Sergei Prokofjev oli tyylipuhdas kauhukakara. 1910-luvulla, parinkymmenen ikäisenä hän säikytteli poroporvareita räikkyvällä ja röyhkeällä musiikillaan, mutta kuin kiusaksi sekoitti siihen herttaisia melodioita ja viatonta leikkiä. Tämä vastakkaisia maailmoja tuhlaillen sotkeva ominaisuus säilyi Prokofjevilla loppuun saakka, vaikka pisteliäimmät särmät pyöristyivät ja nostalgian nälkä kasvoi.
Kuudes sinfonia on pitkään ollut suositun viidennen varjossa. Levytyksiä on ollut saatavilla kohtalaisesti, mutta harva niistä on vakuuttanut täysin. Nyt sinfonian aika on tullut. Asialla ovat huikeaa korkeasuhdannetta elävä Bergenin filharmoninen orkesteri, sen amerikkalainen ylikapellimestari Andrew Litton ja ruotsalainen BIS-levy-yhtiö häikäisevine monikanavaäänineen.
”Neuvostoliiton puoluepampuille
sinfonia oli siis mitä ilmeisimmin
tarpeeksi monimielinen,
pessimistinen ja traaginen…”
Litton venyttää musiikin tunnelmien eroja. Surumielistä ja ikävöivää alkua puhkovat pahaenteiset ryöpsähdykset, jotka kasvavat julmiksi parkaisuiksi ja moukaroiviksi rummuniskuiksi. Hitaan osan alku kuulostaa siltä kuin soitettaisiin samanaikaisesti kahta yhteen liimautunutta nuottilehteä, mistä syntyy omalaatuinen sielullinen häiriötila. Punainen lanka ei katkea, vaikka musiikki kurittomasti lipsahtaa milloin mihinkin – käyrätorvikvartetin rakastettavan vinosta baletista pateettisesti paisuviin tunneaaltoihin. Finaali on veikeä, mutta kummallisen piiskattu ja pahaenteinen. Lopussa ”hyvät ajat” palaavat haikeana oboemelodiana, jonka murskaa kaksi raastavaa kauhunhuutoa ennen viimeisen naulan hakkaamista arkkuun.
Neuvostoliiton puoluepampuille sinfonia oli siis mitä ilmeisimmin tarpeeksi monimielinen, pessimistinen ja traaginen, jotta se voitiin ottaa tikun nokkaan säveltäjäliiton kongressissa vuonna 1948 monen muun neuvostosäveltäjän tuotoksien rinnalla.
Vuonna 1933, muutamaa vuotta ennen lopullista paluuta lännestä Neuvostoliittoon Prokofjev sävelsi musiikin varhaiseen äänielokuvaan Luutnantti Kiže, jonka päähenkilö syntyi kirjoitusvirheenä armeijaluettelossa, eli ja kuoli vain paperilla. Orkesterisarjassa kuullaan perivenäläisen tunteellisia ja vinkeitä sävelmiä. Romanssi- ja Troikka-osissa laulaa baritoni Andrei Bondarenko aisakellojen helkkyessä. Kižen syntymä -osassa isonrummun lyöjä intoutuu mäiskimään olan takaa. Sillä voi testata kaiutinkalvojen kestävyyttä.
Kolmekymppisenä Prokofjev sävelsi futuristisen oopperan Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Hän ei halunnut ”antaa yleisölle aikaa ajatella tai pitkästyä” ja käynnisti idealinkonsa, jonka tuotoksista herkkupaloja on koottu kuusiosaiseksi orkesterisarjaksi. Farssia, taikuutta, satua ja satiiria yhdistelevän sarjan tunnetuin osa on tinasotilaiden tapaan toikkaroiva marssi.
Kommentointi suljettu.