Hengästyttävä määrä raskaan rockin mestareita kunnioittaa Acceptin puolta vuosisataa. Versioita kuuntelee hymy korvissa ja välillä meinaa ihan ääneenkin naurattaa. Olisiko jopa kaikkien aikojen heavy metal -kokoelma?!
Kun ensimmäisiä pihauksia kokoelmasta alkoi metalliuutisiin tippua, olin varma, että tulossa on taas turhanpäiväinen uusiolätty, jonka kuuntelee hätäiseen kerran läpi, eikä sen pariin tarvitse enää sen koommin palata. Ensimmäiset kappalemaistiaiset saivat kuitenkin metallisydämen muljahtelemaan.
Yksikään kokoelman 19:stä biisistä ei ole skippausmateriaalia. Se kertoo Acceptin pitkän uran kappaleiden laadusta ja tarttuvuudesta. Suoraviivaisen modernit ja jämäkät soundit puhaltavat vanhoihin ja vähemmän esillä olleisiin kappaleisiinkin uutta erergiaa. Kuunnelkaa vaikka 46 vuotta sitten julkaistu Save Us, ja sen perään Tobias Forgen tulkinta. Alkuperäinen Acceptin kappale kuulostaa, kaikella kunnioituksella, aivan kauhealta. Udokin pistelee nuotin vierestä ilman huolen häivää.
”Namedroppausta” tähän väliin. Oletteko heavyporukat koskaan kuulleet sellaisista tyypeistä, kuin Kirk Hammett, Phil Anselmo, Mikkey Dee, Rob Halford, John Bush, Frank Bello, Sebastian Bach (hengitän välillä), Chuck Billy, Hansi Kürsch, Tobias Forge, David Ellefson, K. K. Downing jne. Loputon nimilista alleviivaa Acceptin merkitystä heavy rockin historiassa ja arvostusta yhtyettä kohtaan. Jokaisesta kappaleesta ja niiden vierailijoista riittäisi kerrottavaa useamman aanelosen verran.
Hauska, schlagerorkesterin esittämä tuttu intro tuhotaan levysoittimen neulan karmeaan raastoon.
Jo levyn aloittava Fast as a Shark avaa metalliportit komeasti. Hauska, schlagerorkesterin esittämä tuttu intro tuhotaan levysoittimen neulan karmeaan raastoon. Raastamisesta puheen ollen, kuka sopisikaan paremmin kappaleen tulkitsijaksi, kuin Panteran Phil Anselmo. Tuskin ketään yllättää, että Rob Halfordin tulkitsema Balls to the Wall kuuluu levyn parhaimmistoon. Erinomaisesti suoriutuvat myös Blind Guardianin Hansi Kürsch Losers and Winnersilla, Billy Corgan omaperäisellä äänellään Love Childilla ja Sebastian Bach London Leatherboysilla. Jos on laulajissa kovia tekijöitä, niin ei soittajapuolikaan jää yhtään huonommaksi. Onpa mukana tiukkoine komppeineen myös Ikinuori 76 v. käkkäräpää Tommy Aldridgekin (Losers and Winners ja Love Child).
Udohan teki samanlaisen uusiolevyn jokin aika sitten, mutta nyky-Accept voittaa tämän taiston 100-0. En keksi mitään, miten kokoelman olisi voinut tehdä paremmin. Ehkä klassisella 1980-luvun Accept-kokoonpanolla olisi jokin versio voinut olla, mutta taistelupukarit Udo ja Hoffmann eivät enää samaan tilaan tai edes samalle levylle mahdu, joten se siitä.
P.S. Hoffmann on muutamaan otteeseen haastatteluissaan maininnut keskuuteemme luikerrelleen pikku apulaisen, jota tekoälyksikin kutsutaan. Kuuntelin levyä uudemman kerran sillä korvalla, ja kallistun siihen suuntaan, että tätä kokoelmaa on naputeltu kasaan tietokoneiden avustuksella. Varsinkin kitararaidat ovat joka ikisessä biisissä liian tarkkoja, liian tarttuvia, ja niin, liian täydellisiä.
Kommentointi suljettu.