Elokuva-arvostelu — Top Gun: Maverick

No oho. Menin katsomaan leffan pohdiskellen josko siitä löytyy mitään kummempaa kirjoitettavaa, mutta Top Gun: Maverick osoittautui mahdollisesti koko vuoden viihdyttävimpien leffojen joukkoon kuuluvaksi. Mukaansatempaavana, adrenaliinitäytteisenä ja nostalgiahömpsyjä tarjoavana toimintaleffana tämä on lähellä täydellisyyttä. Tässä on jotain raikasta, rohkaisevaa ja liikuttavaa.

Tom Cruisen näyttelemä, nyt keski-ikäinen Pete ”Maverick” Mitchell ei ole pahemmin edennyt urallaan, mutta tekee sitä minkä parhaiten osaa, eli metsästää niitä kovimpia G-voimia — ja suututtaa isopomoja. Juttuja tapahtuu ja Maverick löytää itsensä takaisin nuoruutensa maisemissa, tällä kertaa Top Gun -lentäjien kouluttajana vaarallista erikoistehtävää varten. Menneisyyden haamuilta ei voi välttyä, sillä porukassa mukana on vanhan, traagisesti menehtyneen lentotoveri Goosen poika Rooster (Miles Teller). Lisää juttuja tapahtuu. Kukkoillaan. Kujerrellaan. Rannallekin päästään pelaamaan.

Vanhat heilat

Myönnettäköön, minulla on historiaa Maverickin kanssa. Top Gunin tullessa teattereihin vuonna 1986 olin vielä liian nuori, mutta vähän myöhemmin retkahti teinisydämeni Maverickiin aivan koko voimallaan.

Tuntuikin erikoiselta mennä katsomaan jatko-osaa, kun alkuperäinen tuli aiheuttaneeksi minulle melkeinpä ensirakkauden. Tiedossa olisi varmasti paljon nostalgiaa, mutta vanhojen lämmittely — eritoten näin pitkän ajan kuluttua — ei aina välttämäti mihinkään ihmeempiin korkeuksiin nouse. Voiko uusintaotos pärjätä sille mitä tunsi teininä, kun kaikki oli raikasta, uutta, energistä ja välitöntä — ja itse oli vähemmän kriittinen?

Top Gun: Maverick -traileri

No siis. Minä osoittauduin niin helpoksi, että leffan alkaessa, tuttuakin tutumman musiikin lähtiessä soimaan ja päänahkani noustessa kananlihalle, kurotin kiinni vanhasta tutusta nahkatakista (pari siinä aiemmin ollutta lippua tosin uupui, ”kiitos” Kiinan), päästin toviksi irti vuosien mittaan mukaan ihan syystäkin tulleista varaumista ja annoin vanhalle tutulle uuden mahdollisuuden.

Top Gun: Maverick käyttää taitavasti alkuperäisen elokuvan ikonisiksi nousseita tuokioita ja kappaleita, jopa juonikulku on monilta osin tuttu. Kaikki mukaan tuotu on raikkaampaa ja taitavammin toteutettua kuin ensimmäisellä kertaa — vuodet ja kokemus todellakin vievät jalat alta, IMAX-laatu ei myöskään haittaa. Uudet mausteet sekä nykyaikaan päivitetyt käsitykset maailmasta nostavat perusidean paremmin kantavaksi, vaikka tietenkin kyseessä on kuiteskin melko lailla pintatasolla kulkevasta leffasta. Mutta se toteuttaa tuon ottaen mukaan vähäsen nyanssejakin ja roppakaupalla laatua, sopivia siirappikohtia unohtamati.

I feel the need, the need for speed

Toimintakohtaukset, lähinnä siis hävittäjillä lentäminen, saivat minut huomaamattani painautumaan tiukasti penkkiä vasten. Ei ihme, sillä lentokohtaukset ovat aivan aitoja eivätkä suinkaan tietokoneella ja studiossa tehtyjä — eivät näyttelijät niitä hävittäjiä itse kuvauksissa lentäneet (kuuleman mukaan Tom Cruisekaan ei saanut sentään lupaa lentää F-18 -hävittäjällä), mutta harjoittelivat niitä varten kolme kuukautta opetellen myös lentämään itse vähän kesymmillä koneilla. Elokuvan lentokohtaukset on kuvattu riemastuttavan mukaansatempaavasti, käyttäen tietenkin kaikkia mahdollisia nykyaikaisia keinoja tuoda aito kokemus suoraan katsojan iholle. Tämän jutun lopusta löytyy pari videopätkää aiheeseen liittyen.

Pääosassa on, kuten arvata saattaa, Maverick itse, muiden toimiessa enemmän tai vähemmän tuota tarinaa tukevina osasina. Vanhoja päästään muistelemaan esimerkiksi silloin kun elokuvassa vierailee Val Kilmer Icemanin roolissaan. Tuo osuus liikuttaa kovin ja on toteutettu kauniisti — Kilmerhän on muuten joutunut käytännössä lopettamaan näyttelijäuransa terveysjuttujen vuoksi. Myös uudet hahmot toimivat hyvin tarinassa ja sieltä nousee esiin tyyppejä — mainittakoon näyttelijät Jennifer Connelly, Miles Teller ja Jon Hamm — joiden roolisuoritus toi hahmot eloon (Connellylle olisi toivonut vähän enemmän tilaa, mutta saatiin tuohon puserrettua se minimi).

Tom Cruise herättää monenlaisia ajatuksia, varsinkin sieltä elokuvien ulkopuoliselta suunnalta, mutta tämän leffan kohdalla ei voi muuta tehdä kuin hattua nostaa. Tom Cruisen roolisuoritus keski-ikäisenä, yhä impulsiivisena, virnistelevänä ja oman historiansa kanssa painivana, uutta sukupolvea ohjaavana — ja sen rinnalla kulkevana — lentäjä-ässänä hauskoine one-linereineen on just nappi.

Viihdettä ja syämmen sykettä

Elokuvassa juhlistetaan kokemuksen karttumista ja sitä, miten ihminen pystyy pysymään sisimmässään nuorena ja kuohuvana vaikka ikääkin jo olisi. Se esittelee silmäkulmien ryppyjen kauneuden, kypsemmän iän tenhon. Se näyttää, miten kokemuksen ja nuoren energian synergia saa maailman kuohumaan. Miten molempia tarvitaan.

Maverick kertoo samoista asioista kuin edeltäjänsä: toveruudesta, lojaaliudesta, spontaaniudesta, sitkeydestä ja rohkeudesta. Ehkä täältä ei kannata mitään opetuksia tahi roolimalleja syvemmälti etsiä, mutta mukaansa voi ottaa muistutuksen siitä, että elää ja tehdä kannattaa just nyt.

Top Gun: Maverick on erinomaista viihdettä, yllättävän nostattavaa katsottavaa (eritoten vanhemmalle väelle, vaikka nuoriso varmasti viihtyy myös) ja virkistävän laadukasta matskua, kuuluen kakkososien aateliin. Nostalgisen viihteen ja toimintaelokuvan voi toteuttaa myös raikkaasti.

Tämän haluaa katsoa vielä uudestaan, sen verran hyvä adrenaliini- ja dopamiinihyöky tästä tuli.