Jos elegantti mustanpuhuva metallimusiikki ei maistu, niin nytkin saattaa puistattaa, sillä engelsmannit ovat keitelleet tällä kertaa pannullisen todella tummaa paahtoa.
Tiehen liimaantuneet syksyn kuolleet lehdet seuraavat hiljaisina Paradise Lostin mattamustien ruumisvankkureiden kulkua kohti ääretöntä. Kuolema lähestyy meitä jokaista, eikä yhtyeen mielestä edes taivasmatkaa edeltävä taival elävien kirjoissa ole kovin hääppöistä. Tarkempaa analyysia en osaa antaa, mutta merkillisesti sanoitusten lohduttomuus, yksinäisyys ja kuolevaisuudesta muistuttelu kääntyvätkin sisimmässä päinvastaisiksi tunteiksi. Olemme vielä elossa ja pystymme halutessamme tekemään iloa tuottavia asioita ja mikä tärkeitä, olemaan onnellisia. Harmaassa pilvessä on hopeareunus.
Mackintoshin kitara kirskuu totuttuun tapaan lohduttomia säveliään, perusduunareiden, kitaristi Aedyn ja basisti Edmondsonin raamittaessa jylhän musiikilliset taulut muhkeilla kehyksillä. Laulaja Holmes ei ole mikään aarioita luikauttava tenori, mutta vuosikymmenien kokemus ja ytimestä kumpuava tulkinta kaataa jäähileitä pitkin selkäpiitä. Tällä kertaa käyttöön on valjastettu koko repertuaari puhtaasta laulusta kuoloärinään.
Paradise Lostia on kovasti koetettu karsinoida milloin death metalliksi, milloin goottisynkistelyksi tai doomiksi. Mielestäni mihinkään yksittäiseen genreen sovittaminen ei tee oikeutta yhtyeen tekemisille. Tältäkin albumilta löytyy vaikutteita edellä mainittujen metallimusiikin alalajien lisäksi ambient tunnelmoinnista (Savage Days), taiteellisemmasta avant gardesta (Lay a Wreath Upon the World) ja vaikkapa perinteisemmästä heavy rockista (Diluvium).
Ascension on tähän mennessä monipuolisin Paradise Lost -albumi ja vieläpä loistava sellainen. Se nousee omalla asteikollani yhtyeen 17 julkaistun albumin joukossa aivan sinne kärjen (Icon, Draconian Times, One Second) tuntumaan. Ainoa napinan aihe, mitä keksin, on joidenkin kappaleiden oikomiselta tuntuva suoraviivaisuus. Muutama yllättävä koukku ja kuulijaa haastava koukeroisuus olisi nostanut Ascensionin lähes täydelliseksi heavyalbumiksi.
Jos toiseen ulottuvuuteen haikailee, niin sinne pääsyä voisi kokeilla vaikka mainittujen Lay a Wreath Upon the Worldin tai Savage Days kappaleiden kanssa. Ottaa mukava asennon kuuntelupaikan sweet spotissa, rauhoittuu ja keskittyy kuuntelemaan, niin tiedä vaikka saa kutsun musiikin kotiin.
Kommentointi suljettu.