Captain America: Civil Warilla oli kaikki syyt mätkähtää nenälleen. Sarjan kolmas osa, toivottoman pitkä henkilökaarti, liuta tunnettuja näyttelijöitä egoineen ja holtittoman suuri budjetti. Niskassa paineet edellisen osan onnistumisesta ja lähes kohtuuttoman suuret odotukset. Miten erottua joukosta ja samalla miellyttää aiempien osien faneja?
Mission: Impossible
Sarjakuvakustantaja Marvelin oman studion elokuva-universumin ensimmäinen vaihe tai Phase One, kuten Marvel sitä itse kutsuu, kulminoitui The Avengersiin. Se kokosi studion siihen asti nähdyt neljä supersankaria samaan elokuvaan. Kyseessä oli nuoren studion todellinen voimannäyte, se päätepiste, jota edelliset neljä elokuvaa olivat pohjustaneet. The Avengers oli loistava, ja ennen kaikkea se oli sydämeltään esikuviensa kaltainen. Sarjakuva valkokankaalla. Ei elokuvasovitus tai versiointi, muttei myöskään kirjaimellinen käännöskään. Tästä oli pitkälti kiittäminen ohjaaja Josh Whedonia. Tämän jälkeen Marvel on ottanut sellaisia riskejä, kuin Guardians Of The Galaxy ja Ant-Man, mutta ensimmäisen The Avengersin tasolle se ei ole enää yltänyt. Seuraava The Avengers, Age Of Ultron, joka jälleen kokosi studion sankarit yhteen, kärsi hajanaisuudesta ja oli lievä pettymys, vaikka kelpo elokuva onkin. Ohjaaja Whedon poltti itsensä loppuun yrittäessään hallita kokonaisuutta ja ilmoitti, ettei enää työskentelisi Marvelille.
Supersankarielokuvien kirous on ollut kerta toisensa jälkeen sarjan kolmas osa. Monet ovat luhistuneet oman painonsa alle. Blade: Trinity, Spider-Man 3, Batman: Forever, X3: X-Men United… Liikaa samaa vanhaa, liikaa henkilöitä, liikaa kaikkea eli jatko-osia pahimmillaan. Captain America: Civil War on kolmas Captain America -elokuva ja kokoaa yhteen melkoisen joukon: Captain America, Iron Man, War Machine, Black Widow, Hawk-eye, Scarlet Witch, Vision, Falcon ja Ant-Man. The Winter Soldier tavataan jälleen. Ja varmuuden vuoksi sekaan heitetään vielä uusina hahmoina Black Panther ja Spider-Man. Jälkimmäinen on saatu lainaan Sonylta, joka ei ole saanut omin voimin hyvää Spider-Man elokuvaa aikaan sitten vuoden 2004. Kaikki ainekset eeppiseen epäonnistumiseen – joka olisi itsessään elokuvalipun arvoinen – olivat olemassa.
Kuinka pommi puretaan
Vaan toisin kävi. Civil Warin ohjanneet Anthony ja Joe Russo väistävät ketterästi ne tavalliset sudenkuopat. Supersankarielokuvat tahtovat kärsiä kaavamaisuudesta. Niiden hyvä/paha –asetelma on lähes aina tarpeettoman mustavalkoinen; usein vihollisen motiivi on yksinkertaisesti tuhoaminen. Vihollinen on aina selkeästi moraalisesti paha ja hänet on pysäytettävä. Kaikki johtaa siihen suureen taisteluun elokuvan lopuksi. Ja niin edelleen.
Civil Warissa vastakkain asettuvat tähän asti samaan joukkueeseen kuuluneet sankarit. Kun The Avengersia vaaditaan tilille heidän tähän saakka aiheuttamistaan vahingoista ja siviiliuhreista, joukkueen rivit rakoilevat. Konflikti kiteytyy Captain American ja Iron Manin vastakkaisiin näkökulmiin. Kumpikaan ei ole väärässä, muttei välttämättä oikeassakaan. Ja näin ystävät kääntyvät toisiaan vastaan, pakotettuina taistelemaan omiensa puolesta, kumpikin uskoen olevansa oikeassa ja haluten ainoastaan estää tilanteen eskaloituminen yhtään pidemmälle. Ennen kuin joku maksaa siitä hengellään. Konflikti kulminoituu koko sankarikaartin yhteenottoon, joka on jylhää toimintakohtausten parhaimmistoa. Kyllä taustalla piilee ihan aito konnakin, mutta hän on manipulaattori ja katalyytti, joka saa ketjureaktion liikkeelle. Ei taistelun osapuoli.
Nimenomaan asetelmassa on elokuvan voima. Ei ole selkeää, kenen puolella katsojan pitäisi olla. Ei ole mustaa ja valkoista, on vain harmaan eri sävyjä. Elokuva ei syötä pienellä lusikalla helppoja paloja katsojaa kädestä pitäen. Sankaritarujen selkeistä vesistä on siirrytty todellisuuden sameuteen.
Kaikesta huolimatta Civil War on hauska, hetkittäin jopa kevyt. Se on aina ollut avain näihin tarinoihin. Dialogiin pohjaava huumori on orgaaninen osa elokuvaa ja irtoaa hahmoilta luonnollisesti. Pätkääkään teennäiseltä se ei tunnu. Tästä on kiittäminen erinomaista käsikirjoitusta. Huumori tarjoaa kontrastin elokuvan painostavalle sävylle: tämä ei voi päättyä hyvin. Elokuvan lopussa väistetään taas yksi muka-pakollinen klisee: se suuri lopputaistelu, jossa kaikki ratkaistaan. Mittasuhde kutistetaan elokuvan lopussa takaisin Captain American ja Iron Manin lopulliseen välienselvittelyyn. Ideologiat ovat väistyneet. Syyt ovat henkilökohtaiset. Samalla elokuva raastaa katsojalta lopullisesti sydämen rinnasta. Ystävä käy ystävää vastaan, eikä kumpikaan enää jarruttele. Civil War.
Supersankarit ovat todellisia
Russon veljesten ohjaama edellinen osa, Captain America: The Winter Soldier, oli erinomainen elokuva – ja askel pois supersankarielokuvien raameista. Captain America: Civil War heittää raamit kappaleina takkaan. Se ei ole sen enempää supersankarielokuva, kuin vaikkapa viimeisin Bond tai Rockyt. Taikka parhaan elokuvan Oscarin ehdokas Sicario viime vuonna. Hahmot palvelevat tarinaa, eikä toisinpäin. Elokuvan tapahtuu muutaman vuorokauden aikana, mutta siellä täällä on viittauksia suurempaan. Näemme vain pienen palan isommasta kudoksesta, joka elää ja hengittää.
Se, miten ohjaajat pitävät elokuvan kasassa, on käsittämätön suoritus. Jokaiselle hahmolle on juonessa paikkansa, sekä oma henkilökohtainen tarinansa. Loputtoman pituisesta henkilögalleriasta huolimatta jokainen erottuu joukosta omana itsenään ja jokainen on inhimillinen. Iron Man on vaikeuksissa omantuntonsa kanssa ja taisteluväsymys näkyy – niin Tony Starkin kuin näyttelijä Robert Downey Jr:n kasvoilla. Captain America on menettämässä uskonsa auktoriteetteihin lopullisesti. Musertavaa miehelle, jonka kilpeä koristavat Amerikan lipun värit. Ja kuka on olemassa siksi, että nuori Steve Rogers halusi palvella maataan. Androidi Vision huomaa itsessään inhimillisiä piirteitä – eikä tiedä, miten niihin suhtautua, kun logiikka pettää. Scarlett Witch joutuu vastakkain omien voimiensa kanssa aiheutettuaan tahattomasti useiden sivullisten kuoleman. Hawk-Eye palaa ennenaikaisilta eläkepäiviltä kun kutsutaan, mutta väkisin tulee mieleen sekin, ettei soturi enää osaa palata siviiliin.
Pääroolit vetävät Robert Downey Jr ja Chris Evans ovat esittäneet alter egojaan pitkään. Tässä vaiheessa esittämisestä on luovuttu täysin ja he vain ovat. Unohdan täysin, että hahmo ja näyttelijä ovat kaksi eri henkilöä. Etenkin Downeyn ja Tony Starkin välistä rajaa on mahdoton huomata. Steve Rogersin/Captain American ja Tony Starkin/Iron Manin välinen tahtojen taistelu on ohjattu käsittämättömän hyvin. Molemmat toivovat, että toinen kääntäisi päänsä. Kumpikin on täysin järkkymätön kannassaan. Molemmat uskovat vilpittömästi olevansa oikeassa. Hienovaraisista eleistä näkee, miten raskasta molemmille on huomata, että vääjäämättä seuraavassa yhteenotossa vastaan käykin ystävä ja entinen joukkuetoveri.
Joka ikinen näyttelijä hoitaa tonttinsa kiitettävän hyvin, eikä kukaan ole tarpeeton taikka tunnu väkisin mukaan työnnetyltä vain siksi, että hahmo saataisiin esiteltyä omaa elokuvaansa varten. Erityismaininnan ansaitsee Tom Hollandin uusi Spider-Man. Lyhyessä muutaman minuutin kohtauksessa todistetaan mestarillisesti, miten tarpeeton uusi alkuperätarina olisi. Peter Parkerin ja Tony Starkin välinen verbaaliakrobatia on juuri niin hauskaa katsottavaa, kuin vain voi toivoa. Ja kun Parker pukee ikonisen sinipunaisen asun päälleen osallistuakseen kamppailuun Iron Manin joukoissa, ne pari edellistä samaa roolia esittänyttä kaveria voidaan saman tien unohtaa. One-linerit putoavat sarjatulella (”Hei, oletteko te nähnyt sitä vanhaa leffaa Imperiumin Vastaisku?”), ja eräs huomauttaakin Spider-Manille, että ”Yleensä taisteluiden aikana ei puhuta näin paljon”. Toivottavasti Sony onnistuu Spider-Manin omassa elokuvassa, joka tulee ensi-iltaan 2017.
Ei Civil War mikään henkilödraama ole. Toimintaa riittää parinkin elokuvan tarpeisiin ja se on teknisesti moitteetonta. Elokuvan alkupuolen takaa-ajokohtaus kaupungin läpi on parhaita lajissaan. Lähitaistelu on yhtä mestarillista, kuin vaikkapa Paul Greengrassin Bourneissa aikanaan. Zack Snyderin ylityyliin ja hidastuksiin ei sorruta. Vastapuolille ajautuneiden joukkueiden yhteenotto lentokentällä elokuvan puolivälin jälkeen on henkeäsalpaavan kaunista katsottavaa. Koreografia on nostettu suoraan sarjakuvien koko aukeamien kuvastosta. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sen tylymmäksi väkivalta muuttuu. Joka isku tuntuu ja veri valuu taistelukentälle. Elokuvan lopun viimeinen yhteenotto on kahden ystävän välinen mittelö, jossa molemmat ovat valmiita antamaan kaikkensa, kenties jopa tappamaan toisensa, viiltää syvältä. Tämä on henkilökohtaista, eikä kenelläkään ole enää vitsejä kerrottavana.
Seuraavaksi vielä suurempaa
Captain America: Civil War on osa Marvelin Phase Three:tä. Sen on jo päätetty johtavan kaksi elokuvaa kattavaan Infinity Wariin (2018 ja 2019). Siemenet sen tapahtumille kylvettiin jo ensimmäisen The Avengersin lopputekstien jälkeisessä kohtauksessa. Infinity War lupaa koota koko nykyisen Marvelin kaartin – mukaan lukien Guardians Of The Galaxyn – sekä muutaman tulevaisuudessa esiteltävän hahmon samaan tarinaan. Ajatus on suuruudenhullu ja täysin mahdoton toteuttaa. Infinity Warin ohjauksesta vastaavat samat Anthony ja Joe Russo, kuin Civil Warista. Civil Warin nähtyäni olen huolissani vain ensi-iltalippujen saatavuudesta.
Kommentointi suljettu.