The 69 Eyes juhlii 30-vuotista taivaltaan mustat ilmapallot kädessä ja julkaisi uuden albumin West End. Kyseessä on bändin 13. studioalbumi. Yllätysten sijasta on tarjolla tanakkaa Goth ’n’ Rollia. Sitä samaa, jolla bändi teki läpimurtonsa vuosituhannen vaihteessa.
The 69 Eyes ei ole tehnyt yhtyeen fanittamisesta helppoa. Yhtyeellä on tilillään sellaisia napakymppejä kuin Blessed Be (2000) ja Back In Blood (2009), mutta myös niinkin epätasaisia ja tarkoitusta vailla olevia albumeja kuin X (2012). Edellistä Universal Monstersia (2016) vaivasi epätasaisuus ja turhan suuri etäisyys täysosumien ja ohi menneiden laukausten välillä. Itse menin jossain hömelössä somekyselyssä ilmoittamaan The 69 Eyesin Wasting the Dawnin (1999) nimikkokappaleen olevan yksi oman elämän merkittävimmistä kappaleista muutama vuosi sitten. Olen odottanut ja odotan jokaista The 69 Eyes -albumia innostuneen pelonsekaisin tuntein. Olin tietoisesti vältellyt kuuntelemasta West Endin singlejä, koska varmin tapa erehtyä albumista on kuunnella levy-yhtiön valitsemia mainospaloja ilman albumikokonaisuuden kontekstia. Hieman pelotti laittaa albumi julkaisupäivänä soimaan. CD:ltä, koska vinyyli myöhästyi. Taitavat vinyyliprässit olla täysin ylityöllistettyjä ja tukossa.
Helsingin Vampyyrit alkoivat kiskoa kuulijaa veneeseen.
Enimmältä osin pelot olivat turhia. Ensimmäinen West Endin läpikuuntelu ei varsinaisesti vetänyt mattoa alta, mutta pari uusinta kiertoa iskivät koukut kiinni, ja Helsingin Vampyyrit alkoivat kiskoa kuulijaa veneeseen. Olen monesti sanonut, että albumit on tärkeää avata ja vähintään yhtä tärkeää lopettaa hyvin. West End avaa komeasti kappaleella Two Horns Up. Kirkonkellot kumisevat urkujen soidessa, basso alkaa jyrähtää, ja kitarat vyöryvät päälle. The 69 Eyes -asteikolla suoraviivaista rokkia. Jyrki 69:n lisäksi laulusta tällä raidalla vastaa Dani Filth (Cradle of Filth), mikä aiheutti ekalla kuuntelulla hieman hämmennystä. Olisi pitänyt lukea se levyn takakansi. Seuraava kappale 27 & Done on sitten sitä tuttua The 69 Eyesia – Blessed Be tai Paris Kills (2002) albumien hengessä. Kolme varttia avauksesta albumin yhdestoista raita Hell Has No Mercy päättää albumin. Nimen perusteella kuulija voisi odottaa armotonta tulitusta, mutta metsään menisi. Ei tuo nyt balladi ole, mutta sieltä albumin kevyemmästä päästä kuitenkin. Erinomainen kappale ja lopetus.
The 69 Eyesia olisi helppo kritisoida varman päälle pelaamisesta ja sen kuuluisan saman vanhan tekemisestä. En tosin keksi syytä, miksi pitäisi, mutta olen kohtuullisen varma, että näin arvosteluissa on tehty. Suurin osa bändeistä ei elä 30-vuotiaaksi, saati julkaise kolmattatoista albumia. West End on sitä tuttua The 69 Eyesia – hyvässä ja pahassa. Edellä mainittu 27 & Done ja sitä seuraava Black Orchid olisivat kotonaan millä tahansa yhtyeen vuosien 2000-2007 albumilla eli juuri sillä goottikaudella, jolla yhtye teki läpimurtonsa. Sama koskee kenties albumin tarttuvinta raitaa Cheyennaa.
Toisaalta taas jo mainittu avausraita Two Horns Up, ilkeä Burn Witch Burn sekä loistava The Last House on the Left – jolla vierailevat Dani Filthin lisäksi Wednesday 13 (Murder Dolls) ja Calico Cooper (Beasto Blanco) – muistuttavat puolestaan siitä, miten timantinkovaa rockia The 69 Eyes onnistuu ajoittain tekemään goottailin lisäksi. Kaipasin Universal Monsters -albumilta enemmän luista keskisormea pystyssä. Pirunsarvet ajavat asian erinomaisesti. Sitä paitsi se, että Calico Cooper vierailee kappaleella, jonka nimi on lainattu Wes Cravenin kauhuklassikolta, kertoo kaiken siitä, miten tosikosti The 69 Eyes tarvitsee ottaa. Luonnollisesti levyllä on ne pakolliset The 69 Eyes -balladit (tällä kertaa otsikoilla Change ja Death & Desire), joiden tarpeellisuudesta jokainen muodostakoon oman mielipiteensä.
Tuotantopuolesta vastaa jälleen yhtyeen luottotuottaja Johnny Lee Michaels, kuten yhtyeen läpimurtoalbumeilla ja taas Universal Monstersilla. Soundi on miellyttävän tuhti, Jussi 69:n rummut saavat kiitettävästi tilaa ja kappaleet nojaavat enemmän bassolinjoihin kuin sinänsä vähintään kohtuullisiin kitarariffeihin. Elokuvamaisia efektejä ja mausteita on tällä kertaa vähemmän, kuin edellisellä albumilla. West Endin tekstipuoli on sekin sitä tuttua The 69 Eyesia; aaveajajat, noidat, Lucifer ja muut pimeyden olennot tuntuvat hiipivän näkökentän reunoilla. Tekstit vilistävät viittauksia kauhuelokuviin ja -sarjakuviin.
Lopputulemana The 69 Eyes ei ole lähtenyt uudistumaan West Endillä. Kappalemateriaali, saundit ja muu on tuttua Jyrki 69:n muutamia hermoja raastavia laulumaneereja myöten. Epäilemättä joku valittaa nimenomaan varmaan päälle pelaamisesta, jos ei jopa itsensä myymisestä. Tuttua ja turvallista. Viisikymppiset ukot yrittävät jotenkin pysyä mukana ja niin edelleen. Lyön vetoa, että edelliset väitteet löytyvät julkaisua seuraavan viikon sisällä jostain arvostelusta.
Minä nautin The 69 Eyesin ehjimmästä albumista sitten vuoden 2009 Back In Bloodin. En tiedä, monesko kuuntelu on menossa kirjoittaessa levyn soidessa taustalla, mutta pidän albumista koko ajan enemmän. Ei tämä uutta ole, mutta tämä on sitä The 69 Eyesia, jonka vuoksi olen ostanut yhtyeen kaikki albumit heti julkaisupäivänä 20 vuotta. Sitä paitsi West Endillä on Alice Cooperin tytär laulamassa kappaletta nimeltä Last House on the Left.
Kuvat: Christin Morris ja Vilhelm Sjöström
Kommentointi suljettu.