Aloitan siitä valitettavasta ilmoituksesta, että vietin Chartmakersilla melkein neljä tuntia ja haastateltava Henkka Niemistö puhui paljon ja koko ajan asiaa. Siitä, mitä on hyvä ääni, älppärin teon teon erilaisuudesta, käytettävästä kalustosta, omasta studiostaan ja siitä, mitä kotistudion tekijän kannattaa huomioida. Kokemus, näkemys ja osaaminen paistoivat vahvoina – ja tähän tarinaan en mitenkään saa sitä kaikkea mukaan. Mutta koska asiaa on paljon, olkoon tarinakin pitkä.
Mutta siis kuka Henkka ja mikä Chartmakers? Masterointistudio Chartmakers on ollut otsikoissa highend-henkisen suhtutumisensa ansiosta ja sitä kautta tulleiden asiakkaiden. Listalla eivät ole vain tuoreimmat ja kovimmat suomalaiset nimet vaan myös ulkomaisia artisteja kuten esimerkiksi Machine Supremacy (Henkka Niemistön asiakas) ja Rammstein (Svante Forsbäckin asiakas). Jep, maailmankuulun saksalaisen örinäbändin hyvänkuuloiset levyt masteroidaan Helsingissä.
Henkilökemiaa, henkilökemiaa
Kun masteroituja levyjä on niinkin laajasti niin kysyn häikäilemättömän johdattelevasti, ovatko jotkut tietyt asiakkaat erityisen hauskoja yhteyistyökumppaneita, mutta Henkka nauraa, että ”Hyviä tyyppejä kaikki. Ei ole ketään, jolle en vastaisi, jos soittaa. Teemme laajaa skaalaa, jazzista death metalliin. Asiakkaat, joiden kanssa homma ei vain toimi, ovat karsiutuneet jo alkuaikoina pois. Tämä kun on tietysti henkilökemiaa”.
”Koko ajan ollaan pyritty siihen, että tehdään asiat paremmin. Toivomme asiakkaiden ymmärtävän, että kyseessä on kuitenkin heidän käyntikorttinsa, jota viimeistellään. Heidän seuraava työnsä voi olla kiinni siitä, miten hyvältä edellinen levy kuulostaa. Tietysti koko tuontato, mutta varsinkin ensireaktio – soundaako se hyvältä”.
Henkka Niemistö vakuuttaa minutkin ensireaktiolla. Asiallinen, asiansa erittäin hyvin osaava ja leppoisa mies. Ei ole vaikeaa kuvitella, että monenkin ihmisen on helppoa tehdä töitä hänen kanssaan.
”Keväällä 2014 mulla
oli hirveä laitekriisi.”
Kevätkriisi!
Henkka kertoo, että studiossa voi iskeä ihan sama vaihtelunkaipuu-syndrooma, jota moni hifiharrastaja potee joko kroonisesti tai ajoittain. ”Keväällä 2014 mulla oli hirveä laitekriisi. Olin tehnyt 6-7 vuotta töitä samojen kamojen kanssa. Ne toimivat hyvin, ei mitään valittamista. Mut… Mut mitä sitten?”
Henkka vaihtoi analogisdigitaalisesta hybridilaitteistosta puhtaasti digitaaliseen ja ”se soi hyvin, mutta siinä ei ollut fiilistä” hymähtää Henkka. Mies selvästi nauttii siitä, että saa musiikin elämään eikä vain soimaan. ”Sitten koitin pari viikkoa tehdä töitä niin, etten käytä mitään ulkopuolista laitetta, vain plugari-osastoa. Varsinkin elektronisen musiikin puolella on paljon ihmisiä, joiden mielestä plugari riittää tuotantoon ja masterointiin hyvin pitkälle, joten tutkiskelin sitä sitten. Totesin, että periaatteessa, mutta tulos on hyvin kaukana siitä, mitä se voi olla”.
”Sitten kesän aikana mä tajusin, että skippaan kaikki digitaalitavarat ja siirryn kokonaan analogipuolelle. Se on se, joka antaa sekä asiakkaalle että mulle käyttäjänä eniten fiilistä”.
”Sitten kesän aikana mä tajusin,
että skippaan kaikki digitaalitavarat
ja siirryn kokonaan analogipuolelle.”
Kerrassaan epäilyttävä mies, pahalaatuisia hifiharrastajan piirteitä musiikkityöläisessä. Ei hyväksy melkein hyvää ja vähän steriiliä vaan vaatii, että musiikki oikeasti syttyy eloon ja sytyttää myös kuuntelijansa.
Mistä hyvä ääni syntyy?
”Teoriassa työkalut ovat samat ekvalisointi ja kompressointi kuin missä vain musiikin teossa tai stereoissa. Teoriassa. Laitteiden laadukkuus, miten ne toimivat yhdessä, missä järjestyksessä ne ovat ja sävyt pelaavat tosi isoa roolia”. Sama kuin laadukkaassa highend-laitteistossa, on oleellista saada kamppeet toimimaan yhdessä.
”Piuhahässäkkä on kielletty aihe studioissa. Siinä on osa totta ja osa ei, mä olen yrittänyt selvittää omaksi ilokseni sen, mikä on mulle sopiva ja oikea. Miten eroja saadaan aikaiseksi ja miten niitä ei saada aikaiseksi”.
”Syksystä saakka mä olen koittanut päivittää koko analogilaitteiston mahdollisimman korkealle. Juttu on se, että mä istun täällä vähintään viisi päivää viikossa ja vähintään kahdeksan tuntia päivässä ja kuuntelen hyvässä huoneessa tosi monenlaista matskua niin ne sävyerot, jotka yksi laite voi tuoda – tai hävittää – tuntuvat yhtäkkiä yllättävän isoilta”.
Elektroniikan sävyerot ovat siis ihan samanlaisia studiossa ja kotihifissä. Jos kaiutin vaihtuu niin se voi tuoda kaksi desibeliä lisää bassoa tai vaimentaa tiettyä kohtaa diskantissa, mutta elektroniikan erot voivat vaikuttaa hyvin paljon siihen, tuleeko hyvä fiilis vai jääkö kylmäksi. ”Juuri näin”, nyökkää Henkka.
”Voisi sanoa, että laitteistolla ei sinänsä ole merkitystä ja se pitää tietyllä tavalla paikkansa. Samaan lopputulokseen, jos tiedät, mihin pitää päästä kun puhutaan soundin ruuvaamisesta, voi päästä melkein millä tahansa laitteistolla päästä – hyvin lähelle. Mutta jos selkeää maalia ei ole, et tiedä, mihin pitää tähdätä. Intuitio laitteiden käyttöön – mulla on varma fiilis, mistä pitää ruuvata, jotta saan halutun muutoksen ja saan paremman tuloksen – se auttaa tietämään, missä vaiheessa olen maalissa”.
”Huonolla laitteistolla maali on sumea, niistä puuttuu se tästä kun teen tämän niin tunnen, että nyt osui kohdalleen enkä huijaa itseäni, joka tapahtuu hyvin helposti”. Epämääräiset työkalut teettävät turhaa työtä, johon Henkka jälleen vain nyökkää ”Juuri näin – mitä heikompi työkaluketju laadullisesti on, tietokoneesta koko matka kaiuttimiin, sen pidempään tekeminen kestää”.
Mikä on hyvä soundi?
Henkalla on selvä maali, se hyvä soundi. Mutta mitä se on? Music TV:tä on kiitelty siitä, että ennen MTV-aikaa oli oleellista, miltä muusikko kuulosti ja MTV:n tulon jälkeen oleelliseksi muuttui se, miltä muusikko näytti. Onko soundimaailmassa tapahtunut muutoksia sen suhteen, mikä on hyvä soundi?
”Mä olen miettinyt tota tosi paljon. Tietyllä tavalla on olemassa evergreen-soundi. Sellainen, joka riippumatta siitä, mikä oma preferenssisi musiikkilajin suhteen on, kuulostaa hyvältä kaikkien mielestä – vaikkei se musiikkilaji osuisikaan omaan makuun. Esimerkkinä voisi käyttää vaikka Michael Jacksonin Thriller-levyä, joka on kansainvälisesti kauttaaltaan sellainen, että kaikki artistit, kaikki levy-yhtiöt ovat sitä mieltä, että se soundaa hyvältä. Mikä siinä on, se on kuitenkin aika vanha levy ja alunperin tehty nimenomaan vinyyliä silmälläpitäen.”
”Hyvä soundi koostuu edelleen niistä samoista peruselementeistä. Harmoniat, miten soundit sovittuvat yhteen, miten laulu asettuu musiikkiin, soinnut. Se on hyvin monimutkainen asia. Koko se kartta tiivistyy ensin miksauksessa ja sitten masteroinnissa. Se, mikä on muuttunut huomattavasti, on dynamiikka. Aikaisemmin oli pakko jättää dynamiikkaa, vinyylillä et voi ajaa lujaa”. Henkka tosin muistuttaa, että ”myös vinyyliaikana oli loudness waria. Käytettiin vähän eri tapoja kun nyt, mutta oli sama kilpailu – kenen vinyyli soi lujimpaa”.
”Tekniikka on auttanut asioita. Nykyään voidaan saada levy soimaan lujempaa ilman, että kuuntelija kokee dynamiikan hävinneen”.
Sitten hurja asia, sotketaan säröä siihen ääneen! ”Analogityyppistä säröä on alettu käyttää elektronisessa musiikissa ja popissa paljon. Se tuo tiettyjä kerrannaisia harmonioita soundeihin, joka tuntuu positiiviselta. Ei tunnu niin kylmältä ja kaksiulotteiselta vaan saadaan syvyyttä lisää”.
”Tämä on hyvin paljon uuden tuottajasukupolven syytä eli ansiota, heillä kun ei ole sitä vanhan sukupolven laatikkoa ympärillä – näin ei voi tehdä. He kokeilevat vapaasti tietokoneella erilaisia asioita ja huomaavat jonkun kuulostavan hyvältä. Suomalaisesta musiikista hyviä esimerkkejä uudesta soundista ovat esimerkiksi Kasmir tai Sanni. Mutta niissäkin syvyys ja soundi ovat kohdallaan”.
”Tämän sukupolven siistein juttu
on se, että sä voit tehdä
hyväsoundisen siistin
hittilevyn makuuhuoneessa.”
”Tämän sukupolven siistein juttu on se, että sä voit tehdä hyväsoundisen siistin hittilevyn makuuhuoneessa. Tai taidelevyn, tai minkä tahansa. Se, että teoksen voi tehdä läppäri sylissä ei ole edes kymmenen vuoden asia, se on hyvin tuore. Mutta samaan aikaan on mielenkiintoinen kontrasti, tarve ostaa ulkopuolista korvaa – ainakin siihen viimeiseen säätämiseen – on asiakkaille arvokkaampaa kuin ikinä aikaisemmin.”
Teetkö muuten itse musiikkia? ”Mä tein silloin 1990-2003 kaikennnäköistä, Tiktakia, Waldoa”. Eli kokemusta on, mutta Henkka puuskahtaa hymyillen, ”että se on niin työlästä hommaa”. Siten tuli perhe mukaan ja meno muuttui, ”Tämä masterointi on just hyvä homma, sopii mulle”. Kun takana on masterointia nyt jo kymmenen vuotta niin mies taitaa olla oikeassa siitä, mikä hänelle sopii.
Siitä hyvän kuuloisesta levystä Henkka toteaa vielä ”hyvä soundi on kuitenkin kuuntelijan päässä, yksi tykkää yhdestä ja toinen jostain toisesta”.
Hienovarainen iso askel
Tässä vaiheessa pääsen kuuntelemaan. Hurja puoli on se, että hyvin tehty masterointi tosiaan kuuluu millä vain laitteella, se tuli heti todistettua. Minä nimittäin puran tätä haastattelua puhelimen tallennuksesta ja musiikki rävähtää hämmentävän selkeänä ja tunnelmallisena soimaan jo tätäkin kautta. Saati sitten se fiilis, joka syntyi Henkan studiossa.
Heti ensimmäisistä nuoteista alkaen on selvää, että Chartmakersilla äänentoiston laatu on jotain todella erinomaista. Huoneen akustiikka on hyvä, ei liian kuiva vaan vain ensiheijastuksia poistava. Ja laitteiston soundi on sellainen, että sitä on todella kokeiltu ja mietitty. Äärimmäisen yhtenäinen, selkeä ja erotteleva. Kotilaitteistossa, järeässä highend-sellaisessakaan, harvoin päästään näin tasapainoisen yhtenäiseen lopputulokseen. Tila välittyy hienosti, sekä suurena ja ilmavana että kuitenkin tarvittaessa yksittäiset asiat hyvinkin tarkasti paikallistavana.
Ja se äänite. Siellä voi olla todella hurjan paljon tavaraa kun joku on osannut asettaa kaiken oikealla tavalla paikoilleen. Henkka soittaa tyyliltään hyvin paljon toisistaan poikkeavia pätkiä, joita kuitenkin kaikkia yhdistää tietty sama sointi. Helposti kuunneltava, välittömästi hymyn huulille tuova, mukaansa tempaava.
Sitten päästään kaikkein hurjimpaan kokeiluun. Napin painalluksella vaihdetaan masteroimattoman ja masteroidun välillä. Edelleen, puhelinäänityksenkin välityksellä ero on aivan selvä. Masteroimaton, vaikka onkin miksaajan tarkkaan miettimä ja hioma, on pieni ja vaisu ja masteroitu on iso ja fiiliksen vahvana välittävä. Tämä ei siis ole kommentti, jolla on tarkoitus halveerata miksaajia vaan vain todeta, että he ovat osa ketjua, mutta eivät se viimeinen lenkki.
Henkka muistuttaa, että ”muutos tehdään vain stereoraidasta, minulla ei ole eri osia erikseen vaan se sama stereoraita on käytössä ennen ja jälkeen eli prosessi on tuon kuuloinen”. Osaan vain köhiä ja sanoa joo-o, vetää nimittäin hiljaiseksi. Ero on yhtä aikaa hyvin hienovarainen ja samalla ällistyttävän suuri.
”Jos en päästä asiakkaita siihen pisteeseen saakka, että he pääsevät tekemään A-B-vertailua, syynä on aina se, että miksaukseen pitää vielä tehdä muutoksia. Joko niin, että minä olen sanonut jostain tai sitten he ovat itse huomanneet asian. Usein laulu soi liian hiljaa tai liian lujaa, laulubalanssi on vaikeimpia asioita saada oikein. Joskus, jos asiakas on epävarma, he tuovat erikseen instrumenttiraidan ja lauluraidan, jotta sovitus voidaan tehdä täällä”. Henkka myös painottaa, että laulun taso pitää hakea joskus kohdalleen ihan sanakohtaisesti koska kyse on kuitenkin siitä ihan viimeisestä viimeistelystä.
Se musiikki, joka nyt koekuuntelussa soi, ei ole ollenkaan sitä, mitä kotona laittaisin soimaan. Tämä vain korostaa äänellisen lopputuloksen laatua koska biisien tunnelma välittyy koukuttavana vaikka itse teos ei kiinnosta penniäkään. Käsittämättömän hämmentävää. Tulee mieleen, että masterointi on vähän samanlainen asia kuin hyvin pääkaiuttimiin täydellisesti sovitettu subwoofer. Siihen ei kiinnitä huomiota ja olemassaolon huomaa vasta kun kytkee kapistuksen pois päältä ja soundista katoaa jotain hyvin oleellista.
Hienon studion hieno akustiikka
Henkan huone Chartmakersilla on äänellisesti sellainen, että sitä kuolaisi kuka vain hyvää ääntä arvostava. ”Se sijoitus, joka tähän on laitettu on ollut sen arvoista – siitä ei ole epäilystäkään”.
Ajatukseen on helppo yhtyä koska huone kuulostaa tarkalta ja selkeältä, mutta myös miellyttävältä – täällä on helppoa olla. Itse asiassa ei ollenkaan siltä, mikä tulee mieleen kun ajattelee perinteistä studioakustiikkaa. Henkkakin sanoo ”se, että dempataan liikaa, on yleinen studioiden ongelma. Niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Kaksi ensimmäisenä tapahtuvaa asiaa ovat se, että botne katoaa ja stereokuva kapenee”. Seinäpinnat ovat ihan vanerilevyä, jonka takana on puolitoista metriä kelluvaa rakennetta. Heijastusten hallinta on vain mietitty tarkkaan. Seisovia aaltoja ei ole, eikä myöskään ensimmäisiä heijastuksia samalla tavalla kuin peruskenkälaatikon muotoisessa tilassa tulisi.
”Ilman akustiikkaa musiikki ei soi”, sanoo Henkka ja pamauttaa kätensä yhteen. Josta kuulee selvästi, että tila ei ole kuollut. ”Huone on omalla kelluvalla betonilaatalla ja katto roikkuu kumitapeista. Eli huone ei ole kiinni talossa mistään kohdasta”. Henkka sanoo, että on ollut mukana rakentamassa kahtakymmentä studiota, joista viisi oli omia, ja projekti ei ole ikinä kestänyt alle vuotta. Ja nykyinen Chartmakersin tila rykäistiin pystyyn vain neljässä kuukaudessa. Silti hommat tehtiin tiptop. ”Kaikki rakennettiin nollatoleranssilla, niin hyvin kuin vain voi tehdä. Tiesimme, että meillä on kysyntää ja tiesimme, että haluamme myös ulkomaille. Vaikka historia oli jo 15 vuotta pitkä niin olimme uusia masterointialalla, emme voineet säästellä”
Huone on tosiaan sellainen, että siellä on varmasti hyvä tehdä töitä, mutta yhtä helppoa olisi vain nojata taaksepäin ja nauttia. Henkka tarttuukin tähän ja sanoo ”Olen miettinyt, mikä se seuraava masterointityöpiste on ja olen leikkinyt ajatuksella, että olisi täysin säädettävä vanhanajan lääkärintuoli, tai parturituoli, ja kaiutinlinjan takana olisi iso kaareva näyttö. Se ei vain työpisteenä tahdo oikein toimia, siinä menevät selkä, kädet ja niska jumiin.”
Oma studio kotiin?
Henkka myös antaa hyviä vinkkejä kotistudioissaan tekeville ihmisille siitä, mistä asioista tilassa olisi hyvä aloittaa, mikä on oleellista. ”Älä demppaa liikaa, se on selvä asia. Riippuen, missä huone on, läpikuuluminen on yleensä ensimmäinen ongelma. Jos tila on kerrostalossa, tai edes rivitalossa, niin äänen kuuluminen läpi naapuriin on iso ongelma. Etenkin jos tekee leffoja, ne pitää katsoa tietyllä volalla, jotta saa oikean fiiliksen. Jos joudut säästämään siinä koska muuten kuuluisi naapuriin, se on huono asia”. Tähän välikommenttina se, että Henkka ei toki luukuttanut älyttömästi demotessaan tehtyjä äänitteitä, mutta kuunteluvoimakkuus oli sellainen, että bassopää jo vähän tuntuikin ja musiikki avautui kunnolla. Ei älytöntä tuuttausta, mutta ei myöskään mitään hissuttelua. ”Et nauti tilasta, jos et voi käyttää järkevää äänenvoimakkuutta, riippumatta miten hyvin akustoitu huone on. Se on ensimmäinen asia, ja siinä on omat haasteensa”.
”Kaikki soundaa aina paremmalta
kun akustiikka on hallittu.”
Mutta se itse akustointi, ”Kunhan ei tee tilasta liian sukkaa. Kuten täälläkin kuulee niin huoneessa on selvästi se tilantunne. Kaikki soundaa aina paremmalta kun akustiikka on hallittu. Helpoin tapa kävellä ympäri huonetta ja pamauttaa käsiä yhteen. Jos kuuluu selvä prännngggg niin siinä kohtaa on ongelma”. Eli tärykaiku tietysti pitää poistaa. ”Ne ensin pois, bassopää on sitten kuitenkin suhteellisen helppoa säätää. Sitten jos kuuntelee intensiivisesti musiikkia niin asiat pitää tehdä ehkä vähän tarkemmin”. Toisin sanoen työkalukäyttöön riittää se, että tilan ominaisuudet ovat tuttuja, vasta hifistelyyn tarvitaan se mahdollisimman hyvä. ”Esimerkiksi leffadiggailuun on tietysti kiva, että asiat ovat kunnossa, mutta se ei ole yhtä lailla tärkeää kuin silloin kun kuunnellaan musiikkia. Musiikissa on hirveästi asioita, jotka tulevat tiheällä sykkeellä ja mikään ei saa puuroutua.”
Ilmainen ja oleellinen parannus
Helposti unohtuu yksi hyvin yksinkertainen ja jopa ilmainen, mutta erittäin oleellinen asia. ”Se, mitä olen joihinkin studioihin tehnyt, on kaiuttimien suuntaus. Se on asia, jonka monet unohtavat. Minulla on studiokäyttöön oma sabluuna, jossa mittaan laserilla etäisyydet ja kulmat, jotta ne ovat varmasti identtiset kummassakin kaiuttimessa. Kaikki se stereokuva ja syvyys, jotka saattavat tuntua puuttuvan huoneesta, ovatkin yhtäkkiä siinä kunhan vain kaiuttimien sijoitus ja suuntaus ovat kohdallaan”. Henkka summaa asian selkeäksi: ”Kaiuttimet asteen tarkkuudella samaan kulmaan ja millin tarkkuudella kohdalleen suhteessa huoneen keskilinjaan. Ja tietysti subbari niin, että se oikeasti istuu kokonaisuuteen hyvin”. Eli tasan samat asiat, joihin musiikinkuuntelijan kotona täytyy kiinnittää huomiota, jos hän haluaa saada laitteistostaan kaiken irti.
”Kun nykyään tekniikka on niin halpaa niin toivoisin, että jengi sijoittaisi enemmän kuuntelun ylläpitämiseen. Kaiuttimien asennus, mutta ylipäätään se kaikki kalusto vola-nappulasta eteenpäin, siihen olisi hyvä sijoittaakin. Softat ja koneet ovat verrattain halpoja.”
Kotihifiä studiossa?
Tästä on helppoa jatkaa siihen, miten Henkka on hoitanut asiat volume-säätimeltä eteenpäin, siellä onkin nimittäin kotikäytöstä tuttuja merkkejä eikä perinteistä studiokalustoa, Hegeliä, JL Audion Fathom-subbari ja Amphionia – jos toki Amphionit ovat nimenomaan ammattikäyttöön suunnitellut mallit. ”Minulla oli mahdollisuus testata ties kuinka monen kymmenen tuhannen euron edestä päätevahvistimia ja sellainen vahvistinpino on aika harvinainen” hymyilee Henkka.
”Lähin siitä ajatuksesta, että teen pari-kolme päivää töitä jokaisen kanssa. Se on ainoa tapa, jolla pystyn about ymmärtämään, mikä niiden sävy on. Jokaisen viikon jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että diggasin Hegelistä. Se oli jotenkin rehellisin. Hegel H30:n nopeus ja se, miten se kertoo asiat saa joka kerran tarrautumaan siihen kiinni. Koko vaihtorumba lähti Mark Levinsoneista, olen aina digannut niistä merkkinä. Vertailussa käyneet soundasivat tosi hyvältä, mutta tietyllä tavalla liian hyvältä”. Tässä tulee se suuri ero kotikäytön ja studion välissä. Kotona haetaan maksimaalista nautintoa, studiossa maksimaalista tarkkuuta, erottelua ja neutraaliutta. ”Ammatti-ihmisille kaikkein oleellisinta on kuulla erot eri asioiden välillä”.
”Kun olin tehnyt päätöksen, aloin tutkia Hegelin historiikkia tarkemmin. Kävi ilmi, että firma on alunperin tehnyt PA-vahvareita. Omistajalla on ollut bändi, jonka nimi oli Hegel. Sitten kun ei löytynyt tarpeeksi hyvää PA-vahvistinta niin hän teki omansa”. Aika tyypillinen hyvin monen hifimerkin alku, huomaan.
Henkka myös myöntää sen yllättävän, mutta hyvin oleellisen asian. ”Diggaan siitä kun se näyttää makealta”. Työkaluissa yhtä lailla kuin kotoisissa nautintovälineissä soundin lisäksi ulkoasu on yllättävän tärkeä asia. Se, että se miellyttää käyttäjäänsä.
Tarkoitukseen hiotut Amphionit
Jalustojen nokassa törröttävät Amphion Two18 -kaiuttimet ovat itse asiassa paljolti Henkan avustuksella suunnitellut. ”Minulla oli Lipinskin L707:t ja tykkäsin niistä tosi paljon. Se oli tosi hyvä hifi-mastertyökalu-hybridi. Amphioneihin yritettiin saada samaa sävyä, ei samanlaiseksi kuin Lipinski, mutta ne työkalupuolen tarpeet. Luotan siihen, että kun säädän äänitteen niin, että se näillä soundaa hyvältä, se soundaa missä vain kuuntelussa hyvältä. Se soundaa hyvältä puhelimessa, se soundaa hyvältä läppärissä, PA:ssa, levy-yhtiössä. Nämä ovat oikeastaan ensimmäiset sellaiset kaiuttimet, jotka minulla on koskaan ollut, jossa minulla on tietty luotto siihen, että jos äänite soundaa hyvältä näillä niin se soundaa hyvältä myös asiakkaalla, riippumatta millä ja missä se kuuntelee”.
Mutta mistä se masterointikaiuttimen laatu tulee, onko se vain paljastavuus, resoluutio, vai onko se myös jotain muita asioita lisäksi? ”On se tietysti se suurin juttu. Ne avustukset, joita olen koittanut Amphionille antaa alusta asti, ovat olleet ei-teknillisiä. Olen vain kertonut heille, mitkä ovat hyvät ja huonot asiat ja he ovat itse saaneet keksiä, mitä heidän pitäisi tehdä asialle”. Henkka auttoi kaiuttimien suunnittelussa kolmen vuoden ajan, ja siltä pohjalta Amphion Two18 on muokkautunut sellaiseksi kuin se nyt on. ”Nämä ovat olleet vuoden tässä ja edelleenkin olen tosi tyytyväinen. Näissä yksilöissä on sarjanumerot 00 ja 01” mies hymyilee.
Amphionit ovat kovassa seurassa, pöydässä olevat Prismin AD-muunnin ja masterointiin tehty eq maksavat noin 8 000 euroa ja 7 000 euroa.
Kaapelisoppa, se vaarallisin alue
”Olen osittain liikkunut aika vaarallisella alueella ammattijätkien kanssa. Piuhahässäkkä on näissä piireissä kielletty. Periaatteessahan siinä ei pitäisi olla eroa, mutta kun siinä on. Mutta siinä ei ole aina”. Henkka ottaa esimerkiksi kitarapiuhan, ” Jos kytket kitaran ja vahvistimen väliin vähän liian pitkän ja huonolaatuisen piuha, vahvisin särisee ja rätisee. Kun käytät hyvälaatuista piuhaa, vahvistin on hiljaa ja soundi on paljon selkeämpi”
”Kaiutinkaapelit olivat minulla ensimmäinen piuha-ahaa-elämys, joskus kuusi-seitsemän vuotta sitten. Minulla oli peruslaatuiset kaapelit Classen vahvistimen ja Lipinskin kaiuttimien välissä, sitten kesken session vaihdoin noihin, mitkä nytkin ovat kiinni ja en ollut uskoa korviani, tämä ei voi pitää paikkaansa. Syvyys ilmeni paremmin, stereokuva oli selkeämpi monella tavalla, korkeussuunta kasvoi. En tosiaan voinut uskoa, että onko asia näin”.
Henkka on myös tehnyt testejä kaapeleistaan. Hän tekee äänitteen muuten samalla tavalla, mutta vaihtaa yhden komponentin ketjussa – esimerkiksi välikaapelin – ja antaa eri versiot monen ihmisen kuunneltavaksi. DA-muuntimelta tulevat tonnin hintaiset metriset Vovoxit ovat yhdet, jotka ovat toimineet tälläisen testin osana. ”Tein sokkotestin jotakuinkin samanhintaisen Mogamin ja Vovoxin välillä. Luottokuuntelijat, joille lähetin eri kaapeleilla tehdyt äänitteet, valitsivat kaikki Vovoxin. Voit kuvitella kun ammattijengi kysyy, mikä näissä musiikkitiedostoissa oli erona ja vastaan – kaapelit! He ovat itse valinneet, kumpi on parempi ja antaneet adjektiiveja siitä, mikä oli parempaa.”
”Ammattilaiset ovat siitä ketkuja, että jos he kokevat, että eroja on, he voivat nollatestillä verrata bittitasolla, oliko sitä eroa oikeasti vai ei. Kun on kaksi versiota samasta kappaleesta, käännetään toisesta vaihe ja summataan tiedostot. Hiljaisuus tuloksena tarkoittaa, että ei ole eroja. Mutta kun niissä on aina eroja ja sitten se menee sinne mieltymysten puolelle. Tuollainen testi on myös hyvin helppoa vääristää. Se riittää, että toinen soi 0,1 desibeliä lujempaa ja kaikki valitsevat automaattisesti sen paremmaksi”.
Niinpä, kaiutinkaapeli on kuitenkin sovitus kaiuttimen impedanssin ja vahvistimen välissä ja Henkka jos kuka tietää, miten pieni laaja-alainen muutos taajuusvasteessa kuuluu selvästi.
Hifiluuritkin vielä
Henkalla on myös Oppon luurit omalla vahvistimellaan, jotka kävivät AudioVideo.fi:nkin testissä. ”Kaupasta pakotettiin Oppoja minulle ja sanoin, että en ota, kaikissa highend-luureissa on samat ongelmat. Minulla on Sennheiserin HD650:t ja ne toimivat”. Lisäksi tuputettiin Senkun kuulokevahvistinta ja ”Enkä ota, oli suora vastaukseni. Sitten kun hain jotain niin Oppon kuulokkeet ja kuulokevahvistin vain nostettiin autooni saatesanoilla testaat nyt vain.”
”Pahvilaatikot nököttivät mökilläni räkin vieressä kaksi viikkoa ja tuijotin niitä säännöllisesti ajatellen, että En avaa! Nuo maksavat ihan järjettömän paljon ja minulla on hyvin toimivat kuulokkeet”.
”Yhtenä iltana olin tehnyt vähän töitä, grillannut, juonut pari lasia viiniä ja totesin – fine! – kokeillaan sitten. Avasin tosi hienon laatikon ja totesin, että tämä on just tätä – ulkoisia arvoja. Laitoin luurit päähäni ja myönsin, että mmm-m – tuntuvat hyvältä. Sitten kytkin luurivahvarin kiinni ja yes, saan omat volumenapit kaiutinkuuntelulle ja kuulokkeille. Ihan yksinkertaisuuden vuoksi tuntui hyvältä, että on erikseen vahvistin kuulokkeille”.
”Sitten laitoin työn alla olevan masteroimani sinkun soimaan. Nämähän tuntuvat hyvältä, ei tunnu yhtään highend-luurimaiselta. Ja hetken kuunneltuani jouduin vain toteamaan itselleni – voi hemmetti.”
Studiokaluston valtavirrasta poikkeavat ratkaisut puhuttavat piireissä paljon. ”Oppoista on myös tullut referenssiluurit monien asiakkaidemme kesken kun he ovat päässeet niitä täällä kokeilemaan. Esimerkiksi pikkujouluissa normaalisti jutellaan tulevista tuotannoista ja vastaavasta, mutta viime kerralla minä en puhunut kertaakaan kenenkään kanssa musiikista tai äänestä vaan juttelin Amphioneista ja Oppoista. Se, että hifituote vaikuttaa suoraan musiikin tekijöihin on kuitenkin yllättävän harvinaista, mutta Oppojen kaltainen tarkkuus hifiluureissa on sekin harvinaista. Rehellisyyden nimissä minä voisin masteroida hyvin pitkälle pelkästään noilla”, sanoo Henkka ja osoittaa masterointipöydän nurkalla roikkuvia kuulokkeita. Alkusyksystä huomasin, että se, mitä teen nyt kuulokkeilla, täsmää todella lähelle sitä, mitä kuulen kaiuttimista”.
Älppärit eivät ole samoja kuin CD:t
Hifiharrastajien yksi ikuisuuskysymyksiä on, kuulostaako CD vai vinyyli paremmalta. Puuttumatta sen enempää edes siihen, miten paremmuus määritellään, avataan asiaa toiselta kantilta. Miten musiikin masterointi vinyylille on erilaista kuin digitaaliformaattiin?
”Ensinnäkin dynamiikka pitää ottaa huomioon paljon enemmän, sitä on vinyylillä aika paljon vähemmän. Tavallaan tulos on se, että oikeasti dynamiikkaa voi olla enemmän koska et voi ajaa vinyyliä yhtä lujaa kuin digitaaliääntä. Myöskään stereokuva ei voi olla yhtä hurja kuin digitaalimuodossa. Digitaaliversiossa voi olla järkyttäviäkin vaihekikkailuja, mutta vinyylin neula ei oikein jaksa seurata niitä. Botnea olen jättänyt aika paljonkin, yleisesti ottaen koittanut tehdä vähän nauhamaisemman soundin”.
Millainen on nauhamainen? ”Ei ole kamalasti yläpään korostusta, ei kihinää. Koitan yleensä tehdä vinyylille aika pehmeän soundin. Infraäänet kannattaa yleensä puhdistaa pois ja botnen ylipäätään monotan aina. Se varmistaa, että volataso voi olla hyvä ilman riskiä neulan pomppimisesta. Joistain, esimerkiksi Rovion ja Chisun levyistä, olen koittanut tehdä tarkoituksellisesti hieman loudness-henkisen koska ainakin edulliset levysoittimet korostavat keskialuetta. Siten soundiin saa riittävästi massaa eikä se jää keskialuetta tönöttäväksi.”
”CD vai vinyyli parempi?
Teillä on erilaisilta kuulostavat
äänitteet niissä soimassa…”
Eli seuraavan kerran kun tappelette kaverin kanssa siitä, onko CD vai vinyyli parempi, muistakaa, että teillä on erilaisilta kuulostavat äänitteet niissä soimassa…
SACD:n sössijät
Kysyn siitä, tehdäänkö vinyylimasteri tietynlaisia kuuntelijoita varten. Ovatko älppärien ostajat ehkä kriittisempiä musiikinystäviä, joita pitää kohdella eri tavalla kuin sitä väkeä, joka tyytyy radioaseman ruttaamaan soittolistaan? Tämä herättää Henkassa ajatuksia, joita mies on selvästi murehtinut paljon.
”Vinyylin kanssa on olemassa vaara, että sen kanssa käy sama kuin SACD:n kanssa. Koen, että SACD:n kanssa kävi kaksi mokaa. Ensinnäkin SACD-formaatti tehtiin tekijöille äärimmäisen vaikeaksi toteuttaa. Lisenssimaksut ja törkeän kalliit softat, jotka tekivät SACD-mastereita, hankaloittivat”.
Kuluttajan kannalta se toinen kohta on vain paljon pahempi. ”Suuri osa esimerkiksi klasarilevyistä ja muista, jotka on julkaistu SACD:nä, on oikeasti 44.1kHz 16bit -tasoista (siis tasan normaalin CD:n laatuista, toim.suom.), joka vain upsamplattiin. Silloin luotettiin, toivon kyllä olevani väärässä, että jengi ostaa SACD-levyn koska siinä lukee SACD eivätkä ne kuule sitä eroa. What!?!? Miksi silloin ostettaisiin niitä levyjä uudelleen SACD:nä? Se riittää, jos yksi asiakas huomaa, että yksi sen SACD-levy kuulostaa käytännössä samalta kuin se CD, joka sillä on jo aikaisemmin ollut. Silloinhan SACD ei ole minkään arvoinen. Ne SACD:t, jotka on oikeasti tehty korkearesoluutioisena soundaavat kyllä selvästi paremmalta, mutta niitä ovat kansainvälisestikin aika harvat levyt”. Auts!
”Jos tiedän, että äänite on menossa vinyylille niin koitan tehdä oman osani mahdollisimman järkevästi niin, että siinä olisi positiivisessa mielessä suurempi ero kuin että vinyyli sitten vain soi kuin CD ja vähän rätisee”. Käytännössä Henkka pyrkii tekemään ainakin kaikki omat hienosäätönsä mahdollisimman korkealla resoluutiolla. ”Vaikka vinyylillä toistoalue onkin digiä kapeampi, tietyt sävyt vain tuntuvat toistuvan luonnollisemmin.”
Paras digitaaliversio?
SACD:stä Henkka kyllä puolustaa DSD-koodausta (joka on täysin erityyppinen tapa muuttaa analoginen signaali digitaaliseksi kuin yleisesti käytetty PCM). Hän laittaa selvästi hyvin innostuneena soimaan muutamia DSD-äänitettä ja erossa on jotain samaa kuin Spotifyn hyvin taitavasti pakatussa äänessä ja Tidalin https://audiovideo.fi/testi/tidal-musiikkipalvelu-testissa pakkaamattomassa äänessä, mutta ero on vain suurempi.
DSD on helpompi kuunnella, koukuttavampi, houkuttavampi. Yksittäisen osa-alueen analysointi ohjaa pois siitä todellisesta erosta. Jos koitan kuunnella bassoiskun jäntevyyttä niin en keksi todellista eroa. Vasta kun kuuntelee kokonaisuutta niin DSD on aidompi ja CD-laatuinen ääni rinnalla kuulostaa keinotekoiselta, muoviselta.
Yksi hurjimpia asioita on se, millaisen mielettömän tilavaikutelman DSD pystyy välittämään. Sen kanssa viiden kaiuttimen kylväminen huoneeseen tuntuu täysin tarpeettomalta vaikka muuten monikanavaista ääntä vilpittömästi kannatankin. Lisäksi DSD-ääntä on helpompi kuunnella, sen kanssa korva lepää ja ajatus kuunteluväsymyksestä tuntuu kovin kaukaiselta. Ajatus, joka kyllä tulee hyvinkin realistisena usein eteen CD-äänen kanssa.
Iso takku tulee siitä, että kuluttajana sitä korkearesoluutioista DSD-ääntä ei oikein pääse kuuntelemaan, ne SACD-äänitteet kun ovat kovin harvassa – etenkin, jos kuuntelee muuta kuin klassista musiikkia. Maistiaiset siitä, mitä soundi voisi olla, saa kyllä. Chisun Kun Valaistun -levystä on erikoispainos, joka sisältää myös Blu-ray-version. Se on korkearesoluutioinen äänite, joka sisältää sekä kaksi- että monikanavaiset versiot ja kuvastaa paljolti sitä, mitä kuuntelisimme, jos eläisimme CD:lle valitun PCM-koodauksen sijaan DSD-koodauksen maailmassa.
Vähän niitä juttuja, että jos haluat uskotella musiikkisi kuulostavan jo nyt hyvältä, ei Kun Valaistun -levyn Blu-ray-versiota kannata kokeilla. Voi maailma romahtaa.
Edit: Täsmennetty Rammstein Svanten asiakkaaksi ja Prismin laitteet oikein.
Kommentointi suljettu.