Rakkaassa äidinkielessämme tunnetaan sellainenkin vertauskuva kuin Iisakinkirkko. Se viittaa johonkin sellaiseen, jonka rakentaminen on kestänyt iät ja ajat. Nykyisiltä ajoilta mitä oivallisin esimerkki on nyttemmin jo ihan mukavasti sähköä tuottava Olkiluodon kolmas ydinvoimala.
Minulle tämä vahvistin on ollut yhden sortin Iisakinkirkko kehitystyön venyttyä lopulta viisivuotiseksi projektiksi. Viivästymiseen ovat matkan varrella vaikuttaneet niin syyt kuin tekosyytkin, ja pitkällisen harkinnan jälkeen laite sai lopulta nimensäkin juuri tuosta pitkäksi venyneestä kypsytysajastaan. Kuten nimikaimansa, sen tuotantokäyttöön saattaminen on ottanut turhankin pitkään, mutta valmistuttuaan se tuottaa ihan mukavasti tehoa. Mietin kyllä nimeksi nyhtöpossuakin, mutta hylkäsin ajatuksen varsin nopeasti. Vertaus tuohon kovaonniseen atomimiiluun oli mieleeni niin osuva.
Tavoitteeksi suunnittelussa olin asetellut tarpeeksi tehoa sille tavanomaisellekin kaiuttimelle, ei vain 98dB herkille jääkaappipakastimille. Lisäksi mittaustulosten piti olla vähintään verrannollisia parhaiden kaupallisten verrokkien kanssa, ja soidakin pitäisi vielä hyvin – “Kiva kuunnella musiikkia näillä” on se äänellinen ideaali, jota tavoittelin, ei niinkään äänitetekninen syväanalyysi. Kuulostaako kunnianhimoiselta? Ehkä, mutta mielestäni lopputulos ei ole hullumpi ja ansaitsee tulla julkaistuksi. Käytännön syistä päädyin suunnittelemaan laitteet monopäätteiksi. Jos värkin haluaa tehdä suoraan kytkentäkaaviosta stereopäätteeksi, on hyvä huomata, että tässä käytetty verkkomuuntaja on sitten alimittainen kahdelle kanavalle. Tällöin on joko vaihdettava tilalle järeämpi muuntaja tai käytettävä kahta ja tehtävä dual mono -toteutus.
Kytkentä
Tässä kohtaa pääsemme vihdoin pureutumaan jutun varsinaiseen pihviin eli kytkentäkaavioon. Kuten ensimmäisessä osassa jo vihjailin, en tällä kertaa lähtenyt keksimään pyörää uudelleen, vaan ammensin ihan rohkeasti perinteistä. Lopputulos on kieltämättä aika paljon monimutkaisempi kuin edellisen julkaisuni SE/84 Brachyceran, mutta ainakin valmiille piirilevylle sen rakentaa vähän kokemattomampikin harrastaja.
PP/66 Olkiluodon kytkennässä voi tosiaan nähdä yhtäläisyyksiä vaikkapa vanhaan Mullardin 5-20 legendaan, ja onhan niitä. Ihan yhtälailla voi kytkennässä nähdä kaikuja Harman Kardon Citation V:stä, olkoonkin että Citation on pääteasteeltaan pentodikytketty. Biasoinnin olen hoitanut tässä säätöbiaksella, jota pidän vuorovaihevahvistimessa ehdottomasti parempana ratkaisuna. Mullardin käyttämä katodibias alkaa käyttäytymään kyseenalaisesti leikkausrajalla ja tarvitsee lisäksi elektrolyyttikondensaattorit katodeille. Nämä ovat signaalitiellä, eli niiden olisi oltava hyvälaatuisia, ja parhaatkin elkot mielestäni sotkevat sointia. Lisäksi tuo kondensaattori lisää signaalitielle yhden RC-aikavakion, joka lisää haastetta bassopään stabiliteetin suhteen.
Tyhjäkäyntivirtojen asettelu hoidetaan tässä kytkennässä putkikohtaisten biaspotentiometrien sijaan kahdella peräkkäisellä potentiometrillä, joista ensimmäisellä säädetään biasjännite ja toisella pääteputkien välinen tasapaino. Tekipä biasoinnin niin tai näin, on tulos aivan sama, mutta oman kokemukseni perusteella tällainen “bias-balance”-silta on helpompi säätää tarkasti.
oman kokemukseni perusteella tällainen “bias-balance”-silta on helpompi säätää tarkasti
Tulo- ja vaiheenkääntäjäasteiden kohdalla olen pyrkinyt noudattamaan järeän keulan periaatettani; tarpeeksi virtaa, tarpeeksi yliohjausvaraa. Mullardin vaiheenkääntäjänä käyttämä ECC83 on suoraan pääteputkia ajaessaan vähän alimittainen, ja itse päädyin tässä JJ:n ECC99:iin, joka on tarpeeksi järeä ajaakseen pääteasteen hilakapasitanssia. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa etu. Yleensä tällainen katodeiltaan kytketty LTP-tyyppinen vaiheenkääntäjäaste tarvitsee hieman toisistaan poikkeavat anodivastukset antaakseen täysin symmetriset lähdöt. Joskus tämä on toteutettu symmetrointipotentiometrillä, mutta sellaisen säätäminen vaatii tekijältä oskilloskoopin ja signaaligeneraattorin. Halusin tämän rakennussarjan olevan sellaisenkin harrastajan rakennettavissa, jolla ei noita välineitä labrastaan löydy. ECC99 kestää tässä kytkennässä osavaihteluita sen verran hyvin, että aste pärjää kiinteillä vastuksilla vaikka, putket ikääntyisivätkin tai eivät olisi aivan puoliskoiltaan sovitettuja.
Joku saattaisi kysyä, miksen käyttänyt vaiheenkääntäjän hännässä vastuksen sijaan vakiovirtageneraattoria. Sellainen kun melkein automaattisesti symmetroisi asteen, ja olisi säröjen kannalta optimaalinen valinta. Tämä olisi kuitenkin käytännössä lisännyt signaalitielle puolijohteita, joita halusin tässä vältellä. Laitteen rakentamisen helppous olisi myös kärsinyt, sillä kuumana käyvien puolijohteiden kanssa pitää olla aika tarkkana kokoonpanovaiheessa. Varsinkin kun jännitteet ovat korkeita. Lisäksi tuo hyöty säröissä ja symmetrisyydessäkin jää aika teoreettiseksi, puhutaan ehkä kolmannen desimaalin eroista säröissä – teorian tasolla. Vastus on halpa, luotettava, helppo, eikä oikeastaan soinnin kannalta yhtään sen huonompi valinta.
Tuloasteeseen valitsin monesta nykyaikaisesta laitteesta poiketen pentodin. On totta, että pentodit kohisevat enemmän kuin triodit, mutta en pidä sitä päätevahvistimessa merkittävänä ongelmana. Pentodeissa on kuitenkin piensignaalipuolella käytettynä omat etunsa. Yleisellä tasolla yksi tärkeimpiä näistä on matala tulokapasitanssi, joka on varsinkin radiopuolella merkinnyt paljonkin. Tämän vahvistimen tapauksessa kuitenkin tärkeämpää on se, että vahvistusta saadaan tarpeeksi käyttämättä katodilla ohituskondensaattoria, eli se viimeinenkin elektrolyyttikondensaattori on saatu – virtalähdettä lukuunottamatta – siivottua pois signaalitieltä. Labrasin kyllä tässä myös EF86:n kytkettynä triodimoodiin, mutta sillä ei saavutettu oikeastaan mitään etua. Lopputulos oli häiriöarempi, säröt suurempia eikä soundikaan siitä parantunut. Lisäksi keulan kytkeminen triodiksi olisi vaatinut ensimmäisen asteen katodille tuon pentodikytkennällä vältetyn elektrolyyttikondensaattorin katodivastuksen ohitukseksi.
Virtalähteen osalta tässä ei ole sitten varsinaisesti mitään kovin ihmeellistä. Piitasasuuntaaja perässään CLC-lenkki, josta sitten vielä RC-lenkit pudottamassa jännitettä tuloasteelle ja vaiheenkääntäjälle. Peruskauraa, tosin hyvin monissa vuorovaiheisissa kytkennöissä tuo kuristin jätetään pois. Ajatellaan – tavallaan aivan oikein – että hurinat kumoutuvat vuorovaiheisessa laitteessa päätemuuntajassa. Näin kyllä tapahtuukin, mutta se mitä hurinatulokset nollasignaalilla eivät kerro on se, että kun vahvistimeen ajetaan signaali, kertyvät nuo aiemmin päätemuuntajassa kumoutuneet hurinakomponentit intermodulaatiotuloksiksi signaalin ympärille. Pelkkää hurinaa katsoessa siis kuristin voi näyttää liioittelulta, mutta spektriä katsottaessa mieli äkkiä muuttuu.
Kuvassa vihreä spektri on vuorovaihevahvistimesta, jonka virtalähteessa on kuristin, ja punainen vahvistimesta josta sellainen puuttuu. Olennaista tässä on yhden kilohertsin signaalin piikin ympärille kertyneet verkkohurinan aiheuttamat intermodulaatiotulokset, joita vihreässä spektrissä ei juurikaan ole.
Tuo spektrin puhdistuminen ei tietenkään ole nimenomaisesti pelkästään kuristimen ansiota vaan yleisesti parantuneen suodon. Samaan lopputulokseen päästäisiin pelkästään kasvattamalla suotokapasitanssiakin, mutta tämä kuormittaisi verkkomuuntajaa paljon enemmän laitetta käynnistäessä. Lisäksi pelkkää kapasitanssia käyttäessä sitä saisi kasvattaa aika paljon, sillä kuristimen lisääminen jyrkentää virtalähteen suotoa. Kuristin tässä siis parantaa sekä laitteen mittaustuloksia että sen luotettavuutta, kun verkkomuuntaja pääsee helpommalla.
Vielä yhtenä merkillepantavana seikkana on vaiheenkääntäjän katodijännite, joka ylittää putken datalehteen merkityn Vhk-spesifikaation, joten hehkuille täytyy tehdä tässä DC-tason nosto. Tämä tapahtuu virtalähteen vastusjaolla R31 + R32, joka lisäksi ohitetaan AC:n osalta maihin kondensaattorilla C12. Aikoinaan eräillä Dynacon vahvistimilla oli keulaputkisyöpön maine. Syynä oli tämän kyseisen speksin ylitys ja tuon mainitun DC-tasonnoston puute. Tämäkin on yksityiskohta, jota ilman laite toimisi, mutta luotettavuus ja pitkäikäisyys kärsisi.
Vastakytkentää
Kytkis olikin sitten pääpiirteittäin jokseenkin siinä. Koko komeuden ympäri on tässä lätkäisty vielä 20dB vastakytkentälenkki. Tässä uskon vähän saman suuntaisesti kuin – muistaakseni – Bruno Putzeys, että jos sitä vastakytkentää käytetään, niin ei sitten nössöillä sen kanssa! Ajatus taustalla on, että silmukkatakaisinkytkentä herkästi nostaa esille korkeampia harmonisia särökomponentteja. Kun vastakytkentää on vähän, nämä herkemmin kuuluvat kerrannaiset nousevat esille mutteivät vielä vaimene ja saattavat jäädä kuuluviksi joko sellaisinaan tai intermodulaation kautta. Kun vastakytkentää kuitenkin lisätään reilummin, alkaa se painamaan niitä korkeampiakin kerrannaisia takaisin kohinan sekaan. Karkeasti siis ajatus on, että liian vähäinen määrä vastakytkentää tuo esille sen heikkoudet muttei vielä tarpeeksi vahvuuksia. Tässä asiassa näkemyksiä on monia, mutta kokemus on saanut minut taipuvaiseksi Putzeysin kannalle.
hieman yksinkertaistaen on vahvistimen jo valmiiksi oltava varsin hyvä, jotta vastakytkentää voisi käyttää suuria määriä
Tätä ei kuitenkaan saa missään nimessä tulkita niin, että mistä tahansa vahvistimesta voisi saada loistavan vain vastakytkennän määrää kasvattamalla. Asia on oikeastaan toisin päin, eli hieman yksinkertaistaen on vahvistimen jo valmiiksi oltava varsin hyvä, jotta vastakytkentää voisi käyttää suuria määriä. Terve kytkentä ja hyvä päätemuuntaja, vain jotain mainitakseni, ovat siis edellytyksinä, jos halutaan tehdä reilusti vastakytkentää onnistuneesti hyödyntävä vahvistin.
Vaan olipa vastakytkennän suhteen sitten kiivasluontoinen absolutisti tai suhtautuipa siihen hieman suvaitsevammin, on tämäntyylisen vahvistimen saaminen suorituskyvyltään kaikin puolin hyväksyttäväksi ilman sitä jokseenkin hankalaa. Vaikka säröt saattaisivatkin jäädä siedettäviksi ilman vastakytkentää, tuppaa lähtöimpedanssi melkein väkisinkin jäämään korkeaksi. Asiaa voi kompensoida, jos tinkii tehoista, mutta siltikin vaimennuskerroin jää huonommaksi kuin mitä vastakytkentää käyttäen on mahdollista saavuttaa. Mauri Pännäri esitteli tällaisen kytkennän 2000-luvun alkuvuosikymmenellä. Korkeahkon pääteimpedanssin ja A-luokassa toimivan triodikytkennän turvin tämä EL34-pääteputkin varustettu kone tuotti 15 watin tehon ja pärjäsi jopa ilman silmukkatakaisinkytkentää. Soundikin oli varsin mainio, mutta ihan samoihin mitattuihin suoritusarvoihin ei päästy kuin mitä tässä esitetyssä kytkennässä pitkän takaisinkytkennän turvin nähdään. On toki ihan makuasia, kuinka paljon mitatuille särölukemille tai vaimennuskertoimille antaa painoarvoa.
Vastakytkennän suhteen yksi olennainen asia on vahvistimen vakausmarginaali. PP/66 Olkiluoto on maltillisesti ylikompensoitu tältä kantilta: vaihemarginaalia jää vajaa 70 astetta, ja vahvistusmarginaalia n. 20dB. Kansantajuisemmin laitteesta on siis hieman rajattu kaistaa sen hintana, että perään voi sitten iskeä vaikka viiden mikrofaradin kondensaattorin kuormaksi, eikä se vieläkään ala oskilloimaan. Seurauksena diskanttitoiston pitäisi pysyä siistimpänä, vaikka kuormana olisi jotain vähän hankalampaakin. Samalla kytkentä kestää osavaihteluita paremmin, mikä on hyvä uutinen niille rakennussarjan rakentajille, joilla ei ole oskilloskooppia ja signaaligeneraattoria käytössään.
Osavalintoja
Tämän laitteen kohdalla päätin, että osien laadusta ei tingitä, mutta eksotiikkaan ei kompastuta turhan takia. Monessa osassa ne audioleimatut eivät välttämättä ole sen parempia mutta hinnat kyllä ovat kovempia. Hyvä filmikondensaattori on toki kallis osa, vaikkei se olisikaan erityisesti äänentoistolaitteisiin tarkoitettu, mutta niissä jälkimainituissa tuntuu olevan hintaa sitten kaksin kerroin tavalliseen. Wiman MKP:t ja Rifan PHE:t ovat oikein kovia luita audiokäytössäkin eivätkä maksa sentään kymppejä kappale.
Kondensaattorit eivät tietenkään ole se putkivahvistimen kallein osa. Ja jos yksittäisistä osista puhutaan, niin eipä ole vielä yksittäinen putkikaan. Rauta ja kupari maksavat, ja niitä tulee putkilaitteen kannelle kirjaimellisesti kilotolkulla.
Verkkomuuntajaksi valitsin tässä sopivimman hyllytuotteen, eli Uraltonen UT-JTM45 -pakkamuuntajan. Uraltonella on vuosien varrella ollut tätä vastaavaa muuntajaa jo muutamakin versio valikoimassaan, ja tämä viimeisin vaikuttaa kyllä ainakin ulkoisesti hyvin laadukkaalta. Myös virtalähteen kuristin on Uraltonen omaa valikoimaa.
Se tärkein valinta tässä on kuitenkin päätemuuntaja. Olin alun perin lähtenyt kypsyttelemään tätä kytkentää erään pakkapäätemuuntajan ympärille, ja koko homma alkoikin jo keväästä 2024 olemaan paketissa ja lopputulos näytti oikein hyvältä. Korona-ajan hinnankorotukset olivat kuitenkin ehtineet hiipimään näihinkin, minkä huomasin, kun aloin ynnäilemään lopputuloksen kokonaiskustannuksia yhteen.
Tämä sai minut palaamaan piirustuslaudalle päätemuuntajan valinnan suhteen, ja nopeasti kokeiluihin valikoitui puolalaisen Toroidyn rengassydäminen ehdokas. Tämä oli aiempaa valintaani piirun verran huokeampi vaihtoehto, enkä siksikään odottanut siltä ihmeitä. Aiemmat kokemukseni tämän tyyppisistä päätemuuntajista noin yleensä olivat olleet hieman ristiriitaisia, eritoten bassopään osalta. Nyt kuitenkin labrapenkissä näytti siltä, että tämä edullisempi puolalaismuuntaja mittautui lähes kaikin puolin aiempaa pakkamuuntajaa paremmin, eikä se pakkamuuntajakaan ollut miltään osin huono. Kanttiaallon etureuna kertoo kuitenkin pettämättömästi tarinaansa ultraääniresonanssien puutteesta, ja bassopääkin tässä toimii hienosti: saturaatio alkaa näkymään vasta 20 hertsin nurkilla, ja silloinkin muuntaja kestää lähtötehoa 25 wattia kahdeksaan ohmiin. 30 hertsillä saturaatio ei tule näkyville ennen kuin vahvistin leikkaa. Yläpäässä kaistaa saadaan hieman yli 30 kilohertsin (-1dB).
Tulokset kieltämättä hieman yllättivät, sillä harvoin käy näin päin. Miinusta pakkamuuntajaan tuli ainoastaan pari wattia tehoissa – luultavasti muuntosuhteiden pienestä erosta johtuen – ja reilusti isompi koko. Niin tai näin, montaa näin siivosti käyttäytyvää muuntajaa en muista mitanneeni; vaste näyttää täysin resonanssittomalta 1Hz-450kHz mittauskaistalla! Tämä yhdistettynä hyviin vakausmarginaaleihin tuo ääneen tiettyä siisteyttä.
Putkista
Pääteputkia maailmassa on vaikka mitä, ja yhdet niistä ovat toisia etabloituneempia. EL84, EL34 ja KT88 ovat audiomarkkinoiden luottoputkia, ja jokainen näistä aivan syystäkin. KT66 on kalliimpana vaihtoehtona hieman jäänyt saman teholuokan EL34:n varjoon, mutta äänellisesti pidän tätä vanhaa suihkutetrodia mielenkiintoisempana.
Jos tässä haluaa kokeilla jotain toista pääteputkea KT66:n sijaan, on 6L6GC hyvin lähellä sähköisesti ja toimiikin laitteessa hienosti. Särötuloksissa jäädään KT66:sta marginaalisesti jälkeen, mutta äänestä en ainakaan minä löydä sen suurempaa moittimista. En ole aiemmin varsinaisesti ollut erityisen mieltynyt tähän putkityyppiin, kokemukseni NOS GE:stä ehkä tähän syynä. Sain kuitenkin kokeiluihini nelikon TAD:n valmistuttamia 6L6GCM “Redbase” -putkia, ja nämähän soivat perin erinomaisesti! Ääni on tasapainoinen kautta kaistan, vailla rasittavia piirteitä. Erona KT66:een nämä soivat dynaamisesti ehkä hitusen hillitymmin, mutta varsin nautittavasti siitäkin huolimatta. 6L6-variantteja kokeillessaan on hyvä tiedostaa kuitenkin, että näiden suurimmalla sallitulla anodihäviöteholla on vaihtelua 19 watista aina 30 wattiin asti, ja tämä on otettava biasoinnissa huomioon. Säätöbias tässä laitteessa kuitenkin mahdollistaa noiden vähemmänkin tehoa kestävien putkien käytön, tyhjäkäyntivirta vain asetetaan matalammaksi.
KT66:tta valmistetaan tätä nykyä kolmessa maassa; Kiinassa, Slovakiassa ja Venäjällä. Hyvä sinänsä, sillä vanhan tuotannon putkien hinnat ovat korkealla ja saatavuus vähäistä. Hyvä uutinen on sekin, että näistä kaikki vaihtoehdot vaikuttaisivat olevan varsin kelvollisia. Jopa kiinalaisen Shuguangin valmistamat KT66:t olen havainnut käytössä kestäviksi putkiksi, eivätkä ne soinniltaankaan huonoja ole. JJ:t ovat tummempia, ja New Sensorin “Gold Lion”-leimatut sitten ehkä jotain kaunosointisemman Shuguangin ja muhevamman JJ:n välistä. Shuguangeja on itsellänikin kaksilla eri leimoilla, yksi pari “Valve Art”-leimoilla ja toinen “TAD”-leimattuna. Samaa kamaa kummatkin, mittautuvatkin identtisesti. Ja mikä hauskinta, mittautuvat identtisesti, vaikka toinen pari on kestänyt jo vuositolkulla enemmän kovaa käyttöä.
Pääteputkissa on siis valinnan varaa, eikä mielestäni varsinaisesti surkeita tarjokkaita juurikaan
Pääteputkissa on siis valinnan varaa, eikä mielestäni varsinaisesti surkeita tarjokkaita juurikaan, vaikka pysyttäisiin pelkän nykytuotannon varassa. Keulaputkissa taas ainakin Electro Harmonixin EF86 tuntuu olevan kelpo tarjokas, mutta vanha neuvostoliittolainen 6J32P on käypä ja edullinen vaihtoehto.
Kuriositeettina keulaan voi kokeilla myös vanhaa SQ-pentodia E80F – tämänkin vinkkasi minulle Mauri Pännäri. Kaivoinkin piiloistani parin vanhoja, käyttämättömiä Philipsejä, ja hieman eri tavalla ne soivat. Erot ovat kuitenkin aika nyanssitason juttuja, enkä välttämättä pidä noita vanhoja Philipsejä suoraan äänellisesti parempina kuin mainittuja neuvostoputkia. Mitään muutoksia laitteeseen ei tarvitse tehdä, jos tuollaista kokeilee, sen kuin tökkäisee putken paikalleen ja höristää korviaan.
Käynnistys
Kun laite on kasassa ja putket paikoillaan, asetellaan ensin biassäädön potentiometri minimivirralle ja pääteputkien balanssisäädön potentiometri keskelle. Tuloon on hyvä – muttei pakollinen – lyödä oikosulkupala ja lähtöön keinokuorma tai kaiutin. Oikein kasattuna tosin vahvistin kestää senkin, ettei sen perässä ole mitään kuormaa. Sisäinen kuormavastus R17 pitää huolen, ettei toisio ole koskaan täysin avoin piiri, ja vahvistin on vakaa, vaikkei lähdössä olisikaan muuta kuormaa.
Seuraavaksi sitten varovaisesti kone virtoihin, ja laitteen lämmetessä pidetään yleismittarin mittakärjet biasmittapisteissä, toinen maihin ja toinen yhden pääteputken liittimeen. Tarkkaile, ettei pääteputkien tyhjäkäyntivirta pääse käynnistyksessä nousemaan liian korkealle. Jos kaikki on hyvin, nousee virta jonnekin 22..30mA tuntuville, joka on jännitteenä 220..300 mVDC biasmittapisteellä. Ja muistattehan säännöt: toinen käsi aina mitatessa selän taakse. Verkkomuuntajan liittimeltä tietenkin kannattaa mitata, että jännitteet vastaavat kortille merkittyjä.
Seuraavaksi mitataan testipisteiden jännitteet. Kun nämä on tarkistettu ja hyväksytty, voi laitteen kääntää oikein päin tyhjäkäyntivirtojen säätöä varten. Rakennussarjan mukana tuleviin mittapisteisiin käyvät sellaisenaan monen yleismittarin kärjet, joten kädet saa vapaaksi säätämistä varten.
Tyhjäkäyntivirrat säädetään laitteessa 10 ohmin mittavastuksia R13 ja R18 apuna käyttäen, eli 10mA virta vastaa yleismittarin näytöllä 100 millivoltin jännitettä. Tässä on taas kokeilijoilla sarkaa, sillä tyhjäkäyntivirran suuruudella voi leikkiä huoletta aika laajalla alueella, kunhan huomioi putken suurimman sallitun anodihäviön. KT66:lle suositeltava maksimi on 48mA/putki, mutta säröjen kannalta optimiksi olen huomannut 44..46mA alueen. Virtaa voi halutessaan pienentää aina jonnekin 31..35mA asti, eikä ylimenosärön vielä pitäisi käydä ongelmaksi. Eli tällä voi halutessaan leikkiä ja kokeilla, se hieman vaikuttaa ääneen. Tuo 45 milliampeeria on hyvä lähtökohta, mutta soundin kannalta vähempikin voi olla parempi. Eri valmistajien pääteputkilla soundillinen optimi saattaa löytyä hieman eri kohdalta.
Tyhjäkäyntivirrat kannattaa säätää hieman asteittain. Ensin lähelle mutta hieman alle halutun arvon, esimerkiksi 42 milliampeeriin. Sitten vaihdetaan toisen mittapiikin paikkaa, mitataan pääteputkien tasapaino ja säädetään se niin lähelle nollaa kuin saadaan. Päätemuuntaja kestää muutaman milliampeerin epätasapainoa, eli 0,04 V ero pääteputkien katodien väliltä mitatessa on siinä rajalla. Kun balanssi on säädetty, voi taas siirtää mittakärjet maan ja toisen katodin välille ja jatkaa tyhjäkäyntivirran nostoa. Mainitsemani 45mA optimi on hyvä tavoite. Katodilla näkyy tällöin 450mV jännite maita vasten, ja niistä milliampeerin sadasosista ei tarvitse sitten niin enää välittää. Tärkeämpää on, että tarkastat biaksen vielä vaikkapa puolisen tuntia käynnistyksen jälkeen, ja sitten aina ajoittain uudestaan. Varsinkin tuoreet putket ajelehtivat yleensä jonkun verran ja rauhoittuvat sitten sisäänajon jälkeen. Tässä vaiheessa voi mennä sitten kuukausia jos ei vuosikin, ettei ajelehtimista juuri tapahdu.
Sitten kun kaikki näyttää olevan OK, ei muuta kuin musiikkia koneeseen ja hanaa! Laitteen äänellisestä ruotimisesta jälleen jäävään itseni ja jätän sen muiden harteille.
Kuunteluarvio, Samu Saurama
Olkiluodon yläpää on poikkeuksellisen siisti ja puhdas, ei mitään ekstrapirteyttä – vain kaunis kuulaus. Hienostuneisuus kuuluu muutenkin, perushyvällä vahvistimella tipan karhealta kuulostava kaiutinkin muuttuu erittäin siistisointiseksi. Tilavaikutelma tuntuu avautuvan sekä tyypillistä täsmällisempänä että yhtä aikaa ilmavampana – aidompana. Monet testaamani EL34:t ovat erittäin hyvää hifiä, tämä ottaa ison harppauksen highendin puolelle. Kuulaudesta ja rauhallisuudesta huolimatta keskialueen erottelu on hienoa ja läsnäolon tuntu vahva. Rytmin toisto on myös huolellista ja tarkkaa, ei ole sen enempää yli-innokasta hosumista kuin laahavuuttakaan.
Mitattu suorituskyky
Valitettavasti lopullista laitetta mitatessani vanha Audio Precisionin mittauskalustoni on ollut telakalla jo hyvän aikaa tilanpuutteen vuoksi. PC-pohjaiset mittaukseni eivät pääse aivan samaan tarkkuuteen, mutta ovat vertailukelpoisia yli 0,05% särötasoilla.
Mittapenkistä PP/66 Olkiluoto selviää tämä huomioon ottaen ihan kunnialla, niin kuin oli tavoitteenakin. Kaistaa on -1dB 5Hz…30kHz, lähtöimpedanssi on keskikaistalla puolen ohmin luokkaa kahdeksan ohmin lähdöstä, ja särötkin pysyvät maltillisina aina 30 wattiin asti. Tehoa saadaan vähän pääteputken valmistajasta riippuen 31…35 wattia ennen leikkaamista. Tässä suhteessa kiinalaiset Shuguangit ovat heikoimpia, mutta mitättömän tehoeron takia niitä ei kannata sivuuttaa. Eniten tehoa olen saanut venäläisillä Gold Lion-leimatuilla putkilla, ja slovakialainen JJ jää näiden kahden väliin.
Bode-plot vasteesta kertoo samaa tarinaa, kuin aiempi kuva kanttiaallosta oskilloskoopin näytöltä: päätemuuntaja on hämmentävän vapaa resonansseista. Vaiheensiirto pysyy kohtuullisena audiokaistan yli. Vahvistusta keskikaistalla on ~21 desibeliä.
Mittasin säröt lopullisesta vahvistimesta kolmella eri pääteputkisarjalla. Näistä kaikki ovat nykytuotannossa ja särötuloksiltaan paras oli JJ Electronicsin putkisarja. Odotetusti 6L6-tyypin putkella säröt lähtevät nousuun jo vähän alempaa, mutta tämän takia ei kannata pitäytyä kokeilemasta tätäkin putkityyppiä.
Ylläolevat mittaustulokset ovat kahdeksan ohmin lähdöistä. Neljän ohmin lähdöstä sekä kaista että säröt ovat lähestulkoon identtiset, mittausvirheen rajoissa. Antoimpedanssi on tietenkin pienempi, 0,22 ohmia mitattuna. Vastaavasti mittasin kahdeksan ohmin lähdön impedanssiksi 0,48 ohmia.
Loppukaneetti
Pitkään kypsytellen saa joskus oikein maukkaan lopputuloksen. Olen nyt vuoden päivät kuunnellut tässä esitellyn kytkennän mukaisilla vahvistimilla, ja ollut lopputulokseen melko tyytyväinen. Laitteet ovat myös suorittaneet muutaman vierailureissun toisten harrastajien arvosteltavina, ja palaute on ollut varsin myönteistä.
Hyvä vuorovaihevahvistin on siitäkin kiitollinen laite, että sellainen on kaiuttimien suhteen melko kaikkiruokainen.PP/66 Olkiluoto on yhtä kotonaan pienten, epäherkkien jalustakaiuttimien kuin yli 95dB/W/m herkkien puhelinkoppikokoluokan edustajien kanssa. Lähinnä jotkut harvat planaarit saattavat olla niin epäherkkiä, että ihan eturivin konserttiäänenpaineisiin ei klassisella ehkä päästä vielä näillä tehoilla.
Yksi minulle äänen lisäksi tärkeä aspekti on lopullisen laitteen luotettavuus. Hyvin soiva, mutta pääteputkia makeisten lailla popsiva vahvistin ei ole lompakon ystävä pidemmän päälle. Takuita en voi tietenkään antaa tilastollisen evidenssin puutteessa, mutta ainakin oma vahvistinparini on toiminut viimeisen vuoden ajan virheettömästi, vaikka päälläolotunteja on saattanut tulla parinkin vuorokauden edestä joskus yhtämittaisesti.
Rakennussarjasta tuli kieltämättä hieman tyyris. Uskon kuitenkin, että lopputulos on sen väärti. Toivotankin kaikille rakentamiseen ryhtyville antoisia rakenteluhetkiä ja sitäkin auvoisampia kuunteluita!
Kuvat: Mikko Kutvonen
Putkivahvistinrakennusohje PP/66 Olkiluoto osa 1
Rakennussarjan myyjä:
Kommentointi suljettu.