Vehje-yhtyeen hupsuttelun ja räminärockin alta kumpuaa jokin syvempi ulottuvuus. Kuuntelukokemus on hämmentävä sekoitus naurua ja liikututusta. Uudella albumilla on mukana puhallinsoittimia ja syyskiertuettakin pukkaa.
Vehkeen solisti Niko Taskinen tapaa työssään monenkirjavaa sakkia Kaakkois-Suomea kierrellessään. Osa heistä elää edelleen maailmassa, jossa Kekkonen on kovin kundi ikinä, nimismiestä pelätään ja kunnallispolitiikotkin ovat suuria valtiaita. Maailmassa, jossa bensa-asemien ukkoköörit laittavat ronskilla tyylillään maan asiat järjestykseen, ja rouvasväki päivittää omat ja naapuruston tärkeät kuulumiset kaupan tiskeillä. Pimeiden pullojen myyntipaikatkin ovat kuin velhojen linnoja. Yksikin virheliike synkeälle talolle saavuttaessa, niin saatat havahtua nenä punaisena selinmakuulta talon heinittyneeltä takapihalta. Kaikki tuo, ja enemmänkin, on pikkuhiljaa hiipumassa aikalaisten siirtyessä haudan lepoon.
Vehje-yhtye pitää tuota (nykyään huvittavaakin) kulttuuria esillä huumorimusiikin keinoin. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että näennäisen kepeän höpsöttelyn uumenissa häilyy syvemmälle kairaavampaa suomalaisuutta. Olen elänyt 1970- ja 1980-luvut piskuisessa pikkukaupungissa, ja tarkkaillut pienen pojan silmin sitä touhua. Lapsuuden iloon liittyi paljon synkkiäkin kokemuksia. Kaikki ”raja-aidat” olivat niin yksioikoisia ja ajattelutavassa oli jälkeen päin ajateltuna turruttavaa mustavalkoisuutta. Sodan jälkeinen yhteiskunta rumpsautti henkisen painolastinsa, osin varmasti tahtomattaankin, pikkuhartioillemme. Ehkä siksikin meinaa ajoittain kyynel tulla Vehjettä kuunnellessa.
Pojat ei mihinkään! Niinhän se monesti meni, kun jotain pientä kolttosta tehtiin, tai ei edes omasta mielestämme tehty, niin jo oli joku mörökölli ukko huutamassa meille viattomille. Itse kappale suorastaan tuhlaa upean riffikierron ja melodian. Killing Joke -yhtyeen mieleen tuova hypnoottinen juntta olisi monelle bändille todellinen ilon aihe, jos tuollaista aikaan saisivat. Mutta näinhän tämä kuuluukin olla; syntyy taidetta kontrasteista ja epäsovinnaisuuksista!
Vaikka kotikutoisuus on Vehkeen tavaramerkki mm. somejulkaisuissa, niin musiikkiin suhtaudutaan kuitenkin pieteetillä. Kappaleet ovat tiukasti soitettuja ja sounditkin ovat vinyylillä uskottavan jyrkät ja tukevat. Uutena juttuna albumilla kuullaan puhallinsoittimia! Laulaja Niko Taskinen tuumaili, että aiemmista bändijutuista tuttu Inari Ruonamaa löytyi soittamaan saksofonia. Mukana puhaltimia puhkumassa ovat myös Tuomas Eriksson ja Antti Hermaja.
Esimerkiksi Nimismiehen kiharat, Hölkkä, Kysymys ja Fear of the Dark kääntävät suupieliä yläasentoon.
Poispoikkeen on tähän mennessä monipuolisin Vehje-pläjäys. Mukana on myös pari pidempää kappaletta, joiden pohjavire on kallellaan jopa melankoliaan. Levyn päättävä Inari Ruonamaan sävellys Kunnanmiehet (Reprise) laahustaa suorastaan surumarssina. Sitä aiemmilta julkaisuilta tuttua ääneen naurattavaa kurvailua on onneksi vielä reilusti mukana. Esimerkiksi Nimismiehen kiharat, Hölkkä, Kysymys ja Fear of the Dark kääntävät suupieliä yläasentoon.
Tuntuu itsestäkin oudolta kirjoittaa seuraavaa, mutta näin se vaan on; suomalaista bändeistä vehje on tällä hetkellä minulla eniten kuunnellessa tunteita herättävä yhtye. Mutta nyt pullakahvit. Eikä ihan mikä tahansa pulla, vaan vetreäkuntoisen eläkeläisrouvan salaisella reseptillä leipoma lämpimäinen.
Vain muutamia keikkoja olemassaolonsa aikana tehnyt kokoonpano tempaisee syksyn aikana peräti neljän konsertin kiertueen. Levynjulkaisukeikka on Lahden Torvessa 10.10. Sen jälkeen Vehje jyrää 11.10. Kouvolassa, 24.10. Oulussa ja 25.10. Kokkolassa. Albumi Poispokkeen ilmestyy 12.9.2025.
Kommentointi suljettu.