Legendaarinen Rockadillo Records julkaisee tällä viikolla levyn, joka on ehtinyt saattamaan minut jo pariinkin seikkailuun sekä Suomen että myös oman mieleni sisällä. Emola-Hatsina String Bandin pääosin instrumentaali Saniaisolento on eri epeli, ja sen taikavoima on käsin kosketeltavaa.
Aloitetaan pohjatiedoilla, sitten kerron seikkailustani ja aivan lopuksi summauksen itse levystä, löytyypä tuolta keskikohdilta teille myös kuunneltavaa.
Emola-Hatsina String Band on Esa Kuloniemen (kitarat, rumpukoneet ja muut vipstaakit) ja Antero Mennun (sitar ja kitarat) instrumentaaliduo, joka luo kielisoittimellispohjaisia musiikillisia maisemia ja tuokiokuvia sekä sukeltaa välillä villiin Sperm-fiiliksiseen noisemaailmaan efektoidun kitaran ja efektoitujen antiikkirumpukoneiden avustuksella. Duon ensimmäinen levy, Hobo sapiens, sisälsi toisen puolen ensimmäistä ja toisen puolen jälkimmäistä – nyt ilmestyvä uusi levy, Saniaisolento, rakentuu duon ensimmäisestä agendasta, eli sitarilla ja kitaroilla maalaamisesta.
Luonto herää, niin myös ihmisen sisin
Tämä toukokuu on erinomainen ajankohta Saniaisolennon aineellistumiseen, sillä ainakin omaan kuuntelukokemukseeni liittyy vahvasti samanlainen mielihyvä, jota koen ulkoillessani lämpenevässä ilmassa luonnon kaiken monipuolisuuden kuohuillessa uuteen kasvukauteen ympärilläni. Sain kokea kumpaistakin, sekä heräävää luontoa että Emola-Hatsina String Bandin uutta musiikkia, lähtiessäni hetken mielijohteesta Saloon duon ensimmäiselle levyjulkkarikeikalle toissa viikolla.
Pitkä tieni vei tuolloin ohi keväisten maisemien, laulujoutsenten, kurkien sekä mystisyyden sanansaattajien töyhtöhyyppäin. Kuljin yhä syvemmälle havahtuvaa luontoa, yli tumman virran, ohi ensimmäisiä happiatomeitaan irrottelevien nokkoslapsosten, junanradan viertä, hiekkapolkua, tervehtien polun sivussa istuskelevaa rusakkoa, joka ei ikäväkseen kuulemma voinut lähteä mukaani – odotti näet lemmittyään saapuvaksi.
Pitkän kävelymatkan ja tuntien pituisen vaellukseni jälkeen saavuin vihdoin määränpäähän, Kulttuuritila Näkkäriin, jossa odotti miellyttävä sali etuosansa täynnään kitaroita, kitarapedaaleita ja vipstaakeja, kaiken keskellä yksi sitar oranssihehkuisena loikoillen. Paikallisten sekaan oli sattunut päätymään meitä ulkopaikkakuntalaisiakin eri suunnilta kaksin kappalein. Pääsimme saliin sisään ensimmäisinä, joten jaoimme eturivin parhaat keskikohtapaikat keskenämme – ei lainkaan huono lopputulema pitkän menomatkan jälkeen.
Mitä jos et kuulisi korvillasi
Seurasi reipas tunti vaellusta mielenmaisemien sopukoihin, ja konsertti alkoi Esan ja Anteron agendan toisella puolella eli efektoitujen vintagerumpukoneiden ja vipstaakien sekä hyvin avantgardistisesti ääntelevän, efektoidun kitaran muovaamilla noisekuvilla. Tuo oli vinkeä sukellus Sperm-tyyliseen vapaaseen ääneen ja sen synnyttämiin reaktioihin.
Tällä kertaa miesten improvisaatio tuntui kuin jonkin alienin puheelta, mutta ei korvin kuultuna vaan kehon ja ihon kautta aistittuna. Se pörisi, naksui, hyrisi ja aaltoili kuljettaen lopulta kiiltomato-otusvanoja katostaan roikottelevaan ja vesipisaroita sieltä alas tiputtelevaan hämärään luolaan lammikon ääreen.
Vaikka uudella levyllä ei tuota osaa miesten repertoaarista kuulla, on sitä kuulemma onneksi jatkossakin tarjolla valikoiduissa tilanteissa.
Ilta jatkui sekä aiemman että nyt ilmestyvän levyn kappaleilla, jotka kuljettivat syvälle transsiin saaden kuulijan heilahtelemaan kuin kaislat konsanaan. Anterolla oli käsissään vuoroin sitar vuoroin kitara, Esa vaihteli kitaroiden välillä, mukaan osallistui yhtäällä intialaisperkussiorytmi myyttisten armeijain taustalle, toisaalla rumpukone rytmittämään kiipeämistä ylös vuorelle. Esan ja Anteron yhteissoitto, vuorottelu ja ääniaaltojensa kietouma tuntui sekä harmoniselta että erillisyyteenkin tilaa antavalta; miehet ovat syventäneet yhteispeliään entisestään ja aletaan olla telepatiatasolla.
Noitumistanssi
Uuden levyn aloituskappale Tähtikehrääjä kuulosti tuolloin Salossa ensimmäisen kerran kuultuna häkellyttävän kauniilta ja noituvalta, ja samaa menoa kappale jatkaa myös levyllä. Se kietoutuili itseensä ja pyöritti kuulijan ympärille raikkaan pehmoista kudelmaa niin huomaamattomasti, että kesti hetken hoksata olevansa nätisti ja syvästi paketoituna sitarin ja kitaran fyysisiksi tulleisiin ääniaaltonauhoihin. Tähtikehrääjä näppäili loihdintansa lomaan myös näyn vesipisaroiden painollaan pitkiksi venyttämistä vehreistä lehdistä, jotka lopulta pompahtavat takaisin ylös vapauttaen pulleat pisarat etiäppäin ikiaikaista tanssia jatkamaan. Sateenjälkeinen vehreä ja kuulas maisema kimmelsi, ja auringon voima nostatti nurmesta täyteläisiä usvavanoja mukaan loputtomasti kieppuvaan, hellään ja elinvoimaisen kauniiseen noitumistanssiin.
Lisää maagisen hypnotisoivaa noitumista tarjosi myöhemmin illasta Muinaiset myyttiset armeijat intiaperkussiorytmin, sitarin ja kitaran yhteismessullaan. Kitara kuulosti syvän täyteläiseltä ja itämaiselta sitarin leijaillessa sen yllä. Tumma, mystinen maisema imi mukaansa toisiin aikoihin, toisiin paikkoihin, laskevan auringon paksujen sävyjen ja syventyvien varjojen keskelle. Tämä sopikin erinomaisesti koko konsertin päättäneeksi kappaleeksi, saattaen yleisön kohti tosielämän hämärtyvää kesäiltaa.
Laulua ilman sanoja
Raikkaiden huippujen ääreen taas kuljettiin aiemmin Vuorenkiipijän kera, jonka Maestro Rhythm Kingin reipas ja seikkaileva rytmi toimi vuorenkiipijän personoitumana, ja sen ympärillä huokuivat kitarat esiin kiipijän kohtaamia maisemia. Slide lauloi kuulaana, kertoen loputtomiin levittäytyvistä maisemista ja vapaana liitelyn ilosta, sisimmän laulusta. Rytmikoneen säntillisyyden ja kitaran leijailun yhdistelmä valloitti sekä vuoren että kuulijan.
Varsinaisen setin viimeisenä kappaleena kuultiin uuden tuotannon pisin kappale (levyllä 7 minuuttia ja 12 sekuntia) Toukka-Nymfi-Aikuinen, joka vaelsi olomuodosta toiseen kahden kitaran voimin. Kaikuileva ja venyilevä eteerinen ja esoteerinen kitara vongahteli ja helähteli välillä suoranaisen avaruudellisesti jousen lisätessä muodonmuutoksen ja elämään valmistautumisen mystistä voimaa.
Toisessa jalassa työsaapas, toisessa maaginen tossu
Ilta oli meditatiivinen, rennon energinen ja vapaasti polveileva vanhojen ja uusien kappaleiden sujuvasti yhdessä soiden, houkutellen syvempään tutustumiseen. Esa kertoili että uuden levyn teko oli intensiivinen työstörupeama, ja tuon prosessin olevan osin raakaa työtä ja osin taas kuin jonkinlaista magiaa kappaleiden saadessa muotonsa tavalla, jota ei itsekään aivan osaa selittää.
Uuden levyn kannessa on mustavalkokuva kahdesta painivasta miehestä (kuvan on ottanut Mauri Toiviainen Mikkelin Vauhdin painikisoissa Mikkelin Työväentalolla vuonna 1957), ja bändi onkin levyä mainostaessaan viitannut musiikkiinsa soonisena painina. Tuntuu siltä että tuo paini on suoritettu miesten toimesta jo etukäteen ja lopputuloksena on tarjolla jotain solmutonta, pakotonta ja soljuvaa ihmisille nautittavaksi. Esan mainitseman magian todellakin tuntee.
Kuu-kappaleen hypnoottismagneettinen karaokevideo:
Salon keikalta näytti poistuvan tyytyväisiä ja rennosti hymyileviä ihmisiä, ja itsekin suuntasin kotia kohti onnellisissa tunnelmissa. Hiljakseen hämärtyvässä illassa minua saattoivat huhuilevien toukomettisten eli sepelkyyhkyjen vartio – ne säestivät matkaani monien minuuttien ajan, tuoden mieleeni uuden levyn kappaleen Kuu, joka julkaistiin sinkkuna pieni tovi sitten. Siinä todellakin huhuillaan, ja myös lauletaan, vaikka muu levy onkin sitten instrumentaalia. Laulajana huhuilee tummasävyisen aistikas, mystinen Tuulia Pasanen-Finger, jonka sointi sopii miesten musiikkiin kuin hän olisi pidempäänkin kulkenut rinnalla, lyriikat on kirjoittanut Esa Pekka Valkila.
Kuu uppoutuu syvälle kuumaiseman mystiikkaan ja ajatuskulkujen vapauteen. Haaveileva slide, maisemia pitkin askeltava kitara ja mukana runoileva sitar laulun ja muiden mausteiden kera lataavat kappaleen täyteen parantavaa kuuvoimaa, joka tuntuu sekä hellivältä että nostattavalta. Autoa ajaessa kappaleen kuuntelemisen suhteen kannattaa olla varovainen, sillä tämä parannus laskettaneen huumaavaksi kolmiolääkkeeksi, luonnonmukaiseksi kuitenkin. Tuntuu kuin kaikki jännitys haihtuisi koko kehosta.
Urbaaniseikkailun auvo
Löysin lopulta takaisin kotiin tuolta Salon keikalta, mutta en todellakaan saanut tarpeekseni, vaan suoritin uuden vaelluksen seuraavalla viikolla. Sillä kertaa Helsingin Juttutupaan, jonne piti alunperin saapua mukaan dholakia ja tablaa soittamaan Sami Rönkä, mutta jonka ollessa estyneenä tuli tilalle Esan poika ja pitkäaikainen soittotoveri Mooses Kuloniemi rumpuineen.
Juttutuvassa paikalla ollut Hemmo Päivärinne pääsi muuten toviksi valokeilaan aplodien kera, hän nimittäin oli äänittämässä levyä. Toinen teknisen puolen hoitaja, äänittämisestä, miksauksesta ja masteroinnista vastuussa ollut Erkka Vepsä taasen näkyy Kuu-sinkun videolla.
Odotin Juttutuvan levyjulkkarikeikkaa yhtä innoissani kuin tuota aiempaa Salon keikkaakin, nyt vaellukseni kesti vain vähäsen lyhyemmän aikaa ja se tapahtui keskellä urbaaniviidakkoa, toukomettisten sijaan huhuilivat paikalliset persoonat raitiovaunujen kirskuessa taustalla. Toukokuu oli täysissä voimissaan, aurinko hehkui taivaanrantaa syleilevän tumman sadepilviletkan tuoman kontrastin vahvistamana, Tokoinrannassa uiskenteli kyhmyjoutsenia ja kirsikankukkaset valmistautuivat juhlaansa. Täydellinen hetki siis transsendenttiselle keikalle.
Tällä kertaa keskityttiin pelkästään kielisoitinmusiikkiin, ja kappaleita oli tuttuun tapaan sekä uudelta että vanhalta levyltä. Mooseksen soitto maustoi Esan ja Anteron soittoa sopivan kevyellä ja mukautuvalla kosketuksella. Kuten myös Salossa, hurmasi Juttutuvassakin edellisen levyn kappale Hedelmätie spesiaalin, pitkän sitar-alun kera. Hedelmätiessä kitara ja sitar ovat kumpainenkin pakahduttavan lempeitä ja syvätunnelmaisia.
Uuden levyn nimikkokappale Saniaisolento kulki eteenpäin joustavan aurinkoisena ja kappale Vipeltäjä vaelteli öisessä maisemassa tähtien kanssa kilpaa tuikkien – ja tarjosi liveyleisölle pitkän tunnelmointi- ja kitaramaisemointilisän loppuunsa, päättäen illan vapaaseen liitoon. Pidempää tunnelmointilisää saatiin Juttutuvassa myös kappaleeseen Muinaiset myyttiset armeijat.
Ilta meni nopeasti ohi ja sai toivomaan että Emola-Hatsina String Band keikkailisi pian taas jossain, vaikkapa Malmitalon täydellisen kuuloisessa ja tunnelmaisessa salissa, joka on aivan omiaan tällaiselle musiikille. Kaksi levyjulkkarikeikkaa oli hyvä kokemus eikä vieläkään tullut kuulleeksi riittävästi – ei aivan kaikkia uuden levyn kappaleitakaan, lyhyt ja kaunis Lynnut, lynnut on vielä kuulematta!
Kuljin takaisin kotiin – suklaatikaupan kautta – pienessä tihkusateessa, oma olo yhtä raikkaana.
Saniaisolento kämmenelläni
Tämä levy tuntuu siltä kuin pitelisin kämmenelläni osin käsin taottua ja osin taikavoimin esiin kieputettua korukehrää, joka välkehtii monisävyisenä ja hehkuu omaa sisäistä valoaan. Tuo koru antaa pitelijälleen varmasti täydet sydämet elinvoimaa ja terveyttä – ja eiköhän se suo myös hyviä sattumuksia, iloa ja lämmintä taikaa ympäristöönsä.
Esan ja Anteron luonteva ja vaivaton yhteiskudelma levittäytyy kuulijan ympärille yhtä harmonisena kuin järvimaisema mökkilaiturilla istuvan ylle. Samanlainen olokin siitä tulee: veri virtaa suonissa verkkaisemmin ja vapaammin, happi löytää tiensä syvemmälle keuhkoihin, uloshengityksen mukana poistuvat niin lihasjännitykset kuin mielen solmut ja nadien lävitse puhaltavat poutapäivän leppeät tuulet.
Rajaton luonto
Laiturilla istuessa, kaikkea ja ei mitään katsellessa, ei välttämättä tule huomioineeksi, miten monisyinen ympärillä avautuva maisema on. Sinne on mahdutettu lukemattomia erilaisia tekstuureja rantakivien jäkälistä, puiden kaarnamallistosta ja auringonkiloa tanssittavien aaltojen sileydestä ulpukan kukkasen kermaisuuteen.
Näkemänsä eläinlajiston tullee mieltäneeksi perisuomalaiseksi, mutta monet niistä viettävät osan aikaa aivan toisella puolella palloamme. Luontoemo sekoittaa mielellään pakkaa, eikä se todellakaan huomaa mitään ihmisten määrittelemiä rajoja.
Tuota maisemaa voi ihailla yksityiskohta kerrallaan tai kokonaisuutta hengittäen ja ahmien samalla kun katselijan olemus unohtaa oman kuvitteellisen erillisyytensä ja sulautuu ympäristöönsä. On tyven. Ruumiilla ja mielellä on molemmilla aikaa eheytyä ja elävöityä kun ei tarvitse ajatella mennyttä tai tulevaa. Elinikäodote pitenee. Ehkäpä telomeeritkin.
Tuolta kaikelta tuntuu myös tätä levyä kuunnellessa.
Tärkeimpiä – ja joskus vaikeimpia, vaikka niin yksinkertaisista jutuista onkin kyse – asioita maailmassa ovat paljaus ja teeskentelemättömyys, rohkeus päästää irti ja antaa sisimpänsä hehkun johdattaa ilman karttoja, teitä tai muotteja. Jostain noiden keskeltä saattaa sitten nousta esiin Emola-Hatsina String Bandin uuden levyn kaltaisia kauniita helmiä.
Musiikkia, parannusta vai taikavoimia? Ken tietää. Todennäköisesti sitä kaikkea. Tämä on jotain, jonka haluaisi ojentaa itselleen tärkeälle ihmiselle lahjana. Ja suoda sen myös aivan kaikille.
Kommentointi suljettu.