Denon DP-300F -levysoitin testissä - Levysoitinsarja osa 4

Kun minä synnyin 1970-luvun alussa, levysoitin oli radion lisäksi ainoa yleinen äänilähde. Silloin kaikilla itseään kunnioittavilla valmistajilla oli useita levysoittimia mallistossaan. Nyt suurista japanilaisvalmistajista Denon tuntuu olevan ainoa, jonka järkihintaista soitinta saa kaupoista. On muutamalla muullakin katalogien mukaan vielä soittimia mallistossaan, mutta ei niitä juuri näy.

Denon DP-300F edustaa näkemystä, jossa ei palvella ryppyotsaista highendistiä ja esitteessä luetella käytettyjen harvinaisten metallien työstömenetelmiä vaan keskitytään edulliseen hintaan ja mahdollisimman helppoon käytettävyyteen.

DP-300F on hyvin kevytrakenteinen, muovirunkoinen soitin. Jo nostettaessa konetta laatikosta kävi selväksi, että peli ei ole suunniteltu koneromantikoille vaan heille, jotka haluavat nauttia älppäreistään, mutta kaipaavat automaattisoittimen käyttömukavuutta. Jep, Denon alkaa soittaa levyä napin painalluksella ja palauttaa itsensä alkuasemiin kun älppärinpuoli on lopussa. Käyttäjän tehtäväksi jää vain levyn kääntely.

Valoa tunnelin päässä

Levylautanen on hyvin kevyt alumiinikiekko. Kynnellä kopauttamalla se soi pitkään ja kirkkaasti. Mieleni valtasi melkoinen ahdistus kun kasasin soitinta ja asetettuani levylautasen paikoilleen, kimakka sointi oli yhtä pahasti tallella. Järeissä soittimissa kun levylautasen asettaminen subplatterille eli aluslautaselle yleensä vaimentaa rakenteen.

No, sitten vielä matto lautaselle ja sitä saikin nostaa pahvistaan ihan tosissaan. Levymatto on raskas kumikiekko ja kun sen asettaa levylautaselle, ei mitään rakenteen soimista jää enää jäljelle. Insinööri olikin ovela.

Muista valita asentosi!

Soittimessa on kytkettävä RIAA-korjain tai tarkemmin sanottuna DP-300F:ssä on poiskytkettävä RIAA-korjaus. RIAA:n kytkin on ON-asennossa tehtaalta ja jos kytket tämän soittimen ulkoiseen RIAA-korjaimeen tai vahvistimen PHONO-tuloon, on kytkin naksautettava OFF-asentoon.

Äänivarren kankeus tuntuu pelottavalta. Käsin liikuteltaessa varsi ei liiku vapaasti sivusuunnassa ja mieleen hiipii pelko – runnooko tämä älppärieni urat sohjoksi… Mutta näinhän se on automaattisoittimen kanssa, siellä on mekaniikkaa, joka hoitaa asiat. Ei niin järeää mekaniikkaa, etteikö vartta voisi liikutella käsinkin, mutta tuntuvaa kuitenkin.

Keveydestä huolimatta tiedän, että tähän soittimeen on asennettu huomattavan kalliitakin äänirasioita. Jopa Ortofon 2M Bronze, joka on soittimen hintainen aski. Ja omistaja piti lopputuloksesta paljon.

H-hetki jännittää

Sen verran umpihifisti minä kuitenkin olen, että tuntui todella oudolta painaa levysoittimen edessä START-nappia ja nähdä kun aparaatti hoitaa kaiken muun itse. Eihän levysoitinta tälläisen takia osteta… Vaan kuulemma ostetaan. Nimenomaan musiikkikaupoista kysellään automaattisoittimia. Ja onhan se helppoa aloittaa älppärien ihmettely niin, ettei tarvitse tökkiä omilla nakeillaan hyvinkin hentoisia mekaanisia osia, jos se ei ole jo ennestään tuttua.

Kun edellisen soittimen jäljiltä oli naama punaisena ja tukka vauhdista sekaisin niin suoraan sanottuna pelotti ottaa seuraavaksi käsittelyyn muovinen automaattisoitin. Eikö tämä nyt ole kaikkea sitä, mitä hifiharrastaja kammoaa?

George Michaelin Faith alkaa kuitenkin vauhdikkaasti. Äänensävyssä on korostusta ääripäissä, loudness-fiilistä. Basso jymähtää vähän kovempaa kuin oletin ja diskantti sihahtaa selkeästi. Ei yläpää korviin satu, ainkaan hyvin tehdyllä äänitteellä, mutta kyllä ylimääräinen kirkkaus on selvästi kuultavissa samoin kuin basson hieman todellista painokkaampi potkaisu.

Princen Lovesexyn kirkkaus saa tosin vääntämään volumea pienemmälle ja silloin löytyy myös soittimen sweet spot. Denon DP-300F toimii parhaiten silloin kun musiikki soi muun elämän taustalla eikä istuta talon parhaalle paikalle asetetulla jakkaralla tuimana heiluttamassa kulmakarvoja. Hiljaisemmalla voimakkuudella loudness toimii juuri kuten pitää, nostaa tipan esille kuuloaistilta piiloon jääviä taajuusalueen ääripäitä. Basso sykkii hillitylläkin äänenvoimakkuudella ja diskanttipää kimaltaa kirkkaana, mutta ei roiski sylkeä päin näköä.

Ohjaa hyvään musiikkiin

Denon myös tekee yhden asian tavallaan juuri oikein. DP-300F ei houkuta soundillaan kuuntelemaan mitä vain eli sillä tulee heitettyä lautaselle ainoastaan oikeaa hyvää musiikkia. Hienosti helkkäävät audiofiiliäänitteet vailla musiikillista sisältöä eivät pian vie tilaa hyllystäsi koska huomaat niiden todella vain vievän sieltä tilaa.

Muovisuudesta, halvasta hinnasta, automatiikasta ja ties mistä kerettiläisyydestä (kyllä tämän shampanjasävyisen pinnan voi laskea samaan sarjaan) huolimatta soitin pystyy välittämään oleellisten äänitteiden tunnelman. Mitkä ovat ne oleelliset äänitteet? No tietysti ne, joilla on sinulle merkitystä. Ne, jotka muistuttavat tärkeistä hetkistä elämässä. Ne, jotka saavat kylmät väreet selkäpiihin, vilpittömän hymyn huulille ja kyynelet silmäkulmiin.

Tavallaan en ihmettele, että tälläisiä automaattisoittimia myydään juurikin levykaupoissa. Ne nimittäin saavat ostamaan lisää hyvää musiikkia.

Neulapainon ja antiskaten säädöt ovat selkeästi esillä.

Ulkoinen RIAA sisäistä parempi

Denon DP-300F on juttusarjan toinen soitin, jossa on RIAA-korjain sisällä. Ellei vahvistimessasi siis ole PHONO-liitäntää, saa DP-300F:n kiinni mihin vain linjatasoiseen tuloon ilman ulkoista RIAA-korjainta. Mukaanlukien ne kaikki yhden laatikon äänentoistoratkaisut.

Naksauttamalla levylautasen aukosta näkyvä RIAA:n kytkin ON-asentoon ja vaihtamalla piuhat vahvistimen AUX-liitäntään soundi muuttuu jonkin verran levollisemmaksi, mutta myös etäisemmäksi. Paremmalla RIAA:lla saadaan enemmän läsnäoloa, enemmän musiikin tunnelman välittymistä. Siis sitä, jonka takia älppäri laitettiin soimaan. Denonin kanssa siis ihan sama kuin Audio-Technican. Ole iloinen siitä, että saat soittimen kiinni mihin vain, mutta älä kuvittele, että saat selvää sen äänenlaadullisista kyvyistä ilman ulkoista RIAA-korjainta (tai vahvistinta, jossa on sisällä hyvä RIAA).

Tarkoituksenmukainen soitin.

Denon DP-300F osoittautui olevan se, mitä saattaa kuvitellakin. Se ei ole hifistin märkien unien täyttymys. Soundi on ihan hyvä, ei mikään järisyttävä, mutta yllättävän paljon kuitenkin tarjoava. Lievä loudness-henki sopii parhaiten rauhallisiin kuunteluvoimakkuuksiin, tai ainakin yleiseen melutasoon nähden rauhallisiin.

Bileissähän ”taustameteliä” voi olla huomattavan paljon ja samassa yhteydessä on olemassa riski, että joku on onnistunut hankkiutumaan alkavaan hiprakkaan. Mainittu olotila ja yhdellä napilla startattava levyn soittaminen on aika paljon turvallisempi ratkaisu kuin highend-pyörittimien hengenohuet mekaaniset osat ja hartaudella haetut säädöt. Hapuilevaa käpälää ei tarvitse viedä lähellekään äänivartta ja äänirasiaa.

Vaikka sointi ei aivan puhtain mahdollinen olekaan niin kyllä minulla jalka vippasi Sabre Dancen tahdissa oikein reippaasti.