Anthem MRX-300 kotiteatterin AV-vahvistin testissä

Hyvä kotiteatteri vaatii kaksi asiaa, hyvän ja riittävän ison kuvan sekä hyvän monikanavaäänen. Se jälkimmäinen on monesta tekijästä riippuva asia. Ensimmäinen on ihan vahvistimen äänenlaatu, vaatimaton vahvistin kuulostaa tylsältä ja elottomalta. Toinen on kaiuttimien äänenlaatu ja etenkin niiden viiden-seitsemän kaiuttimen äänellisen luonteen yhtenevyys. Kolmas asia on huone ja sen tuomat muutokset soundiin.

”ARC-huonekorjain on se sama,
jonka sai aiemmin monta monta
kertaa kalliimpiin tonnin lisävarusteena.”

Kolmanteen kohtaan, huoneen vaikutukseen, on kaksi ratkaisua. Ensimmäinen on tietysti akustointi, jota kannattaakin aina tehdä niin pitkälle kuin vain ympäristö sen sallii. Olohuoneesta tai edes tarkoitusta varten suunnitellusta musiikki- ja leffahuoneesta vain harvoin saadaan akustisesti niin hyvää, etteikö parantamisen varaa vielä olisi. Silloin jatketaan toisella ratkaisulla, huonekorjauksella , huoneen ominaisuuksien analysoinnilla ja DSP:llä tehtävillä muokkauksilla, joilla paikataan huoneen aiheuttamia virheitä.

Etenkin kun kaiutinkanavia alkaa olla puolisen tusinaa, on kotioloissa käytännössä mahdotonta saada kaikille kaiuttimille akustisesti identtisiä paikkoja. Eli vaikka kaikki viisi, kuusi tai seitsemän kaiutinta olisivat kaikki samanlaisia, ne eivät käytännössä kuulosta ollenkaan samalta.

Anthem Room Correction

Minä tutustuin Anthemin huonekorjaukseen sen verran aikaisessa vaiheessa, että lyhenne ARC tarkoittaa takaraivossani nimenomaan Anthem Room Correction -huonekorjausta eikä mitään HDMI:n Audio Return Channelia. ARC vaikutti hyvin kykenevältä huonekorjaukselta, jossa oli yksi iso ongelma. Se oli vain lähes kymppitonnin hintaisissa highend-AV-esivahvistimissa. Täysin riippumatta huonekorjauksen kyvyistä ja laitteiden yleisestä laadusta, se oli siis harvojen herkkua.

Nyt ARC tulee myös tuoreiden AV-viritinvahvistimien mukana, hintalaput alkavat testatun MRX-300:n monelle mahdollisesta 1 300 eurosta. Ja kyllä, huonekorjain on se sama, jonka sai aiemmin monta monta kertaa kalliimpiin tonnin lisävarusteena.

Osaava käyttäjä tekee huonekorjauksen itse, esimerkiksi erillisellä esi- ja päätevahvistimen (tai esivahvistimen ja aktiivikaiuttimien) väliin tulevalla riittävän monikanavaisella parametrikorjaimella tai vaikka Hypexin AS- tai PSC-sarjan vahvistinmoduuleilla. Mutta sitä osaamista pitää olla oikeasti paljon, jotta tulos olisi kunnollinen.

Kyllä, peruslaatuisen AV-vahvistimen automaattisäädöt ovat niin karkeita, että niiden jälkeä kokenut harrastaja pystyy kyllä helposti paikkaamaan pienellä vaivalla ja yksinkertaisenkin mittalaitteiston avulla. Mutta ARC harppaa helposti paljon pidemmälle, mihin kykenevä manuaalikorjauksien tekijä pystyy. Ja kannattaa muistaa, että huonekorjaus on ihan eri asia kuin kaiutimien äänenvoimakkuuksien ja jakotaajuuksien automaattinen säätäminen.

Isoin pointti on se, että mittaukset tehdään monesta paikasta. Mitataan siis kuuntelualue, ei kuuntelupistettä. Etenkin kotiteatterin äänentoiston kanssa tämä on hyvin oleellista kun leffaa katsoo usein yli yksi ihminen. Lisäksi liian tiukasti yhteen pisteeseen tehdyt korjaukset aiheuttavat helposti sivuoireita.

Anthemin huonekorjauksessa on sekin hyvä puoli, että se jättää käyttäjälle hieman sananvaltaa. Jos esimerkiksi tiedetään, että surroundien äänenpainevarat loppuvat selvästi ennen pääkaiuttimia niin niiltä voidaan suodattaa bassot korkeammilta taajuuksilta alkaen pois ja vähentää siten kuormitusta. Lisäksi annetaan taajuusalue (yläraja valittavissa 200 – 5 000 Hz), johon korjaus pureutuu ja mahdollisesti toivottu bassoalueen taso. Kaikki kun eivät kaipaa ultrakuivaa täysin neutraalia bassovastetta vaan pitävät hieman lämpöisemmästä soinnista.

Kyllä, täysautomatiikkakin on, mutta osaava käyttäjä voi antaa lisätietoa ja parantaa järjestelmän sopivuutta omiin tarpeisiinsa.

Selkeyttä ja loogisuutta

MRX:n valikoiden toiminta on hyvin selkeää, visuaalinen kikkailu ei ole ajanut toimivuuden edelle. Kun valikon näkee ensimmäistä kertaa, se näytää heti siltä, että säädettävinä asioina ovat ne oleelliset eikä miljoonaa tingeltangelia. Eikä kertaakaan tule sellaista oloa, että milläs napilla tästä päästiinkään edelliseen tai seuraavaan valikkoon.

Minua viehättää etenkin se, miten selkeiksi kukin sisääntulo on tehty. Kaikki ovat virtuaalisia eli jokaiselle määritellään erikseen, mitä liitäntöjä käytetään kuvalle ja mitä äänelle, mitä ääniprosessointia käytetään minkäkinlaisen signaalin kanssa ja onko kyseessä music- vai movie-lähde. Alussa asetusten tekemiseen menee hieman aikaa, mutta sen jälkeen vahvistinta on helppo käyttää muunkin perheen eikä vain perehtyneen harrastajan.

Leffoille ja musiikille saa erilaiset säädöt huonekorjaukseen, kaiuttimien suhteelliseen äänenvoimakkuuteen, jakotaajuuksiin ja subbarin olemassaoloon. Käytännössä siis yleensä puhtaan neutraalisti soivaa musiikkia halutuista lähteistä ja vastaavasti vähän lisää jytyä ja maksimaalisesti kapasiteettia leffoille, tv-sarjoille ja peleille, jos niin toivotaan.

Esimerkiksi Playstation3 kiinni HDMI1:n ja sille kolme erilaista ”inputtia”. CD-musiikkisoitin, jolloin kaikki säädöt ovat mahdollisimman neutraaleja. BDP-leffasoitin, jolla bassopäässä on hieman lisää murahdusta ja jaot korkealla maksimiäänenpaineita varten. Kolmantena Game-pelikonsoli, jossa jakotaajuudet alhaalla ja subwooferin taso muutaman desibelin nostettuna paikkaamaan Gran Turismon liian hentoisia autojen soundeja.

Vaikka MRX-300:n trigger-liitännät eivät toki vedä vertoja oikealle automaatiojärjestelmälle niin niissä on kuitenkin jo jonkin verran ohjelmointimahdollisuuksia. Hyvää on sekin, että tehdyt asetukset voi käydä tallentamassa eli hienosäädöt eivät mene hukkaan vaikka perheen nuoremmat säätäjät pääsisivät valikoiden kimppuun.

Videokuvalle on järkevät perusprosessoinnit, joilla jokaisen ohjelmalähteen kirkkaus, kontrasti ja värikylläisyys saadaan mahdollisimman samankaltaisiksi. Edistyneempää kuvanparannusta ei ole tarjolla, mutta toisaalta suurin osa nykyään käytössä olevista ohjelmalähteistä tarjoavat vakiona kunnollista kuvaa: Blu-Ray-soittimet, HD-virittimet ja hyvät DVD-soittimet samoin.

Kaukosäädin ei ehkä ole aivan selkein ja siinä suhteessa se on paljolti tyypillisen AV-vahvistimen säätimen kanssa samalla laatutasolla. Toisaalta kaikki toiminnot sujuvat kiitettävän ripeästi.

Jos nyt jotain voisi kaivata lisukkeeksi niin vielä kun virtuaali-sisääntulojen nimet ja näkyvyyden saisi määritellä kuten esimerkiksi Emotivassa ja Primaressa. Se olisi viimeinen selkeyttävä askel koko perheen käyttöön sopivassa kotiteatterin keskusyksikössä.

Kampoihin stereovahvistimille

Moni unohtaa kaikessa toimintalogiikan ja ominaisuusluetteloiden tulvassa, että jokapäiväisessä käytössä, alkuhuuman ja asetusvalikkojen surfaamisen jälkeen, AV-vahvistimen oleellisin tehtävä on vahvistaa signaali kaiuttimille. Sen se tekee hyvin tai vähemmän onnistuneesti riippuen ihan siitä, kuinka hyvältä sen vahvistinasteet kuulostavat. Helpoin tapa tutkia äänenlaatua oli kytkeä vahvistin kaksikanavaisena olohuoneen vertailulaitteistoon.

MRX-300 asettui MM-Audion MiniPre-esivahvistimen ja MaxiMono-päätevahvistimien tilalle Logitech Transporter -verkkosoittimen ja Aurelia Graphica -kaiuttimien väliin.

Ensivaikutelma on, että MRX:n ääni on surroundkoneeksi varsin miellyttävä ja yleiseltä laatutasoltaan se kilpailee ihan tasaväkisesti hintaistensa stereovahvistimien kanssa. Stereokuva muodostuu hyvin skarpiksi ja selkeäksi oikealle paikallaan. Ylimääräistä ilmavuutta ei ole, kaipasi sitä tai ei. Bassojen luonne on hieman pyöreä, mutta rytmi kulkee siitä huolimatta oikein sujuvaa tahtia. Sitä viimeistä elävyyttä ja aitoutta soundista ei löydy, mutta hintaluokka huomioiden (ja minä ajattelen nyt vain stereovahvistimia), yleinen laatu on oikein mallikkaassa kuosissa. Selkeän menevää otetta ja avoimen puhdasta soundia kuuntelee kyllä ilokseen.

”Selkeän menevää otetta
ja avoimen puhdasta soundia
kuuntelee kyllä ilokseen.”

Leffakäytössä kaikki signaalit tulevat vahvistimelle aina digitaalisina. Samoin, jos halutaan käyttää subwooferia, jakosuodot tehdään DSP:llä ja tulos on, että vahvistimen DA-muuntimetkin vaikuttavat äänenlaatuun. Joten kaapeloinnin vaihdos ja Transporterista tuli pelkkä digitaalisignaalia MRX:lle tarjoileva transportti.

Soundi MRX-300:n DA-muuntimilla on hieman kuivempi kuin Transporterin muuntimilla ja analogiotoilla. Toisaalta, myös poikkeuksellisen tarkasti piirtävä. Bassojen taso kevenee, potkaisu samoin, mutta toisaalta rytmin rullaavuus vahvistuu entisestään. Mitään riipivyyttä, kolkkoutta tai yleistä tylsyyttä ei ole. Ei myöskään steriiliyttä vaikka perusluonne onkin nimenomaan puhdas ja selkeä vailla sen suurempaa romantiikkaa. Jalka napsaa ja pää nyökkii, soundi nappaa mukaansa.

Jos kaipaat tietyn putkivahvistin tuomaa äänenlaatua ja/tai -luonnetta niin sitä tämä ei tietenkään tarjoa. Äänessä ei ole sitä parhaiden highend-laitteiden viimeistä uskottavuutta, jykevyyttä ja jäntevyyttä sekä elävyyttä ja läpikuultavuutta. Hintalappu sen sijaan on järjellinen, perheen autoa tarvitse myydä vahvistinhankintaa varten.

Mutkat suoriksi

Ok, se siis kuulostaa yhtä hyvältä sellaisenaan kuin samanhintainen stereovahvistin. Mutta enkö jaaritellut suu vaahdossa siitä huonekorjauksesta, joka olisi tämän koneen se oleellisin piirre? Vaihdoin leffahuoneessani normaalit passiivisuotimet Nitrosäiliö-etukaiuttimille Hypexin DSP-moduulien tilalle ja kytkin Anthem MRX-300:n sinne. Se kun on loogisin paikka kokeilla kotiteatterivahvimen kykyjä tositilanteessa.

Vahvistimen mukana tulee kunnollinen mikrofonijalusta ja ihan oikea kalibroitu mittamikrofoni eikä mitään teletappien kaukosäätimeltä näyttävää muovilelua. Mikkijalusta on senkin suhteen juuri sopiva, että sen pituus säätyy kuuntelukorkeudelle oli jalusta sitten sohvalla tai lattialla. ARC-ohjelman asennus Macbook Prossa Bootcampilla asennettuun Windowsiin sujui ongelmitta. Sen sijaan halpa RS-232-USB-adapteri aiheutti yhden työpäivän verran harmaita hiuksia ja ongelma ratkesi vasta kun maahantuoja toimitti paremman adapterin tilalle.

Nämä kaksi asiaa ovatkin Anthemin kompastuskivet, RS-232 ja Windows. Käyttöjärjestelmästä riippumaton ohjelmisto olisi nykyaikaa ja RS-232-liitäntä on aivan kivikautinen ratkaisu. Toisaalta, jos ropaaminen tietokoneeseen sidotun huonekorjauksen kanssa ahdistaa niin varmasti MRX:n voi ostaa myyjälikkeen asentamana.

Jokaisesta kanavasta toistetaan mittapyyhkäisy kahdeksan kertaa ja kierros seitsemällä kaiuttimella plus subbarilla kestää noin kaksi minuuttia. Kun mittauspisteitä on 5 – 10 niin mittausrupeama kestää 10 – 20 minuuttia. Paitsi, jos Music- ja Movie-puolen mittaukset tehdään eri paikoista, silloin aika tietysti tuplaantuu. Mittaukset tallennetaan ja niiden pohjalta tehtävää korjausta voidaan sitten muokata moneen kertaan. Kerran hyvin tehty mittaus on siis aina käytössä kunhan kaiuttimien paikat ja huoneen akustiset ominaisuudet eivät muutu. RS-portin verkkaisuudesta johtuen korjauksen siirto vahvistimelle kestää oman aikansa, monta minuuttia. Se on nykyiselle nettihektikolle ikuisuus.

”ARC-korjaus tuo oleellisesti
lisää tarkkuutta myös stereokuvaan,
ei vain taajuustasapainoon.”

Music- ja Movie asetuksille saa kummallekin haluamansa target-curven eli tavoitevasteen. Esimerkiksi niin, että Music-asetuksella bassopää on täysin neutraali ja Movie-asetuksessa vaste nousee bassopäätä kohti pari-kolme desibeliä tuomaan lisälämpöä. Kullekin sisääntulolle saa sitten määritellä, kumpi korjaus on käytössä.

Huonekorjauksesta ajatellaan, että se on vain bassoalueen möykkyjen tasoittelua. Mutta ARC-korjaus tekee paljon samaa kuin Lyngdorfin RoomPerfect – se tuo oleellisesti lisää tarkkuutta myös stereokuvaan, ei vain taajuustasapainoon.

Mekaaninen yhteys selkärankaan

ARC-huonekorjauksen jälkeen keskialueen erottelu paranee todella hurjasti ja läpikuultavuus lisääntyy oleellisesti. Anthraxin Got The Timella basso iskee kalibroinnin jälkeen tiukasti kuin tykin suusta rintalastaan lentävä kakkosnelonen. Iskun skarppius ja nopeus yhdessä vallattoman voiman kanssa vetää väkisinkin hyyn huulille.

Rinneradion Pan tarjoa alemmas ulottuvaa materiaalia ja tulos on se, että rintalasta ja selkäranka liikkuvat tiukasti bassonuottien tahtiin. Rinneradion Plus-levyn aloitusraidalla se mainittu kakkosnelonen pamahtaakin sitten suoraan keskivartalosta läpi. Kontrolli on aivan hirveä, mitään ylimääräistä pehmeyttä ei ole, samoin keskialueen sävykkyys ja tarkkuus on todella upeaa. Pehmeyden puute ei kuitenkaan ole tunnetta keveydestä tai pienuudesta. Isot soittimet, kuten kontrabasso, kuulostavat aivan itsensä kokoisilta

Tronin vavahdukset saavat sohvan nitkahtamaan paikoiltaan ja leffa toisensa jälkeen dialogin selkeys auttaa uppoamaan aiempaa syvemmälle tarinaan ja juoneen.

”Pehmeyden puute
ei ole tunnetta
keveydestä tai
pienuudesta.”

Oma kontrolli kyllä pettää ja itkettää ilosta, tälläistä tunnetta ei soundista kovin usein tule. Ja tähän verrattuna tyypillinen leffasali on pelkkää mössöä ja mölinää. Kun äänenvoimakkuussäädin lähestyy lukua -5 (maksimi on +10) alkaa olla olo kuin ruumiini olisi pingispallo aasialaisten käsissä, jota ääniaallot pamauttavat haluamaansa suuntaan hervotonta tahtia. Äänenpaineresurssit ovat sellaiset, että jos aikoo kuunnella yhtään yli kymmentä sekuntia niin varaa jää edelleen yli 10dB.

Leffan katsominen ja musiikin kuuntelu ei ole pelkkää maksimaalista äänenpainetta ja luut toisistaan irti vääntävää bassoa, vaikka sitäkin on joskus hauska kokeilla. Huonekorjaus vie paljon lähemmäs alkuperäistä esitystä kun kaikki sävyt toistuvat paljon paremmin alkuperäisen lailla ja stereokuva piirtyy äänitteelle tallennetun tilan oleellisesti tarkempana. Artikulaatio on huomattavasti selkeämpää kuin ilman korjausta, vieraan kielen ymmärrys nousee ainakin yhdellä koulunumerolla. Laulajan ja puhujan suun liikkeet erottuvat paljon tarkempina ja selkeämpinä.

Subwooferin integraatio on aivan täydellinen, musiikilla ja elokuvilla huomaa vain sen, että tarkkuutta ja voimaa on hulvattomasti. Samoin monikanavaisella äänitteellä tilavaikutelma paranee selvästi huonekorjauksen jälkeen. Korjaus tekee kaikista kanavista saman kuuloiset jolloin niiden äänikentät liittyvät mahdollisimman saumattomasti toisiinsa.

Osaa kaiken oleellisen

Kandalainen Anthem lähestyy kotiteatteriviritinvahvistimen ideaa eri suunnasta kuin vastakkaisella puolella maailmaa tehdään. On helppoa kuvitella, että Pohjois-Amerikan kotiteatterikulttuuri on vaikuttava tekijä. Siellä pointti on iso toimiva tila, joka näyttää makealta ja tekniikka on piilossa. Siksi tekniikankin on osattava oleellinen ja nippelivillitys jää vähemmälle.

MRX-300 ei tarjoa nettiradiota eikä verkkotoistoa. Niitä varten ovat isoveljet MRX-500 ja MRX-700 sekä toisaalta kaikki erilliset verkkosoittimet ja toki myös ihan tavalliset tietokoneet. Maahantuoja muuten lainasi MRX-500-mallia MRX-300:n kanssa koska minua kiinnosti niiden äänenlaadullinen ero. Tulos oli, että mitään oleellista ei kuulu kun vaihtaa näiden kahden mallin välillä. Ehkä siitä voi vetää johtopäätöksen MRX-700:nkin suuntaan. Isompien mallien valinta pitää siis perustella niiden tarjoamalla lisäteholla ja lisäominaisuuksilla.

Visuaalisesti jykevä 15-kiloinen MRX-300-harkko on vilpittömästi suositeltava kotiteatterin sydän, jo ilman ARC-huonekorjaintakin hyvän äänenlaatunsa ansiosta. ARC nostaa MRX:n arvoon arvaamattomaan, monikanavajärjestelmissä ei ole aikaisemmin ollut mahdollisuutta hyvään huonekorjaukseen ilman lähes kymppitonnin panostusta. Hyvän äänenlaadun, hyvä-äänisten DA-muuntimien ja erinomaisen huonekorjaimen takia tässä on jollekulle enemmän ideaa kuin monessa samanhintaisessa stereovahvistimessa, vaikka kaiuttimia olisikin vain kaksi.

Oma leffahuoneeni saa Anthem MRX-300:sta arvoisensa viimeistelyn. Testin päätyttyä ilmoitin maahantuojalle, että vahvistinta ei todellakaan tarvitse noutaa takaisin – lasku riittää.

Lyhyesti: Hyvä-ääninen kotiteatterivahvistin erinomaisella huonekorjauksella. Ehdottoman suositeltava.
Hinta: 1 299 euroa
Maahantuoja: Scanteknik

Anthem kauppiaasi: