Satapäinen sinfoniaorkesteri ja puolet pienempi kamariorkesteri eroavat lähinnä jousiston määrässä, sillä puhaltimien määrä on kussakin sävellyksessä useimmiten vakio. Isossa porukassa vaanii keskimääräistymisen ja suttuisuuden vaara, mutta syvyyttä ja voimallista täyteläisyyttä piisaa. Pieni jousisto on notkeampi ja herkempi, mutta sointi voi tuntua aliravitulta.
Hector Berliozin Fantastinen sinfonia, alaotsikoltaan Episodi erään taiteilijan elämästä, hurjistuu vasta kahdessa viimeisessä osassa. Kolmessa ensimmäisessä osassa taiteilija eli Berlioz itse uneksii rakkautensa kohteesta (tosielämässä englantilainen näyttelijätär Harriet Smithson), antautuu tanssiaisten pyörteisiin ja viivähtää luonnon helmassa paimentorvien huhuillessa ja ukkosen kaukana kumistessa.
Pitkä alkupuoli ratkaisee Fantastisen sinfonian esityksen. Sen kuumehtivaan haaveiluun pitää saada ylläpitävää odottavaa latausta. Robin Ticciatin johtama Skotlannin kamariorkesterin esitys on tavanomaista tervehenkisempi. Mielenkiinto pysyy yllä, kun äkillisissä pyräyksissä, jähmettymisissä ja intomielisissä tanssiaskeleissa on jäntevyyttä. Berliozin omana aikanaan vallankumouksellisen orkestraation hienoudet pääsevät esiin, eikä vähiten sävykkään monikanavaäänen ansiosta.
Joka osassa soi rakkauden kohdetta kuvaava pitkä melodia, joka muuntuu eri tunnelmien mukaisesti. Finaalin huumehuuruisessa hallusinaatiossa klarinetti vääntää sen kiljuvaksi ja ilkkuvaksi. Kaksi tuubaa töräyttelee pahaenteistä, keskiaikaista Dies irae -sävelmää. Loppupuolella kaipaa jo isompaa jousistoa, rajumpaa sekoilun tuntua ja surround-ääneen tanakampaa bassoa. Mutta kun vääntää kunnolla volyymiä, lähemmäksi tosielämän orkesterisaundin voimaa, alkavat tyrät rytkyä mukavasti.
Varsinainen nappiesitys on Béatrice ja Bénédict -alkusoitto. Sudenkorentomaisissa, läpikuultavan kevyissä pyrähdyksissä nopealiikkeinen jousisto on elementissään.
Kommentointi suljettu.