Pro-Ject Debut Carbon DC Esprit, RPM 3 Carbon ja 2-Xperience SB DC -levysoittimet testissä, Levysoitinsarja osa 6

Pro-Ject on levysoittimien markkinajohtaja ja valmistajana aivan kamala. Sillä ei ole kuutta levysoitinmallia vaan kuusi mallistoa! Ok, Elemental- ja Essential-sarjoissa on kummassakin vain kaksi mallia, jotka ovat perustaltaan samanlaiset. On normaali älppärisoitin ja versio, jossa on myös RIAA-korjain ja USB-anto.

Vaan noiden lisäksi on sitten Debut-, RPM-, Classic- ja Signature-sarjat. Ai niin, ja luonnollisesti Special Limited Edition -mallit. Pelkästään RPM- ja Classic-mallistoissa on yhteensä 14 soitinta, sitten vielä muiden mallistojen pelit päälle. Luonnollisesti monesta soittimesta on useita eri värivaihtoehtoja. Joten ei, en todellakaan ole kateellinen maahantuojalle. Sillähän seisoo rahaa miljardi pelkästään varastossa, jotta on, mitä toimittaa kauppoihin.

Testiin tuli kolme soitinta. Halvimmat Elemental ja Essential II jäivät pois ja pääsin aloittamaan Debut Carbon -hittimallin hienosti maalatusta Parov Stelar Special Editionista. Debut Carbon on todennäköisesti Suomen myydyin levysoitin joten sen toimivuus oli hyvin mielenkiintoista. Muutaman satasen kalliimpi RPM 3 Carbon on aivan tuore malli ja poikkeaa normaalista lankkurunkoisesta soittimesta paljon. Joukon kallein on 2-Xperience SB DC, jonka hintalappu hinnat alkaen -viimeistelylläkin ylittää kahdella satasella alunperin asettamani henkisen tuhannen euron rajan.

Säädätkö vai säädätätkö?

Kaikki kolme Pro-Jectia vaativat vähän askartelua lähteäkseen soimaan. Antiskate-punnuksen asennuksesta alkaen.

Tiedättekö, mikä on hiuksenhieno? Se on rautakangen vahvuinen verrattuna Pro-Jectin antiskate-painojen seitinohueen säikeeseen. Painon asetuksessa on syytä olla vakaat kädet eli juhlista toipumiseen käytettävä päivä ei ole se paras levysoittimen ensimmäiseen käyttöönottoon.

Jos tälläinen tuntuu pelottavalta niin voit varmasti ostaa soittimesi kaupasta, jossa se kasataan sinulle valmiiksi. Sitten vain levylautanen yhdessä kainalossa ja soitin toisessa kotiin, levylautasen lasku paikoilleen ja älppäri soimaan. Soittimien kuskaus on tosiaan aina syytä tehdä levylautanen irroitettuna. Lautanen kun on painava osa ja lepää kriittisen laakerin varassa. Parempi, ettei turhanpäiten hakkaa laakeria matkan töyssyissä.

Kasaaminen tuotti minullekin tipan päänvaivaa koska soittimet eivät olleet tuttuja ja käyttöohjeesta nyt ei ehkä ihan papukaijamerkkiä saa. Aloitin toki siitä hienoimmasta ja kalleimmasta ja sen kanssa juuri antiskaten kiinnityspaikkakin piti itse ruuvata ensin paikoilleen.

Juuri sen Pro-Ject 2-Xperience SB DC:n (piiskaa nimen keksijälle!) runko on periaatteessa vain karua MDF-levyä, jossa pinnalla on puuviilu. Vaan kyllä soittimen olemus pesee koko muun testijoukon reippaalla marginaalilla. Se on jo pelkästään esineenä haluttava siinä, missä Debut Carbon on perussoitin ja RPM 3 Carbon lähinnä vähän hassu.

Standardisoitin – Debut Carbon DC Esprit

Pro-Ject Debut Carbon kuuluu soittimien nykytrendin perusmuottiin. Runko on yksinkertainen levy, jossa kaikki muu on sitten kiinni. Hiilikuituinen äänivarsi henkii highendiä vaikka hintalappu onkin hyvin hillitty. Äänirasiana toimii Ortofon 2M Red, joka on tuntuu pomppaavan esille siellä sun täällä. Tämä DC Esprit eroaa perus DC:stä siinä, että levylautanen on akryyliä eikä metallia. Vähemmän resonoiva siis. Äänivarret ovat jo perus-Pro-Jecteissakin hiilikuituisia. Näyttäviä ja uskottavia hitech-luomuksia.

Debut Carbonin DC Espritin soundissa on melkoinen annos menohaluja. Diskantti ei ole tippaakaan vaisu ja basso potkaisee oikein mukavasti. Basson luonne on nimenomaan potkiva, hurjaa vääntöä alabassoille saakka ei ole tarjolla. Keskialueen käsinkosketeltavan herkkä läsnäolo ei ole Debutin ydinosaamisalue, se keskittyy enemmän saamaan levylle tallennetun rytmin toimimaan sydämentahdistimena ja kuuntelijan sykkimään musiikin mukana.

Niin George Michaelin Faith kuin Princen Lovesexykin potkivatkin hyvin. Diskantti on pinnassa, mutta toisaalta kuunteluvoimakkuuteni on taas ryöminyt huomaamatta varsin suureksi.

Rocky Horror Picture Show -levyllä huippukohdat rävähtävät räväkästi korville joten vaihdan ZZ Topin vanhaan Deguello-levyyn ja vähemmän räväkkäsointisiin kaiuttimiin. Ei puhtoista eikä siloista vaan kulunutta nahkatakkia, parransänkeä ja asennetta, jossa keskisormi pystyssä on vasta mieto kommentti.

Chisun Kun Valaistun 2.0:n aloittava bassobiitti nappaa jo itsevarmasti kraivelista kiinni ja kertoo suoraan, mitä haluaa. Syke keimailee vahvasti huomiota haluavana. Tarkkuus ja täsmällisyys eivät vielä ole sillä tasolla, että voisin kuvitella kuuntelevani tätä siellä masterointistudiolla, jossa pääsin ottamaan tyypit. Stereokuva on suurpiirteinen, mutta tunnelma välittyy kyllä.

Bumerangi – RPM 3 Carbon

RPM 3 Carbon tuo normaalikuluttajalle mahdolliseen hintaluokkaan highendin henkeä. Soittimen runko on paksu ja bumerangin muotoinen. Keskellä on levylaakeri – ylösalaisin käännetty sellainen, yhdessä nurkassa äänivarsi ja vastakkaisessa irrallinen moottori. Moottori ei siis ole rungossa kiinni ollenkaan vaan istuu sopivasti väljän aukon keskellä.

Äänivarsi on S-muotoinen ja 10-tuumaisena selvästi pidempi kuin perustason soittimissa. Miksi? Mitä pidempi äänivarsi, sen paremmin äänirasia on oikeassa asennossa uraan nähden joka kohdassa levyä. Ja kun lähes kaikissa nykysoittimissa äänivarret ovat suorita tikkuja, S-varsi näyttää yksinkertaisesti makealta.

Soittimen rakenteen takia normaalia pölykantta ei ole, mutta erillisen pölysuojan saa kyllä lisävarusteena. Äänirasiana on Ortofon 2M Silver, joka on muuten samanlainen kuin 2M Red, mutta sisäinen käämintä on hopeapintaista kuparia peruskuparin sijaan.

Minä olen lyhyen älppäriurani aikana ehtinyt tottua pehmeisiin huopa- ja kumimattoihin, mutta RPM 3 Carbonissa ei sellaista ole. Tulos on, että pyörivä levylautanen raapaisee vähän ilkeän kuuloisesti levyn pintaa, jos levynvaihdot tekee lennosta. En tiedä, onko asiasta vaaraa levyille, mutta korvatuntuman takia sain kyllä joka kerran kylmät väreet selkäpiihin.

George Michaelin Faith-älppärin aloitusraidan alussa urut saavat jo hyvän annoksen vakautta ja jyhkeyttä. Bassopää kuulostaa hallitummalta ja yleista vakautta on paremmin. Jos Debut Carbon keskittyi paljolti vauhtiin, RPM 3 Carbon on jo oppinut radan mutkat ja nauttii ajolinjojen hakemisesta. Ei joka mutka täydellisesti mene, mutta suunta on oikea ja menevyyden lisäksi kuuluu määrätietoisuutta.

Laadukas äänite soi sitten kyllä todella hienosti. Chisun Minä ja mun pää avautuu eri tavalla uskottavasti ja tarkasti kuin kevyilla perussoittimilla. Basson hallinta on vaivattomampaa ja yleistä auktoriteettia on sitäkin paremmin. Alleviivattua bassobiittiä ei ole pikkuveljen lailla, se on enemmän vain osa kokonaisuutta eikä päätarkoitus. Sitten kun äänimassaa aletaan kasata kaiuttimien väliin enemmän niin homma ei kaadukaan korttitalon lailla. Vakaus tarkoittaa myös kykyä selvitä useasta asiasta yhtä aikaa.

Ortofon 2M Red ja 2M Silver -äänirasiat ovat todella lähellä toisiaan rakenteellisesti, mutta RPM 3 Carbon soi diskantiltaan kyllä selvästi puhtaammin RIAA:n samoilla asetuksilla. Ei täydellisen kauniisti, mutta puhtaammin kyllä.

Hallitun vakaa – 2-Xperience SB DC

Pro-Ject-joukon suurin soitin (ei, en halua kirjoittaa sitä nimeä) haluaa, että se otetaan vakavasti. Ei vain paino ja hyvin järeä äänivarsi vaan myös se, että kun levy asetetaan tuhdille lautaselle, se myös kiristetään levyklampilla paikoilleen. Rungon alla on kookkaat kartiojalat ja koko soittimen olemus huokuu uskottavuutta.

Vasta sen jälkeen painallus virtakytkimestä. Vilkkuva sininen valo kertoo, että tarkasti oikeaa nopeutta vasta haetaan ja hetken päästä tasaisesti palava sen, että levylautanen pyörähtää tasan 33 ja 1/3 kierrosta yhden minuutin aikana.

Urkujen vouvaava humina erottuu ihan eri tavalla kuin kevyemmillä sisarilla. Samoin bassoiskussa on vaivatonta jäntevyyttä, johon pikkumalleilla ei ollut asiaa. Rintalasta notkahtaa luonnostaan bassokartioiden tahtiin. Alabasson järkähtämättömyys alkaa sekin erottua hyveenä. Rytmistä kulkevuutta ei alleviivata, se vain on mukana. Tämä on vakaata kiitämistä, gran turismoa, ei kaahaavaa avoautoilua mutkatiellä.

Diskantti on George Michaelin Faith-kiekolla kirkas, äänirasia on sama Ortofon 2M Silver kuin RPM 3:ssa. Kummassakin soittimessa yläpää lätkähtää sen verran tiukasti, että erityisen räväkkäsointinen kaiutin ei ole se paras mahdollinen seuralainen näille. Riippuu toki hieman äänitteestäkin. Erityisen hienosti tehty Chisun Kun Valaistun 2.0 aiheuttaa ainoastaan yhden sivuoireen, halun ruuvata vielä lisää hanaa.

Joten miksei, äänenvoimakkuussäädin kiertyy lähelle kolmea ja koska bassokartiot ovat pienet kymppituumaiset, niiden sykkeen näkee jo silmilläkin hyvin. Yläpään kilahdus alkaa näillä järjettömillä voimakkuuksilla nousta pintaan, mutta toisaalta kyyneleet silmissä hankaloittavat reitin löytämistä takaisin vahvistimen volumenupille.

Se, minkä 2-Xperience SB DC tekee reilulla marginaalilla aikaisempia paremmin on suurien äänimassojen kestäminen. Siinä, missä kevyemmät soittimet pystyvät vain kertomaan, että ”nyt tapahtuu paljon yhtä aikaa”, tämä kertoo, mitä kaikkea tapahtuu. Nyt tunnelman huipentuminen ei pilaakaan tunnelmaa vaan huipennus viedään loppuun saakka.

Takkuinen alku

Pro-Jectin monet mallit ovat saaneet paljon suitsutusta niin maailmalla kuin kotimassakin. Minä en alkuun taipunut ihan samaan nyökkäilyyn. Kaikkien kolmen mallin diskantti on kirkas, jopa räväkkä, RIAA-korjaimesta riippumatta niin kauan kun eletään korjaimen vakioasetuksilla. Jos RIAA:ssa on säädöt sekä resistanssille (oletus 47 kilo-ohmia) että kapasitanssille, niillä voi tasoittaa tilannetta vähän, mutta helpoksi ja letkeäksi Ortofon 2M Red ja -Silver äänirasioiden soundia ei saa.

Tässä kohtaa kannattaa huomioida, että niin nämä kuin lähes kaikki muutkin artikkelisarjan soittimet olivat uusia suoraan laatikosta. En siis osaa sanoa, miltä 2M Red kuulostaa kun sillä on soiteltu esimerkiksi sata tuntia. Äänirasiat kun eivät koskaan ole parhaimmillaan ihan heti ensimetreillä. Minulla vain oli kymmenen levysoitinta käytävänä läpi lyhyessä ajassa joten kymmenien tuntien sisäänajoihin joka pelillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta.

Yksi iso syy kirkkauden kokemiseen jo hankalana on se, että alussa käyttämäni kaiuttimet (jatkokehitelmä Satasen satsi -rakennusohjeesta) ovat varsin läpikuultavat ja luonteeltaan nopean napakat. Tutuilla ohjelmalähteillä ne eivät kuitenkaan ole yhtään pistäväsoundiset. Normaali hifikaiutin on paljon pehmeämpisointinen, sekä bassoiltaan tuhdimpi että diskantiltaan vähemmän läpikuultava. Sellaisen kanssa kirkkaus olisi hyve, elävyyttä tuova asia.

Voisi sitä tietysti kääntää vahvistimesta diskanttisäädintä pykälän-pari miinukselle, mutta eihän sellaista tohdi hifiharrastajalle ehdottaa. Sävynsäätöjä, kerettiläistä.

Pehmeämpisointisellakin kaiuttimella oli koko ajan sellainen olo, että koko Pro-Jectin Ortofon 2M -äänirasiaan pohjauvat kolmikko – Debut Carbon DC Esprit, RPM 3 Carbon ja 2-Xperience SB DC – kuulostivat siltä, että äänirasia on soittimen heikoin lenkki.

Sininen hetki – 2M Blue

Päätin siis kokeilla 2M-sarjan perusmallien piristystä pykälää paremmalla 2M Blue:n neulalla. Bronzen tai Blackin neulaa ei Red- ja Silver-rasioihin voi laittaa, mutta Blue menee heittämällä paikoilleen.

Diskantti muuttuikin puhtaammaksi, stereokuva tarkentui havaittavasti ja ne hetket kun kaiuttimien väli tungettiin täyteen äänimassaa, pysyivät paremmin hallinnassa. Puhtaampi ja selkeämpi luonne myös vahvisti musiikillisen viestin välittymistä. ZZ Topin partojen tutina murahti vahvemmalla fiiliksellä ja Princen keikarointi puski huoneeseen selvempänä.

Silti, vaikka pidän 1980- ja 1990-lukujen taitteen Thorens TD-320:ssäni olevasta Ortofon 2M Bronzesta aika paljon, nämä 2M Red ja Blue jättivät vähän kylmiksi. Eli vielä yksi kokeilu.

Vielä kerran pojat – AT95E

Kokenut vinyylisti laittaa uuden äänirasian paikoilleen heittämällä, lähes kirjaimellisesti. Aloittelijalle asia ei ole ainakaan henkisesti niin helppo juttu. Mutta tein retken äänirasiakauppaan ja sen jälkeen ruuvimeisselein ja kärkipihden aseistautuneena sekä tukka jännityksestä pystyssä irroitin Ortofon 2M Silver -rasian 2-Xperience SB DC:n varresta ja ruuvasin siihen tilalle halvan, mutta minulle jo vähän tutuksi käyneen Audio-Technica AT95E:n.

”Pro-Ject 2-Xperience SB DC
on nopea. Siis NOPEA.”

Soundiongelma, vähän liian räväkkä diskantti, ratkesi kertaheitolla. Minä ja Ortofon 2M Red/Silver emme siis ole yhteensopivia. Nyt nimittäin vasta pääsin nauttimaan 2-Xperience SB DC:n kyvyistä. Princen Lovesexy kertoo, että soitin on nopea. Siis NOPEA. Transientit iskevät todella tiukasti ja äänenvoimakkuuden nosto saa hyvin pian kädet tärisemään adrenaliinista.

Joten Rocky Horror Picture Shown Time Warp ja lisää hanaa. Eihän AT95E mikään äärettömän hienostunut ole (Shibata-neula auttaa kyllä siinä suhteessa huomattavasti), mutta kyllä se välittää yllättävän paljon fiilistä. Lantiot nitkahtavat hypystä vasemmalle ja soitin ohjaa vastaan tuleviin mutkiin coolin rauhallisesti, ilman hepulia tai askeliin sotkeutumista.

On ihan selvää, että joku vielä oleellisesti tätä rasiaa parempi vaihtoehto toisi 2-Xperience SB DC:n sille tasolle, mihin se pystyy. Sama tilanne varmasti RPM 3 Carbon:n kanssa ja Debut Carbon DC Espritinkin. Mutta jos haluaa vain päästä kokeilemaan pikkurahalla hieman erilaista soundia niin AT95E voi paljastaa paljonkin piirteistä, jotka vakiorasian kanssa jäävät piiloon.

Liian kirkas vai sopivan raikas?

Onko Pro-Ject huono ostos, markkinamiesten vaahtoavalla suulla pinnalle pullautettu merkki? No on selvää, että noin älyttömän montaa mallia ei oikeasti tarvittaisi. Miksi ihmeessä soittimia on parista satasesta moneen tonniin satasen hintaeroilla, ei siinä ole päätä eikä häntää harrastajan vinkkelistä katsottuna. Kyse onkin puhtaasti valmistajan halusta ängetä jokaiseen hintaluokkaan muiden kilpailijaksi, näinhän Pro-Ject on markkinajohtajaksi päässyt.

Se kirkkaus, hyve vai pahe? Vai mahdollisesti molempia? Oheislaitteistot ovat kaikki erilaisia. Tummasointisessa setissä kirkkaan rapsakka levysoitin tuo soundiin miellyttävää elävyyttä ja ilmavuutta. Alunperinkin kirkassointisessa lopputulos voi raastaa korvia.

Sitten on vielä sellainen iso juttu kuin makuasiat. Ja minun makuuni Ortofon 2M Red ja 2M Silver eivät istuneet. Sen sijaan omaan makuuni paremmin natsaavan äänirasian istuttaminen soittimeen sai kuuntelutuolin sykkimään suurella amplitudilla ja rahin nitkahtelemaan tahtia tukevana elementtinä.

Mitä enemmän on varaa sijoittaa rahaa, sen vakaampaa, uskottavampaa ja kontrolloidumpaa soundia saa. Tämä oli kolmen Pro-Jectin kanssa selvää.

Äänirasia kuitenkin tekee suuren osan äänensävystä. Pro-Jectin Debut Carbon DC Esprit, RMP 3 Carbon ja nimeltään kamala, mutta soinniltaan hyvinkin vakaa ja uskottava 2-Xperience SB DC soivat Ortofon 2M Red ja Silver -äänirasioilla niin kuin nuo rasiat soivat. Ja noiden äänirasioiden kanssa on syytä valita RIAA-korjaimeksi sellainen, jossa on hyvät säädöt oikean kuormituksen hakemiseen, jotta soundista saadaan mahdollisimman hyvä.

Jos haluat jotain aivan muunlaista soundia niin kyllä se järjestyy, vaihdat (tai pyydät kauppiastasi vaihtamaan) äänivarren keulaan jonkun aivan muun äänirasian. Mikäli Ortofonissa pysyminen tuntuu turvalliselta niin 2M Bronze voi olla miettimisen arvoinen Debutiin ja RPM:n, 2-Xperienceen ehkä jopa 2M Black.

Lyhyesti: Kirkassointinen kolmikko, joka kertoo kuinka paljon itse soitin vaikuttaa vaikka äänirasia pysyisikin samana.
Hinnat
Pro-Ject Debut Carbon DC Esprit / 2M Red: 519 euroa (Parov Stelar -versio 599 euroa)
Pro-Ject RPM 3 Carbon / 2M Silver: 699 euroa
Pro-Ject 2-Xperience SB DC / 2M Silver: 1 199 euroa (musta palisanteri ja pähkinä 1 299 euroa)

Katso linkistä Pro-Ject-jälleenmyyjäsi: