Joitakin vuosia sitten Suomen musiikkitaivaalle räjähti supernovan tapaan loistamaan arvaamaton, kuuma ja sähköistävä trio nimeltään Mara Balls, musiikkinsa ja esiintymisensä pidäkkeettömänä ja mukaansavievänä. Sitten Mara Balls jäi tauolle, joka loppujen lopuksi venyi kolmivuotiseksi – tänä kesänä oli aika palata. Lähdin selvittämään Mara Ballsin mysteereitä ja seikkailullani päädyin ensin tuntien matkan päähän kanojen sekaan keskelle villiä, tyventä puutarhaa ja lopulta sähköisen seremonian syövereihin osaksi hikistä ihmismassaa.
Kuljen rehevästi kukkivan ja viheriöivän, ihmisen rajoitteista itseään vapauttavan puutarhan keskellä kapeaa, kaartuilevaa polkua pitkin nainen edessäni ja kaksi kanaa perässäni. On sees. Edessäni kulkeva nainen on Maria Mattila, Mara Ballsin ydin, villisti välkkyvä muusikko, kitaristi, laulaja, taiteilija, innostaja ja osallistaja. Perässäni taapertavat ja päitään uteliaasti kääntelevät kanat ovat nimeltään Harma ja Fortissimo.
Puutarha muuttuu kuusikoksi, tunnelma mystiseksi. On kuin itse luonnosta kumpuaisi esiin sammaleisia, omituisia hahmoja, kuin todellisuuden rajat olisivat höyhenenkeveät ja päästäisivät unikuvia lävitseen. Marian oma elämäkin on melkoisen mystistä ja täynnä maranormaaleja ilmiöitä: erikoisia, täydellisesti ajoitettuja sattumuksia. Yhden sellaisen, kuulemma maranormaaleimpien joukkoon kuuluvan, myötä Maria on päätynyt tänne Siuroon, Ossi Somman veistospuiston talkkariksi keskelle rauhaa ja magiaa.
Maria löysi tiensä veistospuistoon ensimmäisen kerran vuonna 2016 ja rakastui oitis Ossi Somman töihin, seuraavana vuonna erään näyttelyn avajaisissa esiintymässä käydessään hän tapasi itse taiteilijan. Koitti vuosi 2020, Marian silloisen tukikohdan, Palomaran, vuokrasopimus oli loppumassa ja tiedossa olisi ollut kodittomuus kahden viikon kuluttua, jos mitään paikkaa ei löytyisi. Puhelin soi ja langan toisesta päästä tiedusteltiin, josko Mariaa kiinnostaisi ryhtyä Ossi Somman veistospuiston talkkariksi. Kiinnostihan se ja tuntui suorastaan unelmalta.
“Mulle sopii älyttömän hyvin tämä asetelma, jossa saan olla täällä sitä vastaan, että tuon tälle paikalle jotain ja tämä paikka antaa mulle jotain. Täydellinen symbioottinen suhde ilman omistamisesta tulevaa painetta. Toki tässä on läsnä myös epävarmuus tulevasta: yhdistyshän voisi vaikka päättää, että tämän paikan kohtalo olisi joku muu. Mutta elämä on epävarmaa. Ei siinä ole mulle mitään uutta, olen niin tottunut väliaikaistiloihin. Monille ihmisille se saattaisi olla stressi, mulle se on vapaus. Jos tulee puhelu, että nyt pitää lähteä, niin sehän tarkoittaa uutta seikkailua! Olen niin optimisti siinä, että löydän paikan ja pärjään vaikka pakussa. Mä selviydyn.”
Mara Balls – Lähdetkö kanssani tanssimaan?
Suojaa ja rakkautta
Kuusimetsiköstä, inisevän hyttysparven keskeltä, siirrymme tutustumaan ulkorakennukseen, jossa on lisää Ossi Somman töitä. Ulkorakennuksen sivulta löytää tiensä myös pikkuiseen huoneeseen, jossa oven juliste kertoo olevan taiteilija-talkkari Maran 24/7 taidenäyttelyn. Muiden Marian teosten ohessa sieltä löytyy seireenin tavoin luokseen kutsuva rehevästi kehystetty peili, joka yllyttää ottamaan omakuvan.
”Olen tehnyt siihen vähän kuin vanhanajan kiiltokuvakehyksen – tai ikonikehyksen – että ihmiset saisivat ottaa itsestään ikonikuvan. Ajatus on, että ollaan oman itsen suojelupyhimys. Meidän vastuullamme on suojella itse itseämme.”
Maria haluaa muistuttaa ihmisiä itsehoidon merkityksestä ja siitä, että itsestään huolehtiminen ja itsensä rakastaminen on täysin hyväksyttävää ja suorastaan elintärkeää. Hän osoittaa seuraavaksi oven julistetta, jossa on ikonimaisessa kuvassa aikuinen Maria sylissään pieni Maria-lapsi.
”Moni saattaa ajatella, että tämä on ihan röyhkeää ja jumalanpilkkaa. Mutta minulle tämä ei todellakaan ole sitä, eikä että jumaloisin itseäni. Tämän kuvan tarkoitus on se, että minä suojelen sitä mun pientä sisäistä Mariaa, jolla on kaikenlaisia traumoja ja pelkoja, eivätkä ne tule välttämättä poistumaan tämän elämän aikana. Mutta minä suojelen tota. Joka päivä. Toisina päivinä onnistun paremmin, toisina vähän huonommin.”
”Voisin kuvitella, että tuo on helposti luettavissa semmoiseksi, että mulla on käynnissä joku pahemman luokan psykoosi, jossa luulen olevani joku pelastaja. Tuntuukin tärkeältä avata sitä, mitä pelastamisella tarkoitan. Tarkoitan vain ja ainoastaan oman itseni pelastamista ja suojelemista, ei että nostaisin itseni johonkin.”
”Toivon, että jokainen löytäisi itsestään sen suojelupyhimyksen. Se on se ydin.”
Pyhäkköjä ja hoivaa
Vierailemme luonnon muovaaman lehtopyhäkön lehväholvin alla smaragdisessa puolihämärässä sekä täydessä kukoistuksessa olevalla luonnonniityllä koiranputkien, apiloiden, kissankellojen ja niittyleinikkien lomaan ripoteltuja teoksia katsellen. Maria lipuu muki kädessään teokselta toiselle sulautuen itsekin ympäröivään luontoon ja kertoo perehtyneesti ja rakkaudella Ossi Somman elämästä ja taiteesta.
Näyttää siltä, että tällä tontilla luonnonkukat saavat kukoistaa ja kanat elää rauhassa. Luottavainen Harma sekä epäluuloisempi Fortissimo saavat kumpainenkin Marialta rakkautta ja rohkaisua – sekä vapautta. Minusta tuntuukin siltä, että Maria on kotonaan eräänlaisena kannustavana ja turvallisen olinpaikan osoittavana kanssakulkijana ja kanssaolentona, ovat rohkaisun kohteena sitten lomamatkalla tavattu arka kissa, omat kanaset tahi muut ihmiset. Maria onkin ollut perustamassa ja ideoimassa monenlaisia yhteisöjä ja kulttuuritiloja Keltaisesta Talosta, kansankioski Romu & Randomista ja Palomarasta Onkiniemi Ateljeehen. Samalla hän toki luonee tuon turvallisen luomispaikan myös itselleen, hoivaa itseäänkin. Oman taiteensa Maria toivoo välittävän ihmisille juuri tuota armon ja hoivaamisen viestiä.
Koti, rauha ja taivaankappaleet
Kierroksemme loppupuolella niskaamme rävähtävä pulleapisarainen sade usuttaa meidät takaisin vanhan asuintalon suuntaan. Puisten portaiden vieressä, muun iloisena kasvavan kesäluonnon keskellä, töröttää neliapila tuomassa onnea taloon. Sisällä menemme huoneeseen, jonka seinien tummat laudat ja seinällä roikkuva gobeliini vahvistavat tuvassa vallitsevaa puolihämärää, mutta tänne ei tarvitse lähteä säkillä valoa kantamaan. Hämyinen huone hohkaa pilvisenäkin päivänä lämpöistä, lempeää luonnonvaloa, ja vieressä oleva keittiö nauraa iloisen keltaisena.
Täällä Ossi Somman perinnön lomassa kaartuilee Maria Mattilan energia. On kuin kohdista, joista on kulkenut, nousisi ilmoille villiä harmoniaa ja sattumanvaraisesti esiin putkahtavia alttareita luonnolle ja elämälle; huoneet ovat saaneet mielikuvituksellisia nyansseja erilaisten läpikuultavien kankaiden tekstuureista ja väreistä, katse hakeutuu erikoisiin esineisiin ja ulkoa poimittuihin aarteisiin kukkasten terälehdistä vanhoihin karahkoihin ja maljakoissa rauhassa kuivuviin kukkiin.
Sängylle tarinoimaan istahtavan Marian olemus tuntuu siltä kuin maailmankaikkeus olisi uuttanut ihmisolennon energiat tiukkaan pakettiin neutronitähden tapaan. Mutta siinä missä pulsarit ovat tähden elämänkaaren lopun supernovaräjähdyksen jälkituote, on tämä muoto Marian kohdalla perusolemus ja alkutila; jotain, johon rakentaa ja josta edetä. Tuon energian ympärillä leijailee itseään korostamaton, maanläheinen ja toista arvostava läsnäolo sekä jinin ja jangin, feminiinin ja maskuliinin, tasapäinen liitto. Nykyään myös rauha.
”Pohdin elämää, ihmistä ja ihmisyyttä tässä rauhan keitaassa, niin kyllähän paikan rauha tulee väkisin musiikkiinkin. Olen onneksi sinut sen kanssa. Olisi kurjaa, jos yrittäisin väkisin kuulostaa yhtä vimmaiselta kuin vuonna 2016, jolloin olin aivan erilaisessa elämäntilanteessa. Nyt ei ole sellaista näyttämisen tarvetta, mikä siihen Jytisten [Jukka ja Jytämimmit] hajoamisen jälkeiseen aikaan liittyi.”
Vuoden 2022 Maria on saanut kokea ja tehdä enemmän kuin olisi koskaan uskaltanut toivoa sekä ylittää itsensä monin tavoin, alkaen siitä, että hän uskaltaa soittaa ja laulaa omia laulujaan. Viimeisimpänä toteutuneena unelmana on oman isän kanssa yhteistyön tekeminen uudella Maranormaali ilmiö -levyllä. Nyt edestä löytyvät uudet haasteet sekä pitkän tauon ja sairasloman jälkeinen paluu.
Anna armoa
”Olen alusta asti pitänyt tätä taiteen lisäksi myös hoitotyönä. Että taiteen syvempi merkitys on nimenomaan siinä, että se on hoitavaa, puhdistavaa, voimistavaa ja inspiroivaa. Että se antaa kaikkea sellaista, jota me jokainen tarvitaan arjessa siihen, että jaksetaan taas aamulla nousta uudestaan, kohdata elämä haasteineen. Eikä se tarve tule täyteen, me tarvitaan sitä joka päivä.”
”Kun on onnistunut tekemään oman taiteen kanssa asioita, jotka ovat selkeästi auttaneet ihmisiä, niin tulee tietenkin paine, että pystyykö siihen yhä. Ja kun on mennyt itse vähän rikki, niin pelkää, että jos se taito katoaa tai jos on jotenkin niin särkynyt, että ei enää pystykään soittamaan jotain niin ehjää että se voisi auttaa muita.”
”Jos mietin omaa armon viestiäni, niin pitäisi muistaa kohdistaa armo myös itseeni. Jos ajattelen, että särkynyt ei muka pystyisi luomaan jotain ehjää, niin sehän on älyttömässä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanon kaikille muille. Mun pitää osata sanoa se itselleni, armahtaa itseäni siitä särkymisestä ja uskoa siihen, että särkyminen ei tarkoita, etteikö ikinä olisi taas ehjä tai etteikö pystyisi taas tekemään jotain ehjää ja ehyttä.”
Marian puhuessa armosta ottaa aurinko kiinni edessään viivyttelevästä kuuropilvestä siirtäen sen hellästi syrjään ja kurottaa katsomaan ikkunasta sisään maalaten huoneen toviksi samalla lämpimällä oranssilla, jota Mara Ballsin maranormaalin kesäkiertueen julisteestakin löytyy. Maria itse on ikkunan edessä olevan keltaisen ja sängyn omaksi nurkakseen rajaavan punaisen valoverhon välissä lämmin valo ja sävyt ympärillään tanssien.
Ei ole väärää ääntä
”Tuo mielikuvani tai visioni harmonisen hyvän värähtelyn hoitavuudesta tulee varmasti siitä, että olen itse kokenut sen hoitavan musiikin ja ymmärtänyt, että se on mahdollista. Ja jos semmoista pystyy tekemään, niin miksi tekisi mitään muuta? Toki voi tehdä kaikkea mahdollista, mutta minulle tuo tuntuu tärkeältä, koska olen itsekin saanut paljon niistä hoitavista taajuuksista. Se on kuin maailman laki: olen saanut kokea sen, niin haluan antaa sitä eteenpäin. Ei sen kummempaa.”
Tuollaisen musiikin soittamisessa on myös omat haasteensa. Maria on päätynyt pohdiskelemaan, miksi jokin värähtely olisi vähemmän hoitavaa kun toinen tai tiettyyn nuottiin yltäminen olisi hoitavuuden mittari. Väärien ääntenkin pitää voida antaa tulla.
”Ei ole väärää ääntä. Sen näennäisesti väärän äänen soittaminen saattaakin olla hoitavinta mitä voin tehdä; että soitan sinne jonkin ihan odottamattoman äänen tavallaan itseltänikin salaa. Henkilökohtainen suuri tavoite on päästä väärien äänien pelosta tai harhasta kokonaan pois. Olen päässyt ennenkin, pääsen nytkin.”
Uuden levyn valmistuminen oli Marialle suuri ilo ja huojennus, sillä sen tekeminen oli nopsaa ja antoisaa, ja bändi on levyyn hyvin tyytyväinen. Seuraava askel on viedä musiikki ihmisten pariin ja toivoa, että sillä on ihmisille annettavaa. Menestystä Maria ei mittaa rahalla, listasijoituksilla tai radiosoitolla, vaan menestymisen ja onnistumisen mitta on se, miten paljon hänen taiteensa auttaa ja hoitaa ihmisiä, miten paljon hyvää se antaa.
”On myös parempi omalle päälleni, että en pystykään mittaamaan sitä millään tilastoilla. Silloin tällöin saan älyttömän merkityksellisiä, painavia sanoja siitä, mitä joku on kokenut. Ne on ne jutut. Tallennan ne sydämeeni. Koitan ajatella myös, että vaikka mulla on paineita, niin nämä paineet on ehkä helpompi käsitellä kuin jos paineet liittyisivät johonkin mitattavissa olevaan asiaan. Tuntuu paljon merkityksellisemmältä miettiä, kuinka paljon taiteeni auttaa ja hoitaa kuin miten paljon se myy.”
Somen suloinen siunaus
Marialle merkitsee valtavasti se, että Mara Ballsia kuunnellaan ja bändistä ollaan yhä kiinnostuneita – että yleisö ei ole hylännyt, vaikka bändi päätyi tauolle ja Maria sairaslomalle. Pohtiessaan hyväksyntää ja hylätyksi tulemisen pelkoa hän päätyy nostamaan esiin myös somen kannattelevan voiman sekä rohkean itseilmaisun tärkeyden.
”Minäkin olen miettinyt, että miksi teen tätä, miksi ajan itseni pelottavimpaan mahdolliseen paikkaan sinne lavalle ihmisten eteen. On selvää, että esiintyväksi taiteilijaksi hakeutuva ihminen hakee hyväksyntää. Hänellä on tarve esittää omaa taidettaan. Hänellä on joku viesti, joku lahja, joku taito, jonka hän haluaa esittää. Mutta siellä syvemmällä on – olen aivan vakuuttunut – että se ihminen haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Hän haluaa saada oman inhimillisyytensä ja ontumisensa anteeksi. Ja sitten hän haluaa, että hänelle taputetaan ja että hän saa mennä sen jälkeen kotiin nukkumaan ja kokea, että on ihan ookoo.”
”Somekin on tietyllä tavalla sosiaalinen ja kollektiivinen alttari, josta me käydään hakemassa meidän jokapäiväinen ehtoollisemme. Meille sanotaan, että me ollaan kauniita ja hyviä ja me ollaan onnistuttu jossain. Musta on ihanaa nähdä ihmisten omia voimaantumisen hetkiä, joissa he ovat omassa elementissään ja joista huokuu, että heillä on hyvä olla.”
Joskus omat vanhat kirjoitukset päätyvät ihmetyttämään jo aivan erilaisessa tilanteessa olevaa, välissä jo monasti uudistunutta naista, mutta hän ajattelee tuolloin, että jokin tarve niiden julkaisuun on ollut ja on turha asiaa pähkäillä. Eihän hän omien taulujensa ja laulujensa julkaisun suhteenkaan mieti mitään vastaavaa.
”Pitää antaa itselleen lupa toteuttaa ja tehdä sitä, mitä kokee tarvitsevansa, ja sitten luottaa siihen, että ei me purra toisiamme.”
Lisäksi hän pohtii, että omien tulevienkaan päivitysten kanssa ei tarvitse liikaa murehtia – kyllä kehtaa tehdä, kyllä kehtaa julkaista, sillä se oma panos saattaa auttaa jotakuta toista.
”Kuten taiteen jakaminen, on somejakaminenkin yksinkertaisimmillaan vertaistukea ja toisiamme kannattelevaa.”
Mara Balls, kolmen kauppa
Jutustelumme lomassa Maria päätyy pohtimaan soittokumppaneitaan, Anttia ja Aapoa, joiden panosta hän arvostaa kovasti, ja kertoo Mara Ballsin olevan kolmen olennon tiivistymä. Hän toivoisi, että Anttia ja Aapoakin joskus haastateltaisiin, niin kuultaisin asiat myös vähän toiselta kantilta.
”Antti ja Aapo avaavat minut siksi, joka minä lavalla olen. Meidän kolmen vuorovaikutuksen ja synergian kautta syntyy Mara Balls. Mulla on heidän tuki ja usko, ja se auttaa nousemaan omassa ilmaisussani aivan eri tasolle. Ne kannattelee mua, ne nostaa mua. Se kaikki on meidän yhteistyön tulos, ja semmoisen rakkauden. Sen, että ne on antaneet mulle anteeksi mun särkymisen, että ne on uskoneet siihen, että pystyn palaamaan sieltä, nousemaan takaisin omaan elementtiini ja ilmaisuuni.”
”On älyttömän merkityksellistä, että Antti ja Aapo eivät ole hylänneet alusta. Mulle on kaikki kaikessa se, että ne on yhä tuossa. Olen siitä vähäsen hämmentynyt, kiitollinen ja ihmeissäni. Se on juuri sitä puhtainta ja vilpittömintä hyväksyntää, mitä olen aina elämässäni janonnut. Tuo on se rakkauden muoto, jota olen juuri tarvinnut.”
Paluusta ja yhteisestä rakentamisesta
”Viimeisistä keikoista on melkein kolme vuotta. Tavallaan järjettömän pitkä aika, mutta samalla tässä on tapahtunut paljon asioita, joitten on pitänyt saada tapahtua. Ei tunnu että tässä olisi tuhlattu kolme vuotta, päinvastoin, tässä on tapahtunut hienoja juttuja varmasti meille jokaiselle.”
Paluukeikan suhteen Maria koki, että hän menee sinne osin tuhoamaan pitkää hiljaisuuden ja pimeyden kautta voidakseen taas alkaa kasvamaan. Eikä hän ollut suuntaamassa sinne tiukkojen ennakko-odotusten kera, vaan sallisi itselleen jännittämisen, haurauden, epävarmuuden sekä kaikkien tunteiden kirjon.
”Ja toivon, että saamme välittää sen rakkauden ja anteeksiannon viestin, joka löytyy siitä, että me yleensäkin ollaan täällä taas. Toivoisin, että tuo keikka voisi toimia yleisölle merkkinä siitä, että me ollaan olemassa myös heitä varten. Yhä. Että me uskotaan siihen, mitä me pystytään yleisön kanssa yhdessä taas rakentamaan. Keikalla tapahtuu ihania asioita, maranormaaleja ilmiöitä. Se tehdään yhdessä: bändi on yhdessä roolissa ja kaikki läsnäolijat toisessa, aivan yhtä arvokkaassa roolissa.”
Kuten aiemmin jutussa mainitsin, on Maria hyvä rohkaisemaan toisia. Onkin hienoa huomata, että myös hänen ympärilleen on kerääntynyt ihmisiä, jotka nostavat vuorostaan häntä ylemmäs ja antavat tilaa olla juuri sellaisena kuin hän on. Uusin tällainen yhteistyökumppani putkahti esiin uutta Maranormaali ilmiö -levyä tehdessä. Kyseessä on Jani Viitanen, pitkän linjan äänittäjä, joka on äänittänyt muun muassa Dave Lindholmia.
”Jani on kiinnostava persoona, ja mulle todella turvallinen. Tuntuu etuoikeutetulta saada työskennellä hänen kanssaan. Me kommunikoidaan hyvin ja kuullaan asiat samalla tavalla. Molemmat tietää aina, että se oli siinä, se oli otto. Kun aloitettiin levyn äänittäminen, niin Jani sanoi, että jos tämän levyn tekemisessä menee kymmenen vuotta, niin sitten menee. Mä olin että ihanaa! Kiitos, että joku sanoo juuri noin! Sitten siinä lopulta meni kaksi kuukautta. Mutta oli tärkeää, että mulle annettiin se lupa siihen.”
”Jani on tehnyt näitä hommia pitkään, joten hän osaa sanoa tuollaisia maadoittavia, arkisia asioita. Sellainen palauttaa mut takaisin kaikista solmuista ja mielen demonien kanssa kamppailusta. Että aaaaivan, tässä tehdään nyt rokkilevyä ja sitä voidaan tehdä kymmenen vuotta, eikä se ole sen kummempaa tai mystisempää.”
Jokaisella meillä on oma rytmi
”Kävin juhannuksena äänittämässä jo ensimmäisen biisin uutta levyä ajatellen. En tiedä tuleeko se versio levylle, mutta oli tärkeää aloittaa jo seuraava ettei tule pitkää taukoa, sillä se aina myös nostaa kynnystä. Ollaan Janin kanssa sovittu, että teen sitä orgaanisesti laulu kerrallaan. Kun kerran tuo on nyt mahdollista, niin haluan tehdä tämän seuraavan levyn vähän eri tavalla.”
”On ollut suuri onni. Mulla on ihan mielettömät bändikaverit ja nyt myös mielettömän hyvä äänittäjä ja tuottaja. Ja sitten vielä ihana levy-yhtiö, joka antaa uskoa ja luottaa, antaa meille vapauden. Olisivathan he voineet jo hermostua tähän taukoiluuni, mutta ei. Luulen, että tämä on tärkeä viesti monelle muullekin, ja toivon että se rohkaisee. Ei tarvitse pelätä että jos pitää tauon, niin juna menee ohi ja kaikki on menetetty. Jokaisella meillä on oma aikajana ja rytmi tehdä asioita. ”
Juttu polveili pitkään, ja Marian pohdiskelua oli hyvin kiintoisaa kuunnella. Paluumatkalla pohdiskelin keskustelumme antia. Armoa, hoivaa, rohkeutta pelätä, tehdä pelosta huolimatta, olla autenttinen ja täydellisen epätäydellinen, luottaa, olla maailmalle ja itselleen avoinna. Ja sitä, miten Mara Ballsin ydin ja voima tuntuu nousevan yhteisen kokemuksen, yhteisen kannustuksen ja jaetun ilon suunnalta.
Mara Balls – Hiljaa
Mara Ballsin tukipilarit
Marian toive Antille ja Aapolle näkyvyyden antamisesta herätti myös oman uteliaisuuteni, joten tämä juttu jatkoi laajentumistaan. Kyllähän nämä asiat pitää saattaa ihmisten näkösälle. Suuntasinkin haastattelemaan rumpali Antti Palmua ja basisti Aapo Palosta juuri ennen paluukiertueen ensimmäistä keikkaa.
Ääniwallin ovelle saapuessani aineellistuvat Maria, Antti ja Aapo maranormaalisti suoraan viereeni ja päädyin seuraamaan tyyppejä takahuoneeseen joutumatta kysymään tietä mistään. Bäkkäri oli selkeästi suunniteltu soittajien soittokuntoa ajatellen, sillä siellä oli lähes saunamaisen kuuma. Tuolla tavoinhan lihakset ovat lämpimät ja olo sopivan soljuva jo heti lavalle siirtyessä. Maria lähti touhuamaan muita juttuja ja jätti meidät kolmestaan keskustelemaan valtavien, elämää nähneiden sohvien syövereihin uppoutuen.
Antti ja Aapo jutustelivat iloisen rennosti ja avoimesti yhteisen saunomiskokemuksemme mittaan, ja syvälle sukellettiin hyvin nopsaan. Vaikka illan keikka lähestyi, halusi kaksikko selvästi paneutua haastatteluun. No, keitäs nämä kaksi sitten ovat?
Kiipeilevä rumpali ja käärmeennahkaa käsittelevä basisti
Vastikään 40 vuotta täyttänyt Antti Palmu on paljasjalkainen tamperelainen, ostipa hän sieltä juuri ensiasunnonkin. Rumpujen soiton hän aloitti 19-vuotiaana armeijassa ja on nyt viimeiset kuusi vuotta soittanut yksinomaan Marian kanssa. Soittamisen lisäksi myös kiipeily on lähellä sydäntä: Antti lähti kapuamaan ylös 12-vuotiaana ja lopulta päätyi niin korkealle, että harrastuksesta tuli työ ja mies kuuluu nykyään Tampereen kiipeilykeskuksen työntekijöihin. Antin kolmas intohimo on skeittaus, ja hän myös valmistaa skeittilautoja Napalm Customs -firmalle. ”Nyt saan tehdä kolmea asiaa elantoni eteen: soittaa rokkia sekä olla kiipeilyn ja skeittauksen parissa. Jotenkin käsittämätöntä!”
Siinä missä Antti on koko elämänsä harrastanut kiipeilyä, pelasi Aapo Palonen parikymppiseksi saakka tosissaan jalkapalloa. Ja kuulemma tietokonepelien pelaamiselle hän omistaisi kokonaisen toisen elämän. Lisäksi käsin tekeminen innostaa häntä kanavatöistä ristipistoihin, viimeisimpänä projektina Aapo verhoili bassokaapin tekokäärmeennahalla.
Alkujaan Kauhajoelta kotoisin olevaa Aapoa, perheensä kuopusta, ei laitettu lapsena musiikkiopistoon sisarustensa tapaan, mutta veljien bänditouhut rupesivat kiehtomaan häntä niin paljon, että hän itsekin päätyi lopulta musiikin pariin. Isän Aapolle Lidlistä ostama akustinen kitara, Marian kanssa Keltaisessa talossa jammailu ja myöhemmin Marian pyyntö liittyä bändiinsä johtivat lopulta siihen, että musiikista tuli Aapolle työ. Marian kanssa soitettuaan musiikki alkoi maistumaan siihen malliin, että mies suuntautui alalle ja opiskelee nyt musiikkia Helsingissä. ”Sain siis muutakin kuin hyviä bändikavereita ja hyvän bändin.”
Antti: ”Aapon tullessa bändiin me mentiin vielä Shoraiders-nimellä ja meillä oli pääosin englanninkielisiä biisejä. Kun Maria sanoi, että olisi tämmöinen tyyppi, joka voisi tulla koesoittoon…”
Aapo: ”Oho. Oliko se muka koesoittotilanne? En ajatellut sitä niin.”
Antti: ”Semmosta se bändielämä on…”
Aapo: ”Olisi varmaan jännittänyt jos olisin ajatellut niin.”
Antti: ”Aapo tuli jammailemaan meidän kanssa. Että katsotaan lähteekö. Kun Aapo tuli sisään, jo ennen kun se oli mitään edes soittanut, olin että okei, no nyt! Meillä synkkasi saman tien. Pari päivää myöhemmin istuttiin Aapon kanssa vierekkäin ja askarreltiin sen silloisen bändin kasettikansilehtisiä ja juotiin punaviiniä meidän treenikämpällä.”
Maria oli lähtenyt johonkin reissuun ja jätti meille askareita.
Aapo: ”Maria oli lähtenyt johonkin reissuun ja jätti meille askareita.”
Antti: ”Joo, se jätti meille töitä. Me kopioitiin masterkasetilta kasetteja ja askarreltiin kansilehtisiä ja tosiaan juotiin punaviiniä.”
Antti: ”Me ollaan ihmisinä tosi erilaisia, mutta bändikavereina ja juttujen tasolla ollaan synkattu tosi hyvin alusta alkaen. Se on vaikuttanut varmasti siihen, miten ollaan edelleenkin olemassa. Hyvin pian pystyttiin puhumaan kaikesta kolmestaan – me puhutaan hitto soikoon kaikesta. Jos painaa joku, se sanotaan heti. Vaikka se ilmenisi riitelynä.”
Aapo: ”Joo, välissä vähän riidellään.”
Antti: ”Ja se on hyvä, se puhdistaa ilmaa.”
Antti: ”Tosiaan, me ollaan puhuttu kaikesta. Käytiin aika syvissä vesissä ennen tauolle jäämistä. Muistan vielä: Oltiin pohjoisen kiertueella Rovaniemellä hotellissa, kun sanoin, että tämän bändin pelastaa vain se, että perutaan kaikki tulevat keikat ja studio. Sen pystyi aistimaan, kun hartiat tippui meillä kaikilla. Siinä tapahtui totaalinen puhdistus – siinä hetkessä, siellä hotellissa. Ilmoitettiin levy-yhtiölle, ja levy-yhtiö oli heti messissä.”
Aapo: ”Joose, Stupidon pomo, tuntee Mariaa sen verran, että varmaan oli havainnut, että täällä ei ollut paras meininki.”
”Ja vaikka kaikesta puhutaan, niin ei sekään näköjään aina sitten riitä. Juurihan me kolmen vuoden taukoa tässä lopetellaan.”
Mutta se puhuminen johti siihen taukoon, mitä me tarvittiin.
Antti: ”Mutta se puhuminen johti siihen taukoon, mitä me tarvittiin.”
Aapo: ”Nimenomaan. Olisi voinut käydä paljon kaikenlaista muutakin jo matkan varrella. Ja ehkä tuo kertoo siitä, että kaikella on aikansa. Meillä oli siinä intensiivisiä aikoja ollut jo pitkään.”
Antti: ”Oli. Olin monta kertaa jo lähdössä bändistä, olin itsekseni miettinyt että lähtisin. Mulla oli aika raskaita aikoja itselläkin ja olin että voinko jatkaa enää, riittääkö mulla aika. Sitten me oltiin koko ajan keikalla, mikä on toki kivaa, mutta kuten Aapo sanoi, kaikella on aikansa. Rupesi käymään raskaaksi.”
Aapo: ”Pidin sitä selvänä hommana että varmasti jatketaan. Maria nyt on Mara Balls, se on sen alter ego. Että mihin Maria siitä muuttuisi, se elää tosta musiikista. Että nyt vain hengähdetään. Ja samalla iski sitten korona. Antoi tauolle erilaisen fiiliksen. Ei tuntunut niin pahalta olla tauolla, kun koko muukin maailma oli myös pysähtynyt.”
Antti: ”Olet oikeassa. Tästä puhuttiinkin automatkalla. En nyt koronaa halua sanoa säkäksi tai hyväksi onneksi mitenkään, mutta sattui se tauko sopivasti. Näitä sattumia tuntuu paljon käyvän.”
”Kuten Aapo sanoi, Mara Balls on Marian alter ego. Vaikka Maria kuinka toitottaisi, että me ollaan bändi ja että tässä on nää kaksi jätkääkin… Ja onhan se totta. Herranen aika, tykkään että se on niin, ja Aapo myös, tiedän. Mutta se vain on niin, että Maria on bändin voima ja ääni ja tekee pääasiassa ne biisit. Me yhdessähän sitten sovitetaan. Ja se on niin aktiivinen somessa. Että kun kuuntelija ajattelee Mara Ballsia, niin ensimmäisenä varmasti tulee Marian kasvot eteen. Toivottavasti joku rumpu- tai bassofani tai muuten vain komeista jätkistä tykkäävä ajattelee meitäkin.”
Aapo: ”Seksikkäistä miehistä tykkäävä!”
”Kuten Antti sanoikin, musiikin suhteen Maria näyttää suunnan. Me ollaan siinä taustalla mukana toteuttamassa sitä maailmaa. Aluksi oli vähän rankempaa, rokimpaa ja rosoisempaa meininkiä, nyt ollaan menty herkempään, rauhallisempaan ja ehkä popimpaan. Ja välillä tulee kaikenlaisia käännöksiä. Aiemmin oli usein jokin riffi tai joku groove ja katottiin mihin se menee. Nykyään Marialla on jokin tarina, minkä se haluaa kertoa, tai juttu, mihin se haluaa ottaa kantaa, ja se biisi rakentuu sen ympärille. Ei tietenkään joka biisissä.”
”Aika monelle Mara Balls näyttäytyy myös somessa kantaaottavana ja avoimena tahona.”
Antti: ”Mara Balls ei tosiaan ole pelkästään bändi, eikä se ole pelkästään Maria. Se on… En tiedä oikeaa sanaa sille. Se on jonkinlainen kulttuuri-ilmiö hyvin laajalla käsitteellä. Se on taidetta, se on pop-kulttuuria, se on oikeastaan ihan mitä vain fani haluaa sen olevan.”
Aapo: ”Isoja sanoja!
Antti: ”Isoja sanoja! Se ei kerta kaikkiaan ole pelkästään bändi.”
”Maria sai ihan jäätävän palautteen, jota en ala enempää avaamaan, etten kerro väärin. Mutta kuulin automatkalla siitä. Joku oli elänyt vaikeaa elämänvaihetta ja oli koko sen ajan kuunnellut meitä ja saanut siitä voimaa. Yksi syy miksi niitä biisejä tulee voi olla että ne tulee parantamaan. Kuulostaapa hengelliseltä. *nauraa* Musiikki on monelle henkireikä. On hyvä että sillä on tämmöinen vaikutus joihinkin ihmisiin.”
Aapo: ”Kuuntelijalle ja tekijälle. Varmaan se on yksi syy miksi me tätä tehdään. Maria on puhunut, että se on hälle tapa kanavoida tiettyjä asioita ja tunteita. Sitä se on itsellekin. Välillä se on myös vain jotain random ideoita. Vaikka joku melodia tulee päähän, eikä sen ohella välttämättä tule mitään uskomatonta tunnelatausta tai jotain sanomaa, vaan että se voi olla hetken juttu. Mun näkemystä kuvaavat kaksi ulottuvuutta: on tunteikkaampi ja tulkinnallisempi puoli ja on vähän köykäisempi, että tehääs biisi.”
Antti: ”Mä tykkään rokata. On suuri etuoikeus saada soittaa näiden kahden kanssa tässä bändissä. Haluan nauttia siitä niin kauan kuin se on mahdollista, enkä ehkä tarvi tähän muuta. On myös suuri ilo jakaa sitä musiikkia ihmisten kanssa, ja on upeeta että on faneja jotka tulee meitä kuunteleen. Siitä saa voimaa. Se on yksi hyvä syy tehdä lisää sitä musiikkia. Että voi taas antaa ja jakaa sen – että me vuorostamme saadaan yleisöstä sitä voimaa.”
Satu: ”Entäpä teidän kolmen yhteys ja yhdessä soittaminen, miten se toimii?”
Antti: ”Tärkeintä on, että pärjää tyyppien kanssa. Mä en ole kummoinen soittaja rumpalina, Aapo opiskelee musiikkia ja bassonsoittoa, Maria on ilmiömäinen kitaristi ja laulaja. Me ollaan erilaisia soittajia. Mutta sitten kun ollaan yhdessä, tapahtuu jotain.”
Aapo: ”Antti ja Maria ovat todella hyviä tajuamaan sen, mitä yhdessä soittaessa tehdään, mihin pyritään. Miettimään, mitä siihen voisi omalla soittimellaan tuoda lisää, mistä kulmasta voisi tulla, että juttu olisi vielä parempi.”
Satu: ”Maria sanoo, että te kaksi nostatte hänet sinne ylös.”
Antti: ”Tuo on hyvä kuulla, ja on hyvä, että Maria on myös muistanut aika useasti sen meille kertoa. En siis odota, että Maria kertoisi, vaan on tullut arvostettu olo. Still going strong! Ollaan eletty vaikeita aikoja bändin kanssa, mutta edelleen ollaan tässä!”
Ääniwallin läpi
Ensimmäisen tulemisensa aikana Mara Balls pölähti paikalle sähköistävän pyörremyrskyn tapaan mullistamaan. Tämän uuden levyn myötä, keikkatauon jälkeen, nousi Mara Balls esiin vähän kuin usva niityllä. Luonnonilmiönä, kauniina ja valloittavana, villin energian mukana myös sees. Ja muistanet, miltä tuntuu, kun usvailma tulee ja puraisee?
Ääniwallissa tuo usva oli syvän kultaisen ja punaisen sävyistä. Keikan alkua malttamattomana odottava yleisö ulvahteli ja taputti MacGyver-teeman lähtiessä kaikumaan äänentoistolaitteista bändin ruvetessa lähestymään soittoasemiaan ja jähmettyi sitten hiirenhiljaisena lähtöasetelmiin valmiina ottamaan vastaan tämän uuden tulemisen.
Mara Ballsin paussinappi painettiin pois ala-asennosta ja maailmaan pongahti möyriväistä sähkövoimaa julistamaan Ainoaa oikeaa. Sekä bändi että yleisö tuntuivat olevan tuosta toteamuksesta samaa mieltä ja tunnelma oli katossa ensimmäisestä kappaleesta alkaen. Kappaleen jälkeen Antti tunnusti riemukkaana jännitystasojen olleen keikkatauolta palaamisen jäljiltä taivaissa, mutta monipäisenä paikalle saapunut yleisö antoi heti voimaa ja haihdutti sellaiset fiilikset.
”Niin ylpee [teistä/susta], perkele!”, kuului jossain kohtaa yleisöstä seuraavan kappaleen ja rakkauden syvyyksiin uppoutumisen mittaan.
Koska bileet olivat kovat, tarvittiin mukaan myös pieniä taukoja, jollainen tarjoutuikin seuraavaksi nahkavaatteissaan hikoilevan Aapon juoksaistessa bäkkärille noutamaan korvaavan viritinvehjeasiajuttusysteemin bassonsa A-kieltä varten. Antti ja Maria sanailivat sen aikaa, ja Maria esitti yksinään tuokion verran Lupaan en koskaan -kappaletta, jonka sanoma olisi mielestäni erittäin hyvä saada sisäistettyä. Toivon, että sen kuulee pian taas ihan kokonaisuudessaankin.
”Jos mä opin kulkemaan ilman pelkoa huomisesta, lupaan, etten koskaan enää pysähdy pohtimaan oikeeta suuntaa, jota kukaan tuskin pystyy mulle kertomaan. Jos mä opin kuulemaan sanat niin kuin ne sanotaan, lupaan, etten koskaan pysähdy lukemaan välejä rivien, joita kukaan tuskin kirjoittikaan.”
Villi meno jatkui vanhojen ja uusien kappaleiden sulautuessa yhtenäiseksi energiahyöyksi. Hauskana lisänä tuli huomattua, että Tuu mun mukaan rokkasi yhtä villinä kuin AC/DC:n Thunderstruck, kaikuipa sieltä ilmoille yhdessä kohtaa rumpujen kaveriksi myös sulomiesääninen: ”Thunder!” Välillä villiinnyttiin pomppimaankin, kun Ajan takana -kappaleessa rummut ja basso loivat niin imevän kudoksen että keho reagoi automaattisesti kuin pomppumetallikeikalla.
Soittakaa Maranoid!
Hurjat kappaleet ylsivät taivaisiin saakka kautta illan, ja uuden levyn loppupuolen rauhalliset kappaleet välittyivät yhtä väkevinä. Mara Balls on vaarallisempi kuin koskaan – rakastavalla, hyvällä tavalla – sillä nyansseja löytyy vieläkin enemmän ja tunnelma nappaisee mukaansa jokaisessa tempossa ja tyylilajissa.
Kaikki oli hyvin ja oikein Marian antaessa sisäisen Link Wraynsa väreillä ihmisten iholle poreilemaan Valo voittaa pimeän -kappaleen alussa. Tuollaista varten taitaa sähkökitara ollakin olemassa: tuomassa eetterin eloon, yhdistämässä kaiken raakana värähtelevään energiamattoon, karkottamassa matalan, ahtaan ja pimeän, nostamassa kaiken ennalta-arvaamattomain sähkökaarten tavoin ylös sädehtimään.
Junnattiin, antauduttiin, syleiltiin hellästi pimeyttä ja räjähdettiin vapaaksi. Vapautusta heijasteli myös fyysillismaailman täyttänyt hehku lavan valaistuksen vastatessa kappaleen kutsuun antaen kaikkensa valkoisena kuohuen.
Lavallakin ehti tapahtua paljon illan mittaan. Antti kadotti kesken keikan paitansa, suoritti tuoliakrobatiaa ja juoksi ympäri lavaa ylimääräisiä energioitaan purkaen. Maria lennähteli liekkimäisesti hulmahtelevan tukkansa kera soitossaan villinä kuin väkevä Mara, latvialaisessa mytologiassa kaiken jumaluuden itsessään sisältävä jumalatar, ja välillä seisahtui iloisena ja tyytyväisenä soittokumppaneitaan katsomaan, toisinaan antautui syvälle pohdiskelevaan herkkyyteen. Nahka-asuinen Aapo eläytyi heilahdellen, kun bassonsa vastasi kolmikon yhteisenergiaan ja tuntui vaativan suoranaisia fyysisiä vastaliikkeitä pysyäkseen soittajan käsissä.
Ääniwallin lävitse kulkeneen Mara Ballsin paluukeikka oli säväyttävä ja lämpimänä välkkyvä yliäänipamaus. Pois lähtiessä tuntui vapaalta, rakastavalta ja autuaan pöllämystyneeltä.
Mara Balls – Ääniwalli, Helsinki, 8.7.2022
Ainoa oikea
… Loveen
Lähdetkö kanssani tanssimaan
Älä mee siihen taloon joka palaa
Pieni suuri Tellus-planeetta
Pitkin linnunrataa
Hiljaa
Tuulee
Ajan takana
Tuu mun mukaan
Valo voittaa pimeän
–
Yksi laulu
Mitä sä odotat?
Mara Balls – Ainoa oikea
Ainoat oikeat
Mara Ballsin pääkaupunkiseudun seuraava keikka vei bändin Myyrmäen Myyr York Parkin matalalle ja värikkäälle lavalle esiintymään kyseisen keikkapaikan siihenastisesti suurimman yleisön eteen. Elämys oli yhtä vapautunut ja iloinen kuin edellinenkin. Yleisö imeytyi lavan eteen tanssimaan ja soittamaan heille tarjottuja rytmisoittimia, nähtiinpä lavalle loikkaavan mukaan myös yllärityyppejä härväämään kunnon rokkikeikan tyyliin. Ja mikä makeinta, kävi taas niin, että jos tuli jokin mutka matkaan, muovautui se osaksi koko keikkaa, häiritsemättä tai jumauttamatta, tuoden jopa lisää iloa ja vapautuneisuuden tunnetta kokonaisuuteen. Kuten kuuluukin.
”Meillä jokaisella voi olla matkan varrella monta ainoota oikeeta. Ja se tuntuu joka kerta ihanalta. Mulla on Antin ja Aapon kanssa semmoinen tunne, et ne on mulle aika ainoita oikeita”, spiikkasi Maria ennen Ainoa oikea -kappaletta, ja sattumukset tuon kappaleen aikana todistivat niin totisesti olevan. Kun Maria unohti hetkellisesti miten biisi menee ja tyypit pysähtyivät aloittamaan kertsistä uudestaan, he sanailivat keskenään kannustavasti ja ratkaisivat tilanteen, nostattaen yleisöstä riemukkaan kuohunnan jutun lähtiessä taas pyörimään. Biisin jälkeen Maria upottautui hetkeksi Antin syliin ja keikka jatkui. Vahvana, herkkänä, aitona, rentona ja sähköisenä.
Mara Balls – Myyr York Park, Vantaa, 29.7.2022
Pieni laulu
Lähdetkö kanssani tanssimaan?
Tuu mun mukaan
Ainoa oikea
Tuulee
Älä mee siihen taloon joka palaa
Pieni suuri Tellus-planeetta
Pitkin linnunrataa
… Loveen
Mitä sä odotat?
–
Ajan takana
Raikasta, purevaa rakkautta
Mara Ballsin keikat tuntuvat kaikessa hyrisyttävyydessään vähäsen kuin sitruunasorbetilta. Ja sorbettiahan ei nuolla, sitä puraistaan, jolloin se lähettää tasalämpöisyyden keskeltä hereille säpsäytettyjen hampaiden kautta jäisiä impulsseja aivoihin saaden aivopoimut värähtelemään ja tajunnan syöksähtämään ylempiin sfääreihin.
Yli kaiken näillä keikoilla oli läsnä paljaus, rakkaus, turva ja välitön ilo. Sen varassa oli helppo villiintyä ja rokata ulvahdellen, sydän täynnä yhteisen kokemuksen tuomaa riemua.
Myös uutta Maranormaali ilmiö -levyä on yhtä suuri ilo kuunnella. Se on tasapainoinen, raikas, surraava, hypnoottinen ja laadukas julkaisu, jonka kudokseen on pudottu mukaan usko, toivo ja rakkaus. Sen kanssa voi lähteä lenkille, sen avulla voi pitää itsetsemppaustuokion, sen seurassa voi seisahtua ja surra turvassa, sen kanssa voi iloita rakkaudesta, intohimosta ja elämästä ja se rokkaa kuin eläin.
Mara Balls on minulle auringonkilon juoksu kaartuilevien aaltojen sylissä ja häiveperhosen värien kameleonttimainen läikähtely siipiensä liikkeestä; se pysäyttää, hypnotisoi ja vapauttaa keskushermoston kortisolikierteestä. Mara Balls rohkaisee ihmistä katsomaan sisäänsä – ja kutsuu tanssimaan itsensä hikeen ja vapaaksi ympärilleen kiertyneistä marionettinaruista.
Epilogi
Välillä, aika useinkin itse asiassa, on paras antaa musiikin puhua. Myös Maria Mattila tiivistää nyt syksyn alkaessa paluukiertueen tähänastiset fiilikset lainaamalla tyytyväisenä upouuden kappaleensa lyriikoita:
”Mikäs tässä, kiirettä pidellessä, mull’ on loppuelämä aikaa, opetella olemisen taikaa.”
Mikäs tässä, kiirettä pidellessä, mull’ on loppuelämä aikaa, opetella olemisen taikaa.
Minusta tuntuu, että Mara Balls on saanut kokea kauniin ja polveilevan uuden tulemisen. Tuo paluu huokuu rakkautta, iloa, paljautta, voimaa, armoa sekä vahvoja punoksia, jotka nostavat jokaisen vähän ylemmäs. Sekä lavalla, yleisössä että arjessa. Ja paluuhan jatkuu yhä.
On ookoo olla juuri se millainen on. On ookoo tehdä sitä mitä itsestä kumpuaa. On ookoo olla.
Ja huominen – on ookoo, että se on mysteeri. Varmaa on, että se tulee olemaan maranormaali.
Kommentointi suljettu.