Turilli / Lione Rhapsody on uusinta uutta Rhapsody-yhtyeiden kaanonissa. Yhtyeessä mukana olevat nimet herättävät paljon lupauksia, mutta miten on soittopuolen laita? Otetaan selvää – niin levyltä kuin livenäkin.
Koillis-Italian Triestessä alkunsa 1990-luvulla saaneen Rhapsodyn matkalle on sattunut värikkäitä käänteitä niin paljon, että jos parodiahorisonttia ei ole vielä ylitetty, niin hyvin lähellä on ainakin käyty. Historiikin voi jokainen halutessaan käydä itse lukemassa vaikka Wikipediasta. Tyydyn vain toteamaan, että monien käänteiden jälkeen tällä hetkellä aktiivisena on kaksi Rhapsody-johdannaista kokoonpanoa. Molemmat julkaisivat albumin tänä vuonna, joista ensimmäisenä ehti ulos Rhapsodyn alkuperäisen kosketinsoittajan Alex Staropolin kipparoiman Rhapsody of Firen mainio power metal -albumi The Eighth Mountain. Levy on yhtyeen ensimmäinen Italian The Voicessa menestyneen laulaja Giacomo Volin kanssa. The Eighth Mountain vaikuttaa eräänlaiselta paluulta Rhapsodyn juurille riisutumman soundin ja lähinnä vauhdikkaisiin laukkaralleihin nojaavan kappalemateriaalin osalta.
Nyt tarkastelussa olevan tuoreemman kokoonpanon nimi Turilli / Lione Rhapsodyn kertoo Rhapsodya tunteville jo paljon. Turilli / Lione Rhapsodyn ytimen muodostavat Rhapsodyn perustajiin kuulunut ja pitkään pääasiallisen biisinkirjoitusvastuun Staropolin kanssa jakanut kitaristi Luca Turilli, sekä monien mielestä ainoa oikea Rhapsodyn ääni Fabio Lione. Tuore Zero Gravity (Rebirth and Evolution) on Turillin ja Lionen ensimmäinen yhteinen albumi sitten Rhapsody of Fire -kokoonpanon loistavan From Chaos to Eternityn (2011). Muukin yhtye koostuu tutuista nimistä, sillä kokoonpano on sama kuin 20th Anniversary Farewell Tour -jäähyväiskiertuetta varten kasattu Rhapsody Reunion. Kakkoskitarassa on Dominique Leurquin, bassossa toinen ranskalaisherra Patrice Guers, ja rummut hoitaa saksalaisella tarkkuudella Alex Holzwarth. Kokoonpano on siis itse asiassa sama kuin edellä mainitsemani Rhapsody (of Firen) vuosien 2002 – 2011 miehistö, tietysti Staropolilla vähennettynä. Hämmentävää.
Turillin ja Lionen mukaan kyse ei kuitenkaan ole juhlakiertueen jälkeen pitkäksi menneestä vanhojen muistelusta, vaan aidosti uudesta yhtyeestä. Haastatteluissa Artistitovat kertoneet, että Rhapsodyn klassikkolevyjen fantasiaseikkailut keskiaikaishenkisillä vivahteilla höystettyinä eivät ole enää heidän juttunsa, vaan nyt on tarkoitus tehdä jotain ihan muuta. Kyse on siis eräänlaisesta musiikillisesta uudelleensyntymästä ja evoluutiosta, kuten albumin nimi Zero Gravity (Rebirth and Evolution) vihjaa. Pitävätkö väitteet paikkansa? Laitetaan levy soimaan ja selvitetään.
Feeniks nousee
Albumin avausraita Phoenix Rising alkaa Turillille tyypilliseen tapaan elokuvamaisella eeppisellä introlla. Tunnelmaa luodaan pianon, kliinin kitaranäppäilyn ja kuoron johdolla ennen kuin koko bändi pääsee irti. Kappaleen alun rakenne ja tunnelma tuovat mieleen hieman Dream Theaterin albumin A Dramatic Turn of Events (2011) aloitusraidan On the Backs of Angels. Ei välttämättä sattumaa, sillä Dream Theater on yksi niistä nimistä, joita maestro Turilli on pudotellut kertoessaan albumin vaikutteista. Kappale kasvaa hienosti ensimmäisen säkeistön alusta kertosäkeeseen, ja Fabio Lione mukauttaa mestarillisesti laulunsa tunnelmaan. Phoenix Rising oli ensimmäinen albumilta etukäteen julkaistu kappale, ja biisi onkin tarttuvan yhteislauluhenkisen kertosäkeensä kanssa kaikkein lähimpänä vanhaa Rhapsody-materiaalia. Tosin kappaleen etnisiä vaikutteita esittelevä C-osa onkin sitten Rhapsody-klassikoista niin kaukana kuin olla voi.
Heti albumin alusta mukana olevat elokuvavaikutteet ovat ehkä Turillin suurin tavaramerkki, jota on kuultu lähes kaikessa miehen tuotannossa. Sen sijaan herran sooloalbumeilta löytyvät elektroniset vaikutteet eivät juurikaan olleet vielä löytäneet tietään Rhapsody-kontekstiin. Zero Gravityllä tilanne korjaantuu, sillä elektroniset säksätykset ovat läsnä suurella osaa albumista, ja levyn röyhkeän tarttuva ja popahtava toinen raita D.N.A. (Demon and Angel) rakentuukin juuri konemusiikkimaisten motiivien varaan. Elektronisen tanssimusiikin ja melodisen metallin pyhää avioliittoa mukana siunaamassa on raidalla vieraileva Elize Ryd, joka tunnetaan pophenkistä EDM-ilmaisua metalliin yhdistävästä Amaranthe-yhtyeestä. Vähemmän yllättäen Ryd onkin häpeilemättömän tarttuvassa kappaleessa kuin kotonaan, eikä Lione petä tässäkään tyylilajissa. Kappaleen musikaalimainen duettosovitus on varsin hauska laululinjojen välillä vuorotellessa ja välillä kiemurrellessa päällekkäin.
Musikaalimaisista laulusovituksista mennään vieläkin teatraalisempaan suuntaan albumin nimikkokappaleella Zero Gravity. Kappaleen rakenne, jossa hillitympiä säkeistöjä seuraa voimakas ja mahtipontinen kertosäe, muistuttaa hieman albumin avausraitaa Phoenix Rising, kuten myös jälleen etnisiä vaikutteita esittelevä C-osa. Musiikillisesti kappale menee kuitenkin syvemmille vesille koukeroisten teatraalisten laululinjojen ja instrumentaaliosaston rytmisten kikkailujen avustamana. Tunnelma on paikoitellen kappaleen nimeen sopivalla tavalla leijuva.
Kuten kaksi edellistä kappaletta, myös Zero Gravity julkaistiin ennakkomaistiaisena, vieläpä musiikkivideon kera. Nostan hattua yhtyeen (manageriosaston?) lähestymistavasta ennakkojulkaisuihin, sillä kolmen avauskappaleen julkaisu etukäteen järjestyksessä teki levyn ensikuuntelusta mukavalla tavalla nousujohteisen kokemuksen: ensin kuullaan kolme tuttua kappaletta tutuimmasta vähimmän tuttuun, ja sitten siirrytään kokonaan uuden materiaalin pariin. Huomattavasti miellyttävämpää kuin että jo tutuksi tullut sinkkulohkaisu latistaisi tunnelman albumin loppupuolella.
Elektroa, elokuvamaisuutta ja eeppisyyttä
Neljäs raita Fast Radio Burst tuo täysillä peliin elektroniset elementit kitaran ja basson seuratessa koskettimien esittelemää EDM-henkistä teemaa. Kappale jatkaa jo tutuksi tullulla kaavalla, jossa kappale rakennetaan voimakkaiden kertosäkeiden ja hillittyjen säkeistöjen välisen jännitteen varaan. Säkeistöt kulkevat pelkistetysti basson, koskettimien ja rumpukompin säestäessä laulua, ja aggressiiviseen kertosäkeeseen laitetaan albumin kovin rähinä päälle. Elektropoljento on koko ajan mukana, myös hauskan nykivää kitarasooloa rytmittämässä.
Säkeistöjen ja kertosäkeiden melodiat on kuitenkin hienosti linkitetty toisiinsa, ja kokonaisuus tuntuu ehjältä.
Decoding the Universe jatkaa niin ikään albumin kontrastien pohjalle rakennettujen kappaleiden sarjaa. Energisesti käynnistyvän biisin pianosäesteiset säkeistöt menevät käytännössä balladiosastolle, mutta kertosäettä kohden nupit käännetään yhteentoista. Säkeistöjen ja kertosäkeiden melodiat on kuitenkin hienosti linkitetty toisiinsa, ja kokonaisuus tuntuu ehjältä.
Välissä haukataan hieman happea, kun välisoittomainen instrumentaaliraita Origins rauhoittaa tunnelman. Elokuvamainen kappale kuulostaa hyvin intromaiselta, ja raidan sijoittelu albumin keskelle levyn alun sijaan vaikuttaa ensikuulemalta erikoiselta vedolta. Ratkaisulle tulee kuitenkin selitys, kun Originsista siirrytään saumattomasti Multidimensionalin avaaviin elektronisiin säksätyksiin. Siirtymä on todella tehokas ja toimiva. Multidimensional puolestaan onkin yksi albumin hauskimmista kappaleista. Säkeistöt rakentuvat dramaattisen orkesterisäestyksen ja Lionen eläytyväisen laulun päälle. Koko bändi laittaa vauhdin päälle melodisessa bridgessä, josta siirrytään kappaleen energiseen kertosäkeeseen, joka on samanaikaisesti tarttuva ja rytmillisesti leikittelevä. Kertosäe tuo jälleen vahvasti mieleen Dream Theaterin. Ja sikäli kun kappale ei olisi jo näillä ainesosilla ollut tarpeeksi hyvä, niin C-osassa soppaan lisätään vielä toinen artistien haastatteluissakin mainitsema inspiraation lähde, Queen. Valtaviin lauluharmonioihin nojaava osuus on ilmiselvä hatunnosto legendaariselle englantilaisyhtyeelle, ja on toteutettu erittäin onnistuneesti. Toisia tällaiset häpeilemättömät pastissit varmasti ärsyttävät, mutta itse nautin niistä surutta. Varsinkin, kun niitä tulkitsee Fabio ”Pisan Freddie Mercury” Lione.
Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua
Albumin ensimmäinen italiankielinen kappale Amata immortale on vahvasti oopperahenkinen balladi, jossa Fabio Lionen tueksi tarjotaan piano, orkesteri ja kuoro. Lione ottaa tarjotun tilan hienosti haltuun, ja etenkin mahtipontinen oopperatyyliin laulettu kertosäe on upeaa kuunneltavaa. Tämä on yksi albumin harvoista kappaleista, joka olisi tällaisenaan sopinut hyvin myös jollekin Rhapsodyn aikaisemmista albumeista.
Huolimatta albumin progemetallihenkisyydestä ja Dream Theater -vaikutteista, eivät levyn kappaleet hieman yllättäen kuitenkaan ole kovin pitkiä. Täyteen ahdettua tavaraa, siis. Niinpä hieman reilun seitsemän minuutin mittaan yltävä I Am saakin albumin pisimmän kappaleen palkinnon. Biisi on albumin toinen duetto, ja siinä Lionen vastaparina laulelee DGM-yhtyeen Mark Basile, jonka kirkas ääni tuo varsin mukavaa kontrastia Lionen raspisempaan ilmaisuun. Basilen vierailu ei muuten ole ainoa tapa, jolla ”Italian Dream Theater” DGM on läsnä albumilla, sillä yhtyeen kitaristi Simone Mularoni on myös tuottanut albumin, ja lurauttaa lisäksi kitarasoolot kappaleilla I Am ja Fast Radio Burst. Basilen vuorottelu Lionen kanssa säkeistöissä ja kertosäkeissä ei ole ainoa asia, jonka vuoksi I Am jää mieleen. Lisäksi nimittäin biisin säkeistöissä kuullaan taustalla luritteleva saksofoni, joka kaikessa letkeydessään vie tunnelman lähes iskelmämäisiin sfääreihin. Kuin kirsikkana kakun päällä kappaleen C-osassa kuullaan jälleen hieno Queen-henkinen osio, joka tuo vahvasti mieleen Bohemian Rhapsodyn. Tiedä sitten, onko samanniminen menestyselokuva jättänyt Turilliin lähtemättömän vaikutuksen vai mistä on kyse, mutta Queen-viittaukset ovat tällä albumilla tehneet voimakkaan mutta onnistuneen sisääntulon miehen musiikkiin.
Queen-viittaukset ovat tällä albumilla tehneet voimakkaan mutta onnistuneen sisääntulon miehen musiikkiin.
Varsinaisen albumin kruunaa Arcanum (Da Vinci’s Enigma), joka on italiankielinen kunnianosoitus maailman tunnetuimmalle renessanssinerolle. Kappale on ikään kuin tiivistelmä koko albumista. Sillä kuullaan oikeastaan kaikkia albumin keskeisiä elementtejä: elektronisia vaikutteita, rauhallisia suvantoja sekä täyttä orkesterin ja kuorojen tukemaa paahtoa. Kirsikkana kakun päällä on tietysti Fabio Lionen upea ja monipuolinen laulusuoritus, joka etenkään kertosäkeen oopperapaahdossa ei jätä ketään kylmäksi. Osuvaa, että yleisnero Da Vincille omistetusta kappaleesta löytyy vähän kaikkea.
Levyn erikoisversion hankkineet pääsevät nauttimaan vielä bonusraidasta, joka kulkee nimellä Oceano. Kyse on cover-kappaleesta, joka kuultiin alun perin Italian suurimmassa musiikkitapahtumassa San Remon festivaalilla vuonna 2003 poplaulajatar Lisan esittämänä, ja samana vuonna julkaistiin myös yhdysvaltalaislaulaja Josh Grobanin versio kappaleesta. Voisi kuvitella, että kyse olisi juuri sen tyylisestä hassuttelucoverista, joka ei tuo albumikokonaisuudelle mitään lisäarvoa; sinkkukappaleen radioversion kaltaisesta kuriositeetista, joka ehkä tosifanien mielestä on hauska omistaa, mutta joka rikkoo albumikokonaisuuden ja jonka jättäisin väliin aina levyn myöhemmillä kuuntelukerroilla.
Lähtökohdista huolimatta Turilli / Lione Rhapsodyn versio Oceanosta on toista maata. Rauhallisesti pianolla ja herkällä melankolisella laululla alkava kappale rauhoittaa sykkeen, joka on vielä korkealla varsinaisen albumin päättäneen Arcanumin jäljiltä. Sovitus on huomattavasti lähempänä Josh Grobanin versiota kuin alkuperäistä, ja Lione sovittaa soundinsa ja tulkintansa uskottavasti kappaleen oopperapoptunnelmaan. Silti kappale kuulostaa yhtenäiseltä muun albumikokonaisuuden kanssa, ja haikean nostalgisen tunnelmansa kanssa se tuo mieleen elokuvan rullaavat lopputekstit. Kappale tarjoaa tilaisuuden hengähtää ja miettiä, mitä edellisen tunnin aikana tulikaan kuunneltua ja koettua. Oceano ei ole ainoastaan onnistunut cover yllättävästä lähdemateriaalista, vaan se aidosti parantaa albumikokonaisuutta.
Moniulotteista
Mitä Turilli / Lione Rhapsodyn debyyttialbumista jää sitten kokonaisuutena käteen? Turillin ja Lionen puheet uudesta alusta ja uudelleensyntymästä eivät ole olleet katteettomia, sillä albumin elokuvamaisella progressiivis- ja elektronissävytteisellä metallilla ei ole muusikoita lukuun ottamatta kovinkaan paljon yhteistä Rhapsodyn klassisten voimametallihymnien kanssa. Samalla kyse on kuitenkin evoluutiosta, sillä Luca Turillin aiemman tuotannon ystävät löytävät jotain uutta ja jotain vanhaa sopivassa suhteessa albumia värittävistä elokuvamaisista ja elektronisista sävyistä sekä viittauksista klassiseen musiikkiin. Toisaalta mies on selvästi laajentanut palettiansa säveltäjänä Dream Theater ja Queen -vaikutteilla sekä etnisillä elementeillä, jotka erikoisuudestaan huolimatta istuvat hienosti osaksi kokonaisuutta. Power metalliksi musiikkia ei pysty enää kutsumaan, ja levyn kohdeyleisöksi sopiikin paremmin Dream Theaterin, Symphony X:n ja Hakenin kaltaisen progemetallin ystävät kuin paatuneimmat power metal -diggarit. Tyylinmuutoksesta huolimatta Fabio Lionen laulua vierastaville levyä ei voi suositella, sillä progevaikutteista huolimatta yhtye ei ole pyhittänyt laulajalle lepohetkiä pitkien instrumentaaliosioiden muodossa. Lionen laulu on kappalemateriaalissa keskiössä, ja mies vetääkin albumilla yhden monipuolisimmista ja vaikuttavimmista suorituksistaan.
Turilli / Lione Rhapsodyn debyyttialbumi Zero Gravity (Rebirth and Evolution) lunastaa nimensä mukaiset odotukset uudesta identiteetistä ja musiikkityylin kehittymisestä. Toisaalta se jättää kuulijan odottamaan lisää ja miettimään, mitä bändin jäsenet tekevät seuraavaksi. Ennen mahdollista seuraavaa studioalbumia yhtyeen suunnitelmiin kuului kuitenkin levynjulkaisukiertue, joka rantautui syyskuun lopussa myös Suomeen. Koska musiikki on lähes aina parasta livenä, oli Turillin, Lionen ja kumppanien edesottamuksia pakko käydä todistamassa myös Helsingin The Circuksessa.
Ja sama livenä
Zero Gravity -albumin avannut elokuvamaisella introlla tunnelmaa luova ja sitten lentoon lähtevä Phoenix Rising on levyllä lähes täydellinen avausraita, ja sitä se on myös keikalla. Valojen himmentyessä levyltä tuttu intro virittää tunnelman, ja kappaleen pääriffin myötä bändi säntää energisesti lavalle. Biisi toimii liveympäristössä erinomaisesti, ja tuntuu jo lähes klassikolta.
Klassikoista puhuen, illan toisena kappaleena kuullaankin todellinen sellainen, kun yhtye päräyttää ilmoille Dawn of Victory -albumin (2000) nimikkokappaleen. Jos jo Phoenix Rising sai uutena kappaleena The Circukseen paikalle saapuneen yleisön hyvin mukaansa, niin Dawn of Victoryn kertosäkeen ”Gloria perpetua” -huudoissa oli päällä jo suoranainen hurmos. Suurin osa yleisöstä taisi olla paikalla kuullakseen Lionen ja Turillin tulkintoja Rhapsody-klassikoista ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen.
Illan kolmantena kappaleena soitetaan uuden albumin nimikkokappale Zero Gravity, joka Lionen monipuolisen laulun ja instrumenttien nykivän rytmityksen kanssa toimii niin ikään erinomaisesti livenä. Musikaalitunnelmista progemetallitykitykseen seilaava kappale kuulostaa muiden illan aikana kuultavien biisien tapaan liveympäristössä lähes identtiseltä studioversioon nähden. Osa kiitoksesta menee esiintyjien erinomaisille soitto- ja laulutaidoille, mutta selitystä löytyy myös bändin laajasta taustanauhojen käytöstä. Levyiltä löytyvät orkesteri- ja kuoro-osuudet sekä esimerkiksi Zero Gravityllä kuultavat etnopätkät sekä muut enemmän tai vähemmän vaikeasti lavalla toteutettavat osuudet kuullaan nauhoilta.
Itse olen suuri livenä soittamisen puolestapuhuja ja pidän taustanauhojen käyttöä aina negatiivisena asiana, jo vähintään siitä syystä, että se sitoo yhtyeen soittamaan klikkiraitaan ja seuraamaan studioversion sovitusta ja tempoa, mikä vähentää musiikin ”elävyyttä” ja rokottaa livetilanteen spontaaniutta. Turilli / Lione Rhapsodylle nyt jonkinasteinen nauhojen käyttö lienee väistämätöntä, sillä massiiviset sovitukset ovat niin keskeinen osa Luca Turillin sävellyksiä, ettei niiden korvaaminen liveinstrumentaatiolla liene mahdollista ilman kappaleiden luonteen muuttamista – tai sitten utopistisilla resursseilla orkesterin ja kuoron kanssa tehtävää kiertuetta. Siltikin osuudet, joissa kaikki kuultava musiikki tulee taustanauhoilta bändin seisoessa lavalla tumput suorina, latistavat tunnelmaa paikoitellen. Onneksi yhtyeen musiikki ja myös jäsenten lavaesiintyminenkin on sen verran intensiivistä, että suurimman osan ajasta lavalla riittää enemmän kuin tarpeeksi nähtävää ja kuultavaa siitäkin huolimatta, että samanaikaisesti pa:han tuupataan tavaraa nauhoilta.
Ilman koskettimia
Orkesteri- ja kuoro-osuuksien nauhoilta soittamista vähemmän ymmärrystä saa yhtyeen ratkaisu korvata myös koskettimet taustanauhoilla. Lavalla ei nähdä kosketinsoittimen kosketinsoitinta, mikä on näinkin kosketinpainotteisen yhtyeen kohdalla hyvin erikoinen ratkaisu. Turilli / Lione Rhapsodyllahan ei ole täysipäiväistä kosketinsoittajaa jäsenistössään, vaan levylle koskettimet on soittanut Turilli itse, joka kiertuetta edeltävissä haastatteluissa oli uhannut soittaa koskettimia myös livenä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, eikä mies illan aikana poistu kitaran varresta. Ratkaisu harmittaa, sillä koskettimet ovat monissa kappaleissa niin keskeisessä roolissa, että minä olisin paikoin vaihtanut toisen kitaroista livekiippareihin.
Ottaen huomioon, että Turilli / Lione Rhapsodyn ”sisarkokoonpanoa” Rhapsody of Fireä kipparoi kosketinsoittaja Alex Staropoli, laittaa Turillin yhtyeen ratkaisu sanoa koskettimille piutpaut miettimään, onko pitkäaikaisten yhtyekumppaneiden eron taustalla sittenkin enemmän draamaa kuin julkisuuteen on kerrottu. Miehistönvaihdokset klassikkobändeissä aiheuttavat aina polemiikkia, eikä kaikki faneja pysty koskaan miellyttämään, oli alkuperäis- tai pitkäaikaisjäsenen korvaaja sitten kuka hyvänsä. Tätä taustaa vasten klassikkokappaleiden Staropolin mieleenpainuneiden kosketinosuuksien korvaaminen kylmästi taustanauhoilla tuntuu Turillin ja kumppaneiden kannanotolta.
Evoluutiota vai devoluutiota?
Zero Gravityn jälkeen kuullaan Rhapsodyn ihka ensimmäiseltä albumilta Legendary Talesilta (1997) peräisin oleva Land of Immortals, ja loppuosa illan setistä koostuukin lähinnä vanhoista Rhapsody (of Fire) –kappaleista Turillin ja Lionen yhteiseltä aikakaudelta bändissä. Phoenix Risingin ja Zero Gravityn lisäksi uudelta albumilta kuullaan ainoastaan levyn parhaimmistoon kuuluva Arcanum (Da Vinci’s Enigma), joka kaikessa eeppisyydessään on myös keikan huippuhetkiä. Muutenkin upeita yksilösuorituksia täynnä olevan illan aikana kuullaan lisäksi erilliset soolonumerot basisti Guersilta ja rumpali Landenburgilta, joista etenkin ensimmäinen on ilahduttavan energinen veto. Myös Fabio Lione saa aivan oman soolonumeronsa esittäessään Andrea Bocellin klassikon Con te partirò. Vähän kornia ja karaokemaista, mutta tuolla äänellä se vaan toimii, ei käy kiistäminen.
Settilista on hämmentävä, sillä sen perusteella esiintynyt yhtye on Rhapsody isolla R:llä, eikä suinkaan mikään haastatteluissa mainittu vanhaan musiikkityyliinsä tylsistyneiden muusikkojen uusi projekti. Vaikka Emerald Swordia ei kuulla, eikä setti ihan 20-vuotiskiertueen kaltainen Best Of olekaan, koostuu se kuitenkin pääosin varsin tutuista ja tyypillisistä Rhapsody-kappaleista, joita olisi voinut olettaa kuulevansa millä tahansa yhtyeen aiemmalla kiertueella. Mitään punaista lankaa, joka sitoisi setin kappaleet uuden albumin muuttuneeseen tyyliin, ei löydy. Eikä settilistaan ole otettu myöskään Luca Turillin soolotuotantoa, Staropoli-vetoisen Rhapsody of Firen kappaleista puhumattakaan. On vaikeaa valittaa, kun näin kovassa iskussa oleva yhtye soittaa niinkin hyvää materiaalia kuin mitä Rhapsody (of Fire)n vanha tuotanto on, mutta Zero Gravity -albumin futuristiseen progemetalliin ihastunutta fania valinnat ihmetyttävät.
Mitä seuraavaksi?
Luca Turillin ja Fabio Lionen uusi Turilli / Lione Rhapsody on kiistämättä erinomainen yhtye niin livenä kuin levylläkin. Tällä hetkellä kokoonpanon todellinen identiteetti on kuitenkin vielä vähän hämärän peitossa, sillä albumin perusteella kyseessä on Rhapsody-konkarien perustama kokonaan uusi modernia progressiivis- ja elokuvahenkistä metallia soittava yhtye, kun taas livenä kuullaan Rhapsody-jatkumon uusin iteraatio, jolla on klassikkohymnien lisäksi setissään mukana muutama uusi hieman erilainen kappale. Toivon henkilökohtaisesti, että Zero Gravity (Rebirth and Evolution) ei jäänyt vain kokeiluksi, vaan että yhtye jatkaisi albumilla aloittamallaan polulla kehittäen rohkeasti soundiaan ja tyyliään niin studiossa kuin lavoillakin. Näiltä kavereilta kun löytyy luovuutta ja teknistä taituruutta toteuttaa oikeastaan mitä tahansa.
Kuvat: Guoda Mozeryte. Promokuvat: Turilli / Lione Rhapsody
Kommentointi suljettu.