fbpx
Julkaisut

Levyarvostelu – Steve Vai – The Story of Light – Favored Nations – 2012

Steve Vai tunnetaan parhaiten vikkeläsormisena kitaravirtuoosina, mutta herran taitoja säveltäjänä ja biisintekijänä ei kannata myöskään unohtaa. Hänen uusin levynsä ”The Story of Light” tarjoaa monikerroksisia teoksia, joissa Vai haastaa itsensä ja kumppaninsa ylittämään itsensä.

Pääosin instrumentaalilta levyltä löytyy kitaroiden ja kielisoittimien lisäksi rajattomalta tuntuva rytmiikkapuoli, huimia taustoja, kauniita ja raivokkaita vokaaleja, pähkähulluutta, hurjia yhdistelmiä, eeppisiä matkoja ja rentouttavia lepohetkiä.

Levy ”The Story of Light” on toinen osa Real Illusions -trilogiasta. Levyn kappaleet käsittelevät ihmisyyttä, itsensä löytämistä ja eheytymistä. Vain haastatteluista, spessueditionin kansilehtisestä ja videopätkistä löytää tarinoihin halutessaan lisää dataa, mutta mikään pakko tuonne tarinamaailmaan ei ole hypätä, sillä kappaleet toimivat ilmankin.

”Levy on rakennettu
rakkaudella, huolella ja
(itse)varmuudella.”

”The Story of Light” aloittaa levyn ylväästi astraaleilla laajakangassoundeilla kompleksisten rytmien, venäjänkielisen puheen ja elastisen kitaramelodian kera. Kappaletta kuunnellessa tuntuu kuin seuraisi ääretöntä avaruutta, galaksien syntyä ja elämän sykettä.

Vai kertoo pyrkineensä rakentamaan jättimäisen äänivallin ja tässähän sitä on. Jo pelkkä rytmipuoli on huiman monituinen, löytyypä sieltä kaiken seasta pingispallojakin. Kitarasoundia löytyy alkupuolen juhlavan orkestraaleista särökitaroista loppupuolen konemaiseen ja avaruuspelitehostemaiseen vonkunaan.

”Velorum” jatkaa samalla astraalitiellä, siirtyen vielä hurjempaan suuntaan. Tässä kappaleessa tähtienvälinen rokettirollboogie kohtaa metalliepookit ja melodisen eteeriset äänimaailmat. Seitsenkielinen sähkökitara ja monet erilaiset akustiset kielisoittimet sitarista oudiin tekevät kappaleen äänimaailmasta herkullisen laajan. Siihen kaveriksi vielä vaihtelevat rytmit ja raikkaat taustat, niin lopputulos suorastaan suihkuaa ulos kaiuttimista riemukkaaksi ilotulitukseksi.

”John the Revelator” jatkaa eeppistä menoa hurjalla jammaavalla bluesgospelgroovehevillä. Steve Vai sai inspiraation Blind Willie Johnsonin versiosta ja käyttää sitä myös oman kappaleensa palikkana. Vain yhdistelmä kaiken alkuemoa bluesia ja sen jälkeläisgenrejä toimii saumattomasti tuoden esiin bluesin sielun, rajuuden ja nohevuuden.

Rokkaavat, valtavat kitarasoundit, hurjat tempovaihdokset ja Beverly McClellanin munakas laulu rynnivät päin tehden tästä intensiivisen ja lähes uskonnollisen, koukuttavan kokemuksen. Tätä ei yksinkertaisesti voi kuunnella hykertelemättä. Jos osaisin, kehräisin kuin kissimirri.

”Book of the Seven Seals”, alkujaan ”John the Revelator” -kappaleen loppuosa, onnistuu yllättämään varmasti jo äimistynyttä kuulijaa lisää. Tarjolla nimittäin on Blues Brothers -boogieta, New York, New York -musikaalia ja speed metallia. Tätä hulluttelua voisi verrata vaikkapa kilahtaneeseen ja hyperiin Manhattan Transferiin.

Mielipuolinen kappale paisuu ja kiihtyy loppua kohden hurjaksi sinfoniaksi ja kakofoniaksi. Lopulta kaikki intensiteetti pääsee purkautumaan raamatulliseen jyrinään ja paatokseen vieden hengästyneen ja viihdyttyneen kuulijan mukanaan.

”Creamsicle Sunset” antaa armon käydä oikeudesta ja johdattaa rentoutumaan jäätelönmakuisessa auringonlaskussa jossain Havaijin suunnalla. Kuulas kitara maalailee taitavasti biitsifiilistä saaden käteni tavoittelemaan jäistä juomaa tai ehkäpä kookosdrinkkiä.

”Gravity Storm” lopettaa lepotauon lyhyeen heittämällä kuulijan takaisin syvään päähän lisäpainojen kera. Mykistävän upea kappale saa virnistelemään sen puhtaalla hurjuudella ja vinksahtaneisuudella, tässä kulminoituu Steve Vai.

Kappaleessa koetaan painovoimamyrskyjä, jotka saavat kaiken luhistumaan oman painonsa alle. Ja tuo todellakin välittyy, tuntuu kuin kaiuttimista vonkuvat rajut venyttelyt vaikuttaisivat painovoimaan ja vääntelisivät kuuntelijaa kuin muovailuvahaa.

Kitara ulvoo, murisee, venyy ja vääntyy notkeasti Vain harrastaessa sormijumppaa. Biisin venytykset ovat kaikki tehty sormin, ei kampivänkyrällä. Jos itse kokeilisin tuota, olisi lopputuloksena surullisen nyrjähtäneet sormet, ei iloisen nyrjähtänyt musiikki. Arvostakaamme herra Vaita, joka uhrautuu puolestamme tarjotakseen meille tämän samaan aikaan upottavan raskaan ja raikkaan megaherkun.

”Mullach a’ tSi”, kelttiläinen tuutulaulu, rauhoittaa menoa hellien tärykalvoja harpun, akustisen kitaran ja laulavan sähkökitaran voimin. Kappale on seesteinen ja kaunis, tuudittaen kuulijan jonnekin Irlannin verheille niityille henkäilemään raikasta ja kuulasta metsän makuista ilmaa.

”The Moon and I” jatkaa seesteisellä linjalla siirtyen takaisin planetaarisiin visioihin ja äänimaailmoihin. Kappaleen toiveikas ja eteenpäin vetävä sielu kertoo Steve Vain henkilökohtaista tarinaa masennuksesta ja ahdistuksesta vapauttavista unista, joissa leijutaan avaruuden äärettömyydessä. Kitara vaeltelee kirkkaana pitkin sykkivän bassolinjan muodostamaa ja Vain vokaalien värittämää kuulasta ja unenomaista maailmaa.

”Weeping China Doll” alkaa tummana ja raskaana kavuten hiljalleen kohti aamunkoittoa ja toivoa, muistuttaen osin jopa heviballadia rouheine, voimakkaita tunteita kanavoivine kitaroineen ja jytisevine rumpuineen. Kappale on saanut alkunsa Steve Vain kotipihalta, Weeping China Doll -nimisistä ruusuista. Vai pisti ruusurivistön sijainnit nuottipaperille muuttaen sen kauniiksi musiikiksi. Vain taivas, tai universumin äärettömyys, on rajana musiikkia tehdessä.

”Racing the World” -kappaleessa lähdetään jahtaamaan loistavaa tulevaisuutta. Saamme kirkasta ja kepeää kitarailoittelua raikkaan rullaavan melodian kera. Kappale tekee sen, mikä on tarkoitus, eli antaa hyvän mielen.

”No More Amsterdam” on kaunis duetto (Aimee Mann & Steve Vai), jonka leijuvassa äänimaailmassa vierailee monenlaisia kielisoittimia ja kitaroita. Kappale kertoo itsensä löytämisestä ja haastamisesta. Yleisfiilis on kevyt ja kumpuileva jatkaen hyvämielilinjalla pienen haikeuden maustamana.

”Sunshine Electric Raindrops” päättää levyn kepeään ja iloiseen tunnelmaan. Kappale antaa luvan olla pehmo ja tykätä nallekarhuista, hattaroista ja hassuista, ilahduttavista asioista. ”Gravity Stormin” superpainovoima nollataan nousemalla leijumaan sfääreihin hyvillä mielin.

Levy on hieno kokonaisuus, joka on rakennettu rakkaudella, huolella ja (itse)varmuudella. Kaikki kappaleet toimivat hienosti, myös ne keveämmät sivuosissa olevat. Huippukohtia ja mielen räjäyttäviä kappaleita löytyy reippaasti ja Vain oma soundi on vahva ja raikas. Erinomaisessa vedossa olevaa miestä päästään kuulemaan myös livenä lokakuussa Helsingissä ja Tampereella.

Lisää Steve Vaista lokakuussa keikkaraportin ja artikkelin muodossa.

Kuuntele kappale ”John the Revelator” Rolling Stone -lehden sivuilta: http://www.rollingstone.com/music/news/song-premiere-steve-vai-john-the-revelator-20120724

Kirjoittaja

Kommentointi suljettu.

Share via
Copy link
Powered by Social Snap