”Juurakko tarkoittaa yleiskielessä puun juuriston jykevintä osaa eli kantoa ja siihen liittyviä järeitä juuria”, kertoo Wikipedia, ja tässä ollaan todellakin jossain sydänpuun ytimessä ja juurten tiukassa otteessa. Kun mukaan lisätään vielä Maija Kauhasen kiinni imevä, elävä poljento kanteleen ja vekottimien kera, on lopputulos jotain niin energistä ja raikasta, syvää ja karismaattisen kaunista että nämä muusikot vie ja mie vikisen.
Uskon tulleeni noidutuksi käydessäni Helsingin G Livelabissa kuuntelemassa erikoiskimppakonserttia, jossa esiintyivät Juurakko ja Maija Kauhanen sekä yhdessä että erikseen. Kyseessä oli jumalten siunaama ja sienijuurten toisiinsa lomiuttava liitto, jossa energiat keskustelivat ja elämän mahla virtasi vapaasti ja raikkaasti, kevään ja heräävän maaemon voimaa moniäänisen kutsuhuudon tapaan julistaen.
Tuo yhteiskeikka näytti miten kohtaamiset, yhteydet ja sielujen sympatia antavat lisää voimaa sekä yhteiseen panokseen että omaan liitoon. Jaettu ilo tekee siipien levittämisen vieläkin helpommaksi ja innostavammaksi. Tässä illassa ei ollut kyseessä perinteinen rakenne, jossa toinen soittaa ensin oman settinsä ja sitten on seuraavan vuoro, vaan Juurakko & Maija Kauhanen halusivat kokeilla jotain uutta ja katsoa mitä tapahtuu, kun inspiroituvat toistensa tekemisistä ja soittavat yhteiskeikan – välillä yhdessä toistensa kappaleita esittäen, välillä itsekseen. Lopputulos oli kauniin energinen ja niin luontevan tuntuinen, että oli, kuin näin olisi aina tarkoitettukin.
Illan toismaailmallisuustunnetta oli omiaan lisäämään yleisöstä bongattu, reteästi pöydällä istunut pehmolelukolmikko; aitoja laatumusiikin konossöörejä, jotka olivat kuuleman mukaan edellisenä iltana nautiskelleet saman setin jo Tampereen G Livelabissa.
Etnogaalassa vuoden 2020 artistiksi valittu Juurakko, eli Laura Kaartinen (laulu, matkaharmoni, cajon, udu), Kaisa Saarikorpi (laulu, sikarilaatikkosoittimet, banjo, guitalele, perkussio, ruskea sukka tiukuineen, raastinrauta), Eija Kankaanranta (kantele jousella ja ilman), Minsku Tammela (laulu, jouhikko, kampa, perkussio) sekä Anna Wiksten (laulu, plankku, raastinrauta, perkussio), on hauskan raikas ja syvä seos kotomaista ja amerikkalaista kansanperinnettä kaikenmoisella lisämausteella: on syvää bluesia, suomalaisia perinteitä, värisyttäviä tarinoita ja kiintoisasti tehtyjä lyriikoita, ties minkämoisia soittimia, sielun sulattavaa, elävän täyteläistä yhteislaulantaa ja ihan vaan iloa, yhteenkuuluvuutta ja ennakkoluulottomuutta.
Ihmiskohtaloista ja paholaisista
Juurakon tarinoissa käsitellään monasti entisaikaisia ihmiskohtaloita, jotka on välillä bongattu jopa niinkin vakavaisesta julkaisusta kuin Iltalehti, josta naiset löysivät suomalaisen Alina Vilhelmiinan tositarinan. Kaisa teki lyriikat ja Laura sävelen, lopputuloksena oli arkkiveisu Laulu Titanicin haaksirikosta aivojen sopukoita helmeilevästi kutittelevien stemmojen, Amerikkaan kuljettavan banjon sekä mukana kulkevan matkaharmonin kera. Toinen illan mittaan kuultu tositarina, Oi, Maalina, slidemausteineen sekä sitruunakarkkimaisesti nenää kipristelevällä groovella sekä suorastaan herätysliikemäisen karismaattisilla vokaaleilla ja sekoboltseilevalla kanteleella näytti sen, että näitä traagisia kohtaloita kokeneita henkilöitä ei käsitellä surkuttelevan säälivästi, vaan heille annetaan mukaan syvää voimaa, valoa ja ihmisarvoa.
Keikan mittaan vaivuttiin myös mystiikan uumeniin ja kalevalaisen maanalaisiin tunnelmiin toispuoleisten vingahdusten, kolahdusten ja jousten ynähdysten säestyksellä kappaleessa Manalaissaari, jossa Minskun jouhikko valitti ja Lauran matkaharmonin sointukultu hypnotisoi, ja laulu kuljetti pois tästä maailmasta. Naurua ja ilkikurisuuttakin löytyi biiseistä – eikä paholaiselta lähdetty soittotaitoa etsimään suinkaan vakavin naamoin, vaan eri soittotaidon kasvattamisesta kerrotut legendat ja tarut oli kasattu iloiseen ja hyvin soittotaitoisesti rullaavan yhteissoppaan. Ja vaikka kappale Ei oo on syvistäkin syvintä bluesia stadin slangilla, hartaaseen valituslauluun tiukasti mukaan napaten, ei virneelle mahtanut mitään – eritoten kun Eija usutti kollegansa Maijan villiin, hulluttelevaan kantelelopukkeeseen naisten vielä kätellen juhlavasti sen jälkeen.
Toistaan tukien
Muutenkin illan mittaan otettiin rennosti, jutusteltiin kaikenmoista, naurettiin korona-ajan haihduttamalle keikkarutiinille ja selvittiin yhdessä jokusesta vastoinkäymisestäkin. Kaisa kertoi hällä olleen viime aikoina huonoa onnea soitinten kanssa, nyt oli vaarana itse tehdyn sukka-tiukukombon disintegroituminen kesken keikan, mutta kyllä tiuku vaan jaksoi soida ja levitä kansalle kuultavaksi Kaisan jalan eteen viritetyn pikkiriikkisen mikkiständin välityksellä. Kaisan raastinrautamikkiständi taas meinasi päästää irti velvollisuuksistaan kesken biisin lötköksi valahtaen, mutta tätä varten bändissä onkin monta ihmistä: vieressä istunut Minsku otti vastuulleen mikkiständin selkärankana toimimisen ja soitto sai jatkua.
Lavalta hohkasi rentoutta, vapautta ja iloa, soitinten ja lauluvuorojen vaihtuessa. Välillä Anna soitti plankkua, toisinaan siirtyi keittiöpuuhiin raastinraudan kera ja joskus kopsutteli tukevaa suojakoteloa, Minsku siirtyili jouhikosta kamman päristelyyn ja perkussiointiin, Kaisan kielisoittimet vaihtuivat mielenkiintoisesti ja raastinrautakin löysi tiensä syliin, Eija näytti miten monella tapaa kannelta voi soittaa ja Laura soitti matkaharmonin lisäksi jänskää udua sekä istuimenaan toiminutta cajonia. Maija liittyi välillä mukaan ja toi lisää sävyjä Juurakon kappaleisiin aivan kuin olisi tuohon aina kuulunutkin – esimerkiksi Tulikettu, kultahäntä sai Maijan kulhoista ja muista soittimista aavemaisen ja autereisen lisän. Tulevaisuuden suunnitelmista kuultiin sen verran, että Juurakko on aikeissa taltioida uutta musiikkia, joka julkaistaan sitten myöhemmin podcasteina.
Yhden olennon bändi
Maija Kauhanen (laulu, kanteleet jousella ja ilman, emaliastiat, bassorumpu, symbaali, perkussiot ja kilikellot) on yhden olennon raikasääninen bändi (tosin olen aivan varma että hän piilotti jonnekin lavan nurkkaan näkymättömän menninkäisen bassolinjaa soittamaan), jonka musiikissa soi mielenkiintoinen seos kuulaita perinteitä, tiukasti imevää biittiä sekä villiä kokeilua. Sanoitukset tuntuvat katsovan avoimen rehdisti omaa ja toisten elämää ja siten vapauttavan peloista, kahleista ja pahasta. Hän keikkailee paljon ulkomailla, ja on saanut palkintoja niin Emma- kuin Etnogaalassa.
Maijan soitinarsenaalissa vaikutuksen teki hieno emaliastiakokoelma, josta löytyi niin pottaa, kulhoa kuin Angry Birds -mukiakin. Hän kertoi koukuttuneensa korona-aikana nettikirppareiden emaliastioihin, joita on kuulemma kerääntynyt jo aikamoinen kasa keikalla mukana olleiden lisäksi. Noita astioitahan voi soittaa monella tapaa: niitä voi klonksutella vaikka miten ja lisäksi soittaa kuin tiibetiläisiä äänikulhoja – eiköhän niillä ole myös se sama parantava vaikutuskin. Emaliastiasoolo oli vallan hauska kokemus. Kaiken lisäksi emalimuki toimii kätevänä slidenä kannelta soittaessa.
Maijalta on ilmestymässä toukokuussa uusi levy (levyjulkkarit ovat 25.5. Kapsäkissä), ja hurmaannuin keikalla tulleista maistiaisista sydänjuuriani myöden. Ihmettelisin, jos levyn nimikkobiisi Menneet ei räjäytä pottia makealla industriaalitranssietnollaan ja helmeilevästi potkivalla punoksellaan. Kappale nimeltään Linnunrata taas maalasi herkän vahvasti ilmoille sen tärkeimmän: elävöittävän ilon ja eteenpäin kuljettavan energian, joka syntyy kauniista kohtaamisista ja yhteyksistä; taianomaisista hetkistä, jotka pysyvät sielussa loppuiän ihanaisen haikean raikkaina.
Nonni, takatalvihan siitä seurasi
Niin, ja tämä juuri valloillaan oleva takatalvi johtuu täysin, vain ja ainoastaan tuosta keikasta: Juurakko esitti kappaleen Räntää, hyhmää ja Maija esitteli uuden Jää-kappaleensa toivoen, ettei talvi vaan tulisi takaisin. Ei haittaa, tämähän kertoo vain musiikin syvästä vaikutuksesta.
Maijan Jää-kappaleella on kiintoisa syntytarina. Tuossa kappaleessa hän nostaa esiin talvisen – ajattelisin että ehkäpä tähtikirkkaan yön sylissä tapahtuvan – voimallisen ja mystisen luonnonilmiön kaikkien koettavaksi soittaessaan jousella instrumenttiaan. Viime vuonna Nuuksion uumenissa kommuunissa asuessaan Maija pääsi järven rannalla kuulemaan ensimmäistä kertaa jään äänen ja vaikuttui. Ja kyllähän sen voiman tuosta kappaleesta tuntee. Lisäksi Maija diggailee kovasti jousella soittoa.
Juurakko oli paikoin Maijaa tukemassa tuoden mukaan eritoten värisyttävän hienoja, ruumiistairtauttavia kuorolauluhetkiä, joiden ei olisi halunnut koskaan päättyvän. Ensimmäisen setin lopussa kuultiin myös Eijan ja Maijan nostattavaa kannelduetointia Maijan Yötaivas-nimisessä tulkinnassa alkujaan Teppo Revon Pavolinin sävel -teoksesta ja päästiin kauniin tunnelman kera odottelemaan toisen setin alkua. Laajempaakin yhteistyötä, tarkemmin ottaen esiintyjien ja yleisön välillä, nähtiin konsertin alussa päästessämme laulamaan onnittelulaulun päivänsankari Maijalle, jolle Anna ojensi Juurakon edustajana kukkakimpun.
Maija Kauhanen — Käärme, uusi sinkkubiisi, jolla karkotetaan menevästi kaikki turha rajoittava ajattelu ja kärmeksen kuiskailu pois.
Yhteispunouman syvin olemus
Haluan ajatella luontoemon olevan Juurakon ja Maija Kauhasen yhteiskeikan punouman tuntuinen: naurava, karismaattinen, moniääninen, polyrytminen, rajoista vapaa, rento ja utelias olento, jonka sormenpäistä pulppuaa musiikkia ja elämänvoimaa pitkin maailmaa polveilemaan ja kosketuksesta uusia rönsyjä synnyttämään, syvälle ihon alle ihmistä elähdyttämään.
Tuo Juurakon ja Maija Kauhasen yhteishenki houkutteli mukaansa keinumaan, pisti varpaat kiharalle tenhollaan ja energiallaan. Se tuntui kirkkaalta kuin entisaikain lähde, pehmoisalta kuin oman rakkaan syli, syvältä kuin honkametsän siimeksessä lymyävä kalliokuilu ja sen loitsut kietoivat syvälle sisäänsä kuin metsänpeitto konsanaan. Se tuntui rakastavan sekä harmoniaa että kaaosta ja loikki niiden välillä molempia ruokkien. Se näki valon ja varjon, kulki kumpaisenkin läpi itse omaa kauneuttaan hehkuen. Se pyrki manaamaan pois pahan ja matalan, voittamaan demoninsa, olemaan ihan vaan oma monisärmäinen ja sellaisenaan kaunis itsensä ja kannusti muitakin samaan.
Ja se jätti nälän
Olihan siinä keikkaa kerrakseen: tämä puhdisti sielun ja antoi valoa sylikaupalla. Toivon Juurakko & Maija Kauhanen -punoksen keikkailevan usein kesällä tiedossa olevan Kaustisen keikan lisäksi, sillä tämän tahtoisin ehdottomasti nähdä uudestaan, ja toivon saman myös kaikille muille koettavaksi. Juuri tämän vuoksi niille keikoille lähdetään, ja juuri tätä maailmaan tarvitaan. Tällainen antaa valtavasti sekä yleisölle että varmasti myös artisteille avaten uusia polkuja ja rönsyjä, vahvistaen uskoa valoon, luomiseen, resonointiin ja musiikillisten värähtelyjen voimaan.
Illan viimeinen encore omistettiin hyvin ajankohtaisena kaikille, jotka ovat joutuneet syystä tai toisesta jättämään kotinsa. Uskon, että tuon kokemuksen nostattama energia saavutti heidätkin.
Kiitoksia!
Kappalelistaus:
1. Juurakko — Kylmän tytti – onnittelulaulu Maijalle
2. Juurakko — Soita sormii napsuttele
3. Juurakko — Tulikettu, kultahäntä
4. Maija Kauhanen — Pinnalla
5. Maija Kauhanen — Raivopyörä
6. Juurakko — Pala sielua
7. Juurakko — Räntää, hyhmää
8. Juurakko — Oi, Maalina
9. Maija Kauhanen — Yötaivas
Väliaika
1. Maija Kauhanen — Linnunrata (uusi kappale tulevalta levyltä)
2. Juurakko — Laulu Titanicin haaksirikosta
3. Juurakko — Manalaissaari
4. Maija Kauhanen — Käärme (sinkkuna ilmestynyt uusi kappale tulevalta levyltä)
5. Maija Kauhanen — Jää (uusi kappale tulevalta levyltä)
6. Maija Kauhanen — Sinisilmä
7. Juurakko — Ennuskauppias V. Käki
8. Juurakko — Uolevi kuolevi
9. Juurakko — Ei oo
10. Maija Kauhanen — Menneet (nimikkokappale tulevalta levyltä)
Encore
1. Maija Kauhanen — Kehtolaulu
2. Juurakko — Kellˋonni on
Kuvat: Satu Saga
Kommentointi suljettu.