Mihail Pletnjov voitti 21-vuotiaana maailman kuuluisimman pianomittelön, Moskovan Tšaikovski-kilpailun. Vajaa neljäkymmentä vuotta sitten käynnistyi kansainvälinen ura. Uusia levyjä putkahteli tihentyvään tahtiin. Kymmenisen vuotta sitten Pletnjov oli näkyvimpiä muusikoita myös kapellimestarina, jonka kunnianarvoisa Deutsche Grammophon -yhtiö uskoi houkuttelevan ostajia ties kuinka monta kertaa levytetylle perusohjelmistolle.
Ajat ovat muuttuneet. Suuret levy-yhtiöt ovat panneet suun säkkiä myöten. Pletnjov on löytänyt kapellimestaroinnilleen uuden yhteistyökumppanin hollantilaisesta Pentatonesta.
Pletnjovin virtuoositekniikka ei tunne vastuksia. Piano jylisee ja säihkyy loistokkaissa väreissä. Soitto on vapaata, kuin hetkessä syntynyttä, ja silti vakuuttavan luovaa ja tunnekylläistä. Mutta sekaan voi yhtäkkiä pujahtaa kyllästymisen tuntu. Nuotit seuraavat toisiaan välinpitämättömästi, kuin uhmakkaasti lonkalta huitaistuina: tämähän osataan.
Sama koskee Pletnjovia kapellimestarina. Orkesteri tosin reagoi väistämättä hitaammin ja keskimääräisemmin kuin piano, jota omat sormet suoraan käskevät.
Pjotr Tšaikovskin ensimmäinen sinfonia lähtee liikkeelle jäässä. Se voisi sopia teokseen, jonka lisänimi on Talvisia unelmia, mutta kohmeisuus tuntuu pelkältä jääräpäisyydeltä. Siinä on silti outoa viehätystä: Pletnjov tekee mitä tahtoo, ajatelkoot muut mitä haluavat.
Kuvaan kuuluu erottamattomasti Venäjän kansallisorkesteri. Pletnjov houkutteli parhaita muusikoita muista orkestereista ja Neuvostoliiton romahdettua perusti 1990 valtiosta riippumattoman eliittiorkesterin. Se ei estänyt vastaanottamasta Boris Jeltsiniltä valtionpalkintoa, ja myöhemmin Vladimir Putinilta heltisi sama kunnianosoitus toistamiseen.
Venäjän kansallisorkesteri on kuin jääkiekkojoukkue, Neuvostoliiton legendaarinen punakone, joka etenee leveästi ja vastustamattomasti, ja ennen kuin silmä näkee, verkko heilahtaa. Tšaikovskin sinfonian herkkä surumielisyys ja nostalginen tunnelmointi muuttuvat tavanomaista raskasmielisemmiksi. Soinnissa on syvyyttä ja kiinteätä yhdenmukaisuutta. Vaskikeskitykset ja lyömäsoitinten mäiske nuijivat sinfonian päätökseen.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Slaavilainen marssi, 1812-alkusoiton veroinen kaiutinkalvojen puhkoja ja banaali mättökappale, panee ihmettelemään, kuinka lyömäsoittajien korvat kestävät. Raskaasti tömähtävä ja inhorealistisesti räiskähtävä monikanavaäänitys takaa, että korvat ovat koetuksella kotonakin.
Kommentointi suljettu.