Melkein 50 vuotta yhtäjakoisesti takonut brittilegenda uhmaa luonnonlakeja. Vielä ei ole kuitenkaan esiripun aika, vaikka käsillä on legendaaristen aikalaisbändien massasukupuutto. Priestin valimo ajetaan alas vasta, kun viimeinenkin raskaan metallin kimpale on toimitettu. Harmillisesti yksi metallityöläinen on saateltu taas eläkkeelle, kitaristi Glenn Tiptonin jättäydyttyä livekokoonpanosta pois Parkinsonin taudin takia. Tuottaja Andy Sneap hoitaa aiemmin KK Downingin tilalle tulleen Richie Faulknerin kanssa kitarat Suomeenkin ylettyvällä maailmankiertueella. Vaikka asia ei minulle kuulu, niin jotain hyvin olennaista Judas Priestistä puuttuu, lopullisesti. Downing-Tipton.
Richie Faulknerille on Firepowerilla annettu vetovastuuta entistä enemmän. Itsekin kovana Priest-fanina hän tietää, mistä yhtye on tehty. Ei mitään ylipitkiä kosketinvalli-introja ja progeliirumlaarumeita, vaan räyhäkkään melodisia riffejä, tanakka komppi jyräämään ja metal god julistamaan metallitotuutta. Heavy Metal Firepower (vapaavalintainen kovia konsonantteja sisältävä kirosana tähän) !
Uskoisin, että Faulkner on tuonut raikkauden lisäksi myös rankkuutta Priestin soundiin, sillä muutamissa kappaleissa nyrkkejä laitetaan viuhumaan thrash metallin tahtiin. Esimerkiksi Necromancerin riffi kuulostaa Testamentilta ja nimibiisikin kiihdyttelee pidäkkeettömästi. Jännää, että osa kappaleista kuulostaa osin sitä kautta Halfordin tanakammalta soolotuotannolta, liekö demoja vielä ollut tallessa Halford ja Fight -ajoilta. Halford myös laulaa todella vivahteikkaasti ja upeasti, mikä on hämmentävää, sillä edellisellä albumilla Robin ääni kuulosti menneen lopullisesti rikki.
Priestin klassikkoalbumeja tuottamassa ollut Tom Allom hälytettiin Andy Sneapin kaveriksi oikeanlaista metallisoundia luomaan. Ainakin vinyyli soi entisaikoja kunnioittaen, voimalla ja rouheasti. Kun sävellyspuolikin on hoidettu pieteetillä ja yhtye kuulostaa huomattavasti motivoituneemmalta ja nälkäisemmältä, kuin aiemmilla julkaisuilla, voi ilolla todeta, että Firepower on erittäin onnistunut kokonaisuus kansitaidetta myöten.
Harmillisesti muutamat keskinkertaiset kappaleet tuovat pientä säröä. Varsinkin Flame Thrower ja Spectre ovat yllättävän huonoja ja hengettömiä. Ihan hyvin olisi ainakin ne voinut jättää levyltä pois. Eivätkä nuo ”seiskan” biisitkään mitään mestariteoksia ole, mutta on niissä hetkensä. Tässä vielä biisikohtainen tuomio:
Arvosana 10: Children of the Sun, No Surrender, Never The Heroes, Firepower
9: Lightning Strike, Evil Never Dies, Necromancer
8: Sea of Red, Lone Wolf
7: Guardians, Rising From Ruins, Traitors Gate
6: Flame Thrower, Spectre
”Ysin” ja ”kympin” biisit lennättävätkin sitten metallinirvanaan. Esimerkiksi riehakasta No Surrenderia, ja anthem-perinnettä jatkavaa Children of the Sun:ia voisin kuunnella koko päivän putkeen.
Ps. Muistinkohan muuten mainita arvostelussa sanat heavy ja metal kertaakaan? Pitää tarkistaa.
Kommentointi suljettu.