Useamman jättimäisen tuotannon ohjannut ”Mad Max” luottaa leffoissaan Yngwie J. Malmsteenin lanseeraamaan more is more!-sanontaan. Hacksaw Ridgekin on massiivinen järkäle, jossa asiat on paisuteltu räjähdyspisteeseen ja ylikin. Hämäräherraksi siviilissä äitynyt äijä tuntuu muuttuvan hurjemmaksi myös elokuviensa parissa. Intohimon ja paneutumisen aistii myös näyttelijöiden suorituksista.
Gibsonin ohjaus on tälläkin kertaa taidokasta. Alun ihanan romanttiset jaksot petaavat salakavalasti pimennysverhojen laskeutumista. Kun lässytys loppuu ja aurinko menee lopullisesti pilveen alkaa raakalaismainen verisade. Vaikka elokuvassa on jopa raamatullista syvyyttä ja paatosta, niin jotkut asiat jäävät pinnallisiksi. Esimerkiksi japanilaiset kuvataan yksioikoisina ja puhumattomina sotakoneina. Mutta, itsekin sotahistoriaa lukeneena tiedän, että noinhan se meni. Japsit olivat kaivautuneet maanalaisiin tunneleihin ja olivat valmiita menettämään henkensä keisarinsa puolesta. Hyökkäyksetkin olivat pahimmillaan Banzai-huutojen kirittämiä, summittaisia ja järjestäytymättömiä amok-juoksuja. Eipä päähenkilö Desmondin tupakavereidenkaan hahmoja juurikaan syvennellä, mikä olisi ollut aivan turhaa, sillä homman eskaloituessa jokainen on kasvotonta, kuolemanpelkoista teuraslaumaa.
Pinnallisuuden vastapainona, Desmondin isän olemus revitään elokuvan aikana riekaleiksi. Hugo Weaving (Matrix, Lord of the Rings jne.) esittää vakuuttavasti ensimmäisessä maailmansodassa mielensä rikkonutta juoppoa. Sota tuhosi nuoruuden ja vei parhaat kaverit, siksi omien poikien vapaaehtoinen sotaväkeen värväytyminen on miehelle kova paikka. Onneksi jossain sielun peräseinällä roikkuu vielä rakkaus perhettä kohtaan. Isän väliintulo on lopulta välttämätön poikansa vankilareissun estämiseksi ja pilkunviilauksen pysäyttämiseksi.
Mietin, olisiko tässä Oscarin arvoinen elokuva, mutta sen rajuus ja raakuus saattaa olla akatemiallekin liikaa. Ainakin Weaving ansaitsisi roolisuorituksestaan sivuosapystin. Erittäin korkealle Hacksaw Ridge kuitenkin nousee kaikkien aikojen sotaelokuvien taulukossa. Minusta tämä oli jopa parempi, kuin Saving Private Ryan. Mutta kerran vielä: tämä elokuva ei sovellu kovin herkille. Itsekin olen leffan jäljiltä tuntenut outoa jälkipolttoista alakuloa ja tyhjyyden tunnetta.
Kommentointi suljettu.