Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Berliinin puolelle jäänyt Staatskapelle Berlin eli Berliinin valtionorkesteri tuli säilyttäneeksi suhteellisessa eristyneisyydessä jotain olennaista kauas historiaan ulottuvasta traditiostaan. Orkesteria on johtanut yli 22 vuotta Daniel Barenboim, Argentiinassa syntynyt israelilainen pianisti ja kapellimestari, jota aikoinaan veikkailtiin myös Berliinin filharmonikoiden johtoon.
Eristäytyminen ei toki sinänsä ole perinteen vaalimisen tae. Barenboim itse on kosmopoliitin perikuva, ja Berliinin Staatskapellessa soittaa monia kansallisuuksia, muun muassa suomalaisia, kuten soolosellisti Sennu Laine ja kontrabassoryhmää johtava 24-vuotias Otto Tolonen. Tällä levyllä he eivät kuitenkaan ole mukana.
Lähes puolitoistatuntinen kahdeksas sinfonia on Anton Brucknerin viimeinen kokonaan valmistunut sinfonia. Yhdeksännestä sinfoniasta oli tulossa sitäkin mittavampi, mutta finaali ei ehtinyt valmistua säveltäjän kuollessa 1896. Kahdeksannen sinfonian suurisuuntainen arkkitehtuuri saa huipennuksensa lopussa, kun kaikkien neljän osan pääteemat yhtyvät juhlavaksi pauhuksi. Bruckner korjaili neuroottisesti sinfonioitaan ja teki niistä uusia versioita. Kiinnostuneille tiedoksi: kahdeksannesta sinfoniasta soitetaan kakkosversio, se useimmin esitetty, Robert Haasin editiona.
Barenboim kertoo: ”Kuunnellessani tai johtaessani Bruckneria tunnen olevani samanaikaisesti 1300-luvulla, 1700-luvulla ja 1800-luvun lopulla.” Siihen voisi vielä lisätä 1900-lukua enteilevän tunteen, kun tuttu ja turvallinen duuri–molli-järjestelmä uhkaa rakoilla. Sinfoniassa on profeetallisen vääristyneitä hetkiä, jolloin soinnut tuntuvat vetävän eri suuntiin kuin olisivat hajoamisen tilassa.
”Wagner-tuubassa on karun juhlava,
myyttisen vanhahtava sointi.”
Iso rooli on neljällä wagner-tuuballa, jotka kuuluvat kahdeksanhenkisen käyrätorvisektion työtehtäviin. Wagner-tuubassa on karun juhlava, myyttisen vanhahtava sointi, jota on vaikea hallita kauniisti. Berliinin Staatskapellen käyrätorviryhmä loihtii ikiaikaisen, alppimaisemaa vastaavan kuulokuvan. Toinen läpikäyvä erikoisuus ovat laajakaariset, aina uudelleen kohoavat, puhdistautumisriitin kaltaiset sellomelodiat.
Barenboim rakentaa kauas kurottavia jännevälejä mestarillisesti. Matkanteko on harrasta, mutta se saa monipuolista vaihtelua puhallinsoolojen yksinäisyydestä, yllättäen terävöityvästä rytmistä, hellyttävän kömpelöstä tanssahtelusta, massapurkauksien järeydestä ja ylevästä kohoamisen tunteesta.
Monikanavaisen äänityksen perusasiat ovat kunnossa. Varsinkin puupuhaltimet soivat ilmeikkäästi. Käyrätorvien ja wagner-tuubien yhteissointi on taivaallinen. Viulut saisivat olla läsnä olevampia, mutta sen korvaa sellojen ja alttoviulujen sanomattoman intensiivinen yhteislaulanta. Kuvasta voi bongata vaikkapa bassotuuban henkeä haukkovan soittajan. Kun pasuunaryhmän ankkurina puhkuu täysillä, muhkeaan soittimeen uppoaa tolkuttomat määrät ilmaa.
Kommentointi suljettu.