Vaikka Sliippareista tulevat yleensä ulkomusiikilliset ”ansiot” mieleen, on heidän juurirockia ja silkkaa iskelmää yhdistelevä jytä tärkeä osa suomalaista musaperinnettä. Tuntuu, että monet typerämmätkin renkutukset ovat saaneet meillä klassikkobiisin maineen. Täysi Lutakon sali ainakin osasi arvostaa etupäässä Mato Valtosen hoilaamia kipaleita. Taistelupari Sakke Järvenpään ”piilokyttä”-hahmo keräsi kyllä katseita, mutta hyvin vähäisiksi jäivät miehen tekemiset lavalla. Seksikkäiden tanssityttöjen keikistely toi onneksi reipasta kontrastia rumien ukonkuvatusten jäykähköön lavaliikehdintään. Lievää jäykkyyttä lantioon aiheuttanee se, että Mato Valtonenkin täyttää ensi helmikuussa pyöreät 60 vuotta!
Bändi soitti yllättävän tiukasti ja kaikki biisit olivat alusta saakka tunnistettavissa. Keikalla kuultiin kavalkadi yhtyeen tutuimpia hittejä, niitä höpsöimpiäkään unohtamatta. Eniten yleisöä riehaannuttivat Viilaten ja Höyläten, Matti ja Teppo -standardi Missä Sitä Ollaan Oltu ja tietenkin viimeisenä räiskitty Kuka? Mitä Häh? On käsittämätöntä, että tuosta naiviuden ylistyksestä on tullut Sliippareiden ”tunnussävelmä”.
Vaikka rockin räimettä kesti melkein pari tuntia, ei intsensiteetti juurikaan laskenut loppua kohti. Välispiikitkin olivat tarpeeksi hauskoja ja tyhmiä. Spontaaneja improvisaatioitakin nähtiin. Matoa harmitti, kun ei laulanut alkuaikojen hitin kertosäettä sanoin: ”Liuskis läyskis Lutakko!”, niinpä hän päätti testata yhtyeensä hereillä oloa ja sieltähän lähti saman tien kipale uusiosanoilla käyntiin. Aavistuksen häiriintyneitä olivat myös yhteislaulut, joissa vanhat suomalaiset laulelmat oli sanoitettu tuhmalla sanastolla. Sliippareiden juhlakeikka toimi hienona nostalgiatrippinä, mutta ehkä jotain spesiaalimenoa olisin odottanut, esimerkiksi vanhojen sliipparijäsenten vierailuja.
Kommentointi suljettu.