halvinta Debut Carbon Esprit DC:tä myöten ne ansaitsivat oleellisesti paremmat äänirasiat ja soisivat sen jälkeen erittäin kauniisti. Merkkiuskollisille annan vinkiksi, että minulla on Ortofon 2M Bronze yhdessä soittimessa ja se soi erittäin tasapainoisesti.
RIAA-korjaimen laatu on oleellinen
Levysoittimien lisäksi ehdin testisarjan aikana kokeilla useammankin valmistajan eri hintaisia korjaimia ja äänenlaadulliset erot olivat hyvin suuria. Selvimmät asiat olivat musiikin kulkevuus, meneekö iloisesti eteenpäin vai laahustaako mistään kiinnostumattomana jotenkuten eteenpäin, ja soundin yleinen puhtaus, joka parani hyvällä RIAA:lla huomattavasti. Tämä siis ihan niillä 47kohm ja 220pF -vakioasetuksilla äänirasialle.
Kapasitanssisäätö on monessa perushintaisessakin RIAA:ssa, mutta vasta paremmista löytyy säätö myös resistanssille eli voidaan hakea 47 kilo-ohmin sijaan muita arvoja. Väärä sovitus RIAA:n ja äänirasian välillä (se kaapelin kapasitanssi mukaanlukien) aiheuttaa pahoja vääristymiä diskanttitoistossa, oikea sovitus kauniin tasapainoisen äänensävyn.
Eli jos haluat varmistua, että äänirasiasi tuottaa puhdasta ja neutraalia ääntä, valitse monipuolisesti säädettävä RIAA-korjain. Jos et halua ropata tätä puolta, osta levysoittimesi kauppiaalta, joka ensinnäkin lupaa myydä sinulle hyvin yhteensopivan parivaljakon ja toiseksi antaa sinulle luvan mäiskiä häntä levysoittimen pahvilaatikolla päähän, jos vain lupailee eikä tiedä, mistä puhuu.
Manuaali vai automaatti?
Tosimieshän vehtaa keppiä itse (naisista en ole aivan varma), niin autossa kuin levysoittimessakin. Automaatti on niitä toheloita varten. No, entäs se tilanne kun kaveri käyttää soitinta? Onko sinulla turvallinen olo kun kokematon laittaa mielilevyäsi lautaselle ja siirtää äänivartta aloitusta varten? Jos nyt lipeää niin levyssä on naarmu ja naarmun päässä parhaimmillaan rasian kärjestä irronnut neula. Ei todellisuudessa ihan sentään näin käy, mutta varmasti asia painaa mieltä.
Mikäli hankit soittimen omaksi nautinnoksesi ja soundi on ehdottomasti oleellisin asia niin manuaalisoitin on hyvä. Silloin rahaa on laitettu vain äänenlaadullisesti oleellisiin osiin ja ajan myötä rikkoutuvaa on vähemmän. Tämä on sitä levysoitinta perinteisimmillään.
Automatiikka kuitenkin tuo yhden asian, jonka varmasti moni muuten manuaalipeliä arvostava käyttäjä soisi omaankin soittimeensa. Levyn loputtua ei haittaa vaikka sinä olisit jo unessa kun soitin stoppaa itsensä. Perinteisen manuaalisoittimen kanssa tässä tilanteessa neula hieroisi tarpeettomasti sisäuraa koko kuorsauksen ajan. Lisäksi sitten se käytön helppous tottumattomallekin, tai muuten hetkellisesti epävakaalle käyttäjälle.
Uutta vai käytettyä?
Maahantuojat ja kauppiaat myyvät toki mieluummin uutta, muutamia käytettyjen putiikkeja lukuunottamatta. Ei siksi, että niiden myynnillä välttämättä eläisi leveämmin, mutta siksi, että ne ovat toimintavarmempia ja saatavuus on hyvä eli helpompia. Asiakkaat ovat siis keskimäärin tyytyväisempiä ja jälkikäteen tehtävää rassausta vähemmän. Käytetty on aina yksilö ja mitä vanhempi, sitä epävarmempaa sen toimivuus huomenna on vaikka soitin ostettaessa toimisikin.
Haluatko harrastaa veneilyä (lasikuitu tai alumiinivene) vai venettä (puuveneprojekti)?
Silti, minulle iski levysoitinartikkelisarjan aikana kummallinen vintage-himo ja haalin itselleni kahdeksan älppäripyöritintä 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta. Kaikki ne ovat hienoja soittimia ja Jukka Isopurolta minulle siirtynyt Thorens TD-125 MK II -soitin SME 3009 series III -äänivarrella ja Shure V15 Type V -äänirasialla pyyhkii äänenlaadullisesti koko testikatraalla pöytää.
Vaan ei tuo TD-125 täysin tiptop-kunnossa ole vaikkakin suhteellisen hyvässä iskussa. Muista soittimistani – Dual 505-3:sta, Unamco T-1:stä, Lenco L75:stä ja L78:sta sekä Thorens TD-134, TD-160 ja TD-320 -malleista – ei useammasta saa ääntä ulos ollenkaan.
Käytettyjä soittimia on tietysti eri tasoisia. On niitä, joilla voi kuunnella musiikkia heti ja sitten niitä (joita minä paljolti hamstrasin), joiden kanssa harrastetaan enemmän levysoittimia kuin levysoittimella musiikin kuuntelua. Ainakin alkuun. Hyvä analogia on se, että haluatko harrastaa veneilyä (lasikuitu tai alumiinivene) vai venettä (puuveneprojekti). Puolensa molemmissa, mutta ero on syytä ymmärtää ennen hankintaa.
Uudet soittimet ovat helppoja, mutta on minun pakko muistuttaa, että sillä muutamalla satasella saa ihan perusmallin. Edes nuo tonnin koneet eivät olleet sitä, mitä kuulee kun kävelee hifikauppaan ja saa demon hyvästä vinyyliäänestä. Jos haluat laittaa älppärillä tosiaan kampoihin digiäänelle niin tonni ei valitettavasti vielä riitä, niitä kuluu useampi. Sen sijaan ihan hauskaa voi olla näiden edullistenkin soittimien kanssa.
Ostaisinko levysoittimen vai pysynkö digissä?
Jos musiikkisi soi taustalla ja haluat mahdollisimman vähän ropattavaa niin modernit musiikin streamaus-palvelut kuten Spotify, Tidal, iTunes, Deezer jne ovat sinulle erinomainen vaihtoehto.
Vaan jos haluat istua alas eli keskityt vähän siihen, miltä musiikki kuulostaa, analogisen äänen steriiliyden puute voi viedä mennessään. Tai jos nautit konkreettisista kauniista esineistä. Tai jos haluat todella harrastaa hifiä niin levysoitin antaa miljoona kertaa monipuolisemmat mahdollisuudet kuin CD-soitin. Puhumattakaan siitä, että miettisit vain, millä sovelluksella toistat puhelimesta musiikin. Digiohjelmalähteiden äänenlaadun hieronta on ihan keinotekoista nysväämistä verrattuna siihen, että kokeilee äänirasioita, välikaapeleita, levymattoja, soittimen alustoja ja muuta älppärisoittimien kanssa.
Levysoittimien soundierot ovat valtavat verrattuna vahvistimiin ja digitaalisiin ohjelmalähteisiin. Ne ovat siinä suhteessa hyvin samankaltaisia kuin kaiuttimet. Luonne-eroja on paljon ja vaikka absoluuttisellakin asteikolla soittimet asettuvat yksi ylemmäs ja toinen alemmas niin on hyvin oleellista löytää soitin, joka on sekä riittävän hyvä että omaa makua miellyttävä.
Minä ostin testissä olleen Audio-Technican ja mietin vakavasti, olisiko Rega RP3:sta ihan toimituksen vakiotyökaluksi. Siltä osin päätös on vielä tekemättä (suurin syy ovat villisti uteloituttavat RP6- ja RP8-isovelimallit). Mutta kyllä, näiden pelien kanssa voi jäädä pahasti koukkuun. Jopa niin pahasti, että kokee yhden levysoittimen olevan aivan liian vähän.
Joten ihan varoituksen sana. Minä en ota mitään vastuuta siitä, jos jollain teistä ”vähän lipeää”. Levysoittimien kanssa viettämäni aika on ollut aika paljon hauskempaa kuin monen muun hifilaitteen kanssa. Ne ovat vahvasti fyysisiä kapineita. Vipuja, liikkuvia osia, selkeää mekaniikkaa. Ja lisäksi se, että niiden soundi on helpompi, ihmisläheisempi, kuin äärimmäisen tarkan ja analyyttisen digitaalilähteen.
Taidan lähteä käymään levykaupassa.
Sarjan muut artikkelit:
Levysoitinsarja osa 1 – Levysoitin, mikä levysoitin?
Levysoitinsarja osa 2 – Levysoittimen perustekniikka ja säädöt
Levysoitinsarja osa 3 – Audio-Technica AT-LP120-USBHC
Levysoitinsarja osa 4 – Denon DP-300F
Levysoitinsarja osa 5 – Dual CS 505-3/4
Levysoitinsarja osa 6 – Pro-Ject Debut Carbon DC Esprit, RPM 3 Carbon ja 2-Xperience SB DC
Levysoitinsarja osa 7 – Rega RP1 ja RP3
Levysoitinsarja osa 8 – Thorens TD-190-2 ja TD-203
Levysoitinsarja osa 10 – Digitaalilapsi vinyyliä kyntämässä
Kuvat: Samu Saurama
Kommentointi suljettu.