Spider-Man elokuvasarja aloittaa jälleen kerran uudestaan, vaan ei alusta. Homecoming on Marvelin ja Sonyn yhteishanke, jolla Sony pitää oikeudet hahmoon, mutta samalla hahmo tuodaan osaksi Marvelin jaettua elokuvauniversumia. Näin on saatu mukaan Marvelin ikoni Iron Man ja samalla todennäköisesti paras Spider-Man elokuva toistaiseksi. Hämähäkkimies on palannut kotiin.
Historian painolasti
Vuosituhannen alussa käynnistynyt ja edelleen jatkuva supersankaribuumi alkoi X-Menistä (2000), mutta totaalisesti pankin räjäytti Sam Raimin ohjaama Spider-Man kaksi vuotta myöhemmin. Sony oli ostanut oikeudet hahmoon tuolloin konkurssin partaalla keikkuneelta Marvelilta. Sittemmin Marvel on laajentanut elokuvastudioksi ja toimii Disneyn suojissa. Marvelin MCU on ollut Iron Manista (2008) alkaen voittoparaatia. Elokuvia on julkaistu 15, tulossa ainakin seitsemän lisää seuraavan kahden vuoden aikana ja päälle televisiosarjat. Spider-Manilla tai ylipäätään Sonylla ei ole mennyt yhtä hyvin.
Mestarillisen Spider-Man 2:n (2004) – joka saattaa edelleen olla nimihahmon paras elokuva – jälkeen ohjaaja Sam Raimi pudotti pallon täydellisesti. Spider-Man 3:ssa (2007) ei ole paljoakaan hyvää ja sitäkin enemmän huonoa. Neljättä elokuvaa ei koskaan tehty. Elokuvaoikeudet myydään usein ehdoin, että niitä on käytettävä, tai oikeudet palautuvat alkuperäiselle omistajalle. Sonylla oli siis kiire saada seuraava Spider-Man valkokankaalle. Sivuhuomiona, Terminatorin oikeudet palaavat ensimmäiset kaksi elokuvaa ohjanneelle James Cameronille ilmeisesti ensi vuonna. Anteeksi, minun täytyy hetki rauhoittua tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen.
No niin. Pitääkseen oikeudet Sonyn oli tuotettava seuraava The Amazing Spider-Man (2012) ja sen perään The Amazing Spider-Man 2 (2014) (ei muuten kovinkaan mielikuvituksellinen nimeämiskäytäntö). Jälkimmäinen on karmeaa katsottavaa ja liikaa kaikkea. Elokuvien piti laajentua useiksi eri elokuvasarjoiksi Marvelin malliin Sonyn omaksi jaetuksi universumiksi, mutta toinen osa tappoi jopa itse Spider-Man -sarjan – jo toista kertaa viiden vuoden aikana.
Tämän jälkeen Sony ja Marvel aloittivat neuvottelut yhteishankkeesta: Spider-Man palaisi kotiin Marvelille ja liittyisi osaksi Marvelin MCU:ta, mutta Sony pitäisi oikeudet itsellään (ja epäilemättä ison siivun tuotoista). Lopputulos on Spiderman: Homecoming. Kenties paras Spider-Man -elokuva toistaiseksi, niin loistava kuin Sam Raimin Spider-Man 2 onkin.
Alusta aloittamisen turhuus
Jokin kirjoittamaton sääntö vaatii, että supersankaritarinat on aloitettava alusta. Olen väittänyt jo vuosia, että sääntö ei pidä paikkaansa sellaisten hahmojen kuin Batman, Teräsmies tai Hämähäkkimies kohdalla. Kaikki tietävät tarinan pääpiirteissään – jos ei muuten, niin ainakin siksi, että se on kerrottu vähintään kahdessa elokuvassa kymmenen vuoden sisään.
Spider-Man: Homecoming väistää kuopan kokonaan. Nimihahmo esiteltiin jo upeassa Captain America: Civil Warissa, ja Homecoming jatkaa suoraan Civil Warin päättymisestä. Peter Parker käy päivisin koulua ja Spider-Man partioi New Yorkin katuja iltaisin. Haaveissa on pääsy The Avengersin jäseneksi, mutta omat kyvyt eivät ole likimainkaan hallinnassa ja espanjankurssin tentti painaa päälle. Tekemistä ei oikein tahdo löytyä, kunnes Spider-Man saa puolivahingossa tietää jonkun keräävän romua The Avengersin (2012) päättäneen New Yorkin taistelun jäljiltä ja rakentavan niistä aseita. Se joku on Adrian Toomes alias Vulture.
Tällä kertaa pelastettavana ei ole maailmaa tai edes kaupunkia. On vain Spider-Man, joka haluaa todistaa olevansa sankari. Vulture puolestaan ei ole viiksiä pyörittelevä mielipuoli, joka haluaa tuhota jotain tuhoamisen vuoksi taikka hallita maailmaa (tai universumia), kuten sarjakuvakonnat yleensä. Hän on (suhteellisen) tavallinen kaveri, jolle perhe on tärkein ja jota kiinnostaa ainoastaan tienata rahaa jäämättä kiinni. Mitään henkilökohtaista motiivia tai kostettavaa ei ole. Rahaakin hän haluaa riittävästi elättääkseen perheensä. Piristävää vaihtelua, joka korostaa elokuvan pientä mittakaavaa vaikka Guardians Of The Galaxyyn verrattuna. Tietenkin Spider-Man ja Vulture ajautuvat törmäyskurssille.
Kumpaakin ajaa velvollisuudentunto ja molemmat ovat valmiita tekemään kaikkensa. Siinä sivussa Spider-Manilla on muukin elämä siihen kuuluvine ongelmineen. Yhteensopimattomuus on esitetty hyvin. Kyseessä ei ole tarpeeton sivujuoni, vaan koko elokuvan pointti: miten viisitoistavuotias suhtautuu maailmaan ja omiin kykyihinsä samalla, kun yrittää elää edes jotenkin normaalia elämää. Ongelma, jota Batman tai Captain America eivät koskaan joudu miettimään.
Oikeita valintoja
Tom Holland todisti jos Captain America: Civil Warissa olevansa täysin nappivalinta Spider-Maniksi. Mitenkään edellisiä Tobey Maguirea (Spider-Man) tai Andrew Garfieldiä (The Amazing Spider-Man) väheksymättä, Holland on roolissa parempi kuin edelliset yhteensä. Nuori, aivan liian ison palan haukannut optimisti, jolta vitsit putoavat sarjatulella Spider-Manin asussa ja joka Peter Parkerina on sosiaalisesti kömpelö kuin jalkapuoli elefantti. Miten kukaan, saati viisitoistavuotias, hallitsee tuollaisia voimia?
Spider-Man on totuttu keikkumaan pää alaspäin New Yorkin pilvenpiirtäjien välissä. Ylipäätään supersankarit joko kykynsä saadessaan oppivat hallitsemaan niitä lähes heti, tai edessä on harjoittelumontaasi. Spider-Man: Homecoming on toista maata. Intoa on enemmän kuin taitoa, joka samalla oikeuttaa Iron Manin mentorin roolin. Holland ei esitä versiota esikuvastaan sarjakuvissa, hän on esikuvansa. Ja Hollandilla on tukenaan erinomainen käsikirjoitus.
Michael Keatonin (Batman, Beetlejuice, Jackie Brown) roolittaminen Vultureksi on vähintään uskaliasta. Ei pidä käsittää väärin, Keaton on juuri niin loistava kuin on, vaikka Vulturen hahmo ei Tom Hiddlestonen Lokin tasoinen superroisto olekaan. Birdmanin (2015) jälkeen on outoa nähdä Keatonin vetävän superroiston pukua päälle, kun Birdmanissa Keaton esittää supersankarigenren taakseen jättänyttä näyttelijää, joka haluaa tulla otetuksi vakavasti ja jättää sankarin rooliin taakseen. Kaikki muistanevat Keatonin esittäneen Batmania muinaishistoriassa eli -89 ja -92? Jos yhdeksän Oscar-ehdokkuutta saanut (ja neljä niistä voittanut) Birdman on näkemättä, niin virhe kannattaa paikata heti. Minä odotan.
Jatketaan. Muutoinkin koko Spider-Man: Homecoming on täynnä nappivalintoja rooleihin. Elokuva on melkoinen ’tuttu jostain mutta en ihan muista mistä’ -kavalkadi. Ammattiaisia kaikki tyynni. Erityismaininta Marisa Tomeista (The Wrestler) May-tädin roolissa. Tomeilla on valitettavan pieni rooli, mutta hän on sitäkin parempi ja hahmonsa virkistävän erilainen May-täti. Kaksi ensimmäistä Iron Mania ohjannut John Favreau palaa Happy Hoganin rooliin Spider-Manin ja Iron Manin yhteyshenkilöksi. Niin, Iron Man/Tony Stark. Robert Downey Jr on edelleen käsittämättömän hyvä Tony Starkina. Kammoan sitä päivää, kun Downey kokee olevansa liian vanha Iron Maniksi.
Elokuva on kaikinpuolin toimiva, rytmitys on kohdallaan ja tunnelma on kevyempi, kuin vaikkapa Civil Warissa (tai X-Meneissä). Spider-Man on aina ollut hauska, ja viimeinkin sarjakuvan tunnelma on onnistuttu siirtämään valkokankaalle muistaen kuitenkin, että kyseessä on eri formaatti. Teknisellä puolellakaan elokuvassa ei ole huomauttamista. Tosin kovin omaperäisestä kuvauksesta elokuvaa ei pääse syyttämään, eivätkä kamera-ajot ole niin huikeita, kuin Sam Raimin ohjaamissa, mutta kaikki toimii. Tennispalatsin Scapen projektorissa riittää valoteho ja tarpeettomat 3D-kikkailut – tavarat lentävät ruudusta ulos ja sitten kaahataan tunnelia läpi – oli jätetty pois.
Kahden maailman välissä
Virallisesti nimi Homecoming viittaa koulun homecoming-juhliin elokuvan lopussa, mutta kyseessä on tekosyy. Jos kaikki viittaukset juhlaan poistettaisiin, elokuva lyhenisi arviolta kolmella minuutilla. Oikeasti kyse on Spider-Manin paluusta kotiin Marvelille. Ja siinä piilee vaara – Robert Downey Jr:n Tony Stark/Iron Man. Liikaa Iron Mania (tai muita Marvelin hahmoja), ja Spider-Man jää syrjään omassa elokuvassaan – kuten Keaton aikanaan jäi Batmanina Jack Nicholsonin Jokerin varjoon (toisaalta: Jack Nicholson). Ja Downey on tottunut varastamaan shown. Liian vähän Iron Mania ja kyseessä on halpa yleisön kosiskelu. Eli Spider-Manin on oltava osa MCU:ta, mutta seisottava omillaan.
Spider-Man: Homecoming tasapainoilee näiden välillä hämähäkin ketteryydellä ja onnistuu erinomaisesti. Elokuva on selvästi itsenäinen teos ja Spider-Manin sooloelokuva, mutta liittymät MCU:een ovat selkeitä, vaan eivät päälleliimatun oloisia. Elokuvasta nauttii, vaikka ensimmäistäkään Marvelin elokuvaa ei olisi nähnyt. Elokuva kertaa olennaisimmat osat muutaman minuutin avauksessa. Etenkin Iron Manin motiiveja on helpompi ymmärtää, kun tietää Iron Man 3:n ja Civil Warin tapahtumat.
Jatkoa seuraa ensin Marvelin puolella kolmannessa The Avengersissa 2018, sekä Spider-Manin omassa jatko-osassa 2019. Toivottavasti tällä kertaa sarja selviää kolmatta osaa pidemmälle. Hahmo on hyvissä käsissä ja Tom Hollandilla on kaikki mahdollisuudet kasvaa samalla tavalla synonyymiksi hahmonsa kanssa kuin Robert Downey Jr ja Chris Evans (Captain America) ovat tehneet.
Katsokaa muuten lopputekstit kokonaisuudessaan. Puolivälissä tekstejä on yksi kohtaus ja lopussa vielä toinen. Jälkimmäinen on loistava osoitus tekijöiden uskalluksesta koetella yleisön huumorintajua toden teolla. Joku varmaankin suuttui, minä nauroin vedet silmissä. Lisäksi se elokuva ennen niitä lopputekstejä on loistava.
Kommentointi suljettu.