Dynaudio The Special Forty -jalustakaiuttimet testissä

Ollakseen juhlamalli Dynaudio The Special Forty ei ulkoisesti vaikuta hurjan erikoiselta. Ok, kuvissa huonosti edukseen näkyvä pianolakkapinta punaiseksi värjätyn koivuviilun päällä on toki näyttävä, mutta saa näitä harmaanakin ja silloin ulkoasu on hyvinkin hillitty. Tioptop-tasoisesti viimeistelty, mutta hyvin hillitty.

Kokokin on ihan kenelle vain mahdollinen, 20 x 36 -senttinen etulevy ja noin 30 sentin syvyys eivät ole hifikaiuttimelle suuria mittoja. Teknisiä perustietoja tutkimalla löytää sellaisia tavallisuuksia kuin 6,5-tuumainen bassokeskiääninen, refleksikotelo, tuumainen tekstiilikalottidiskantti ja 86 dB herkkyys. Vastaavat speksit löytyvät kymmenesosahintaisista kaiuttimistakin, mikään ei pikaiselle esitteen plaraajalle nosta The Special Fortya kovinkaan spesiaalina vaihtoehtona esille.

Maski kiinnittyy luonnollisesti magneeteilla.

Sen siis täytyy kuulostaa todella poikkeukselliselta

Tasapaino ja nopeus

Vaan ei ole Special Fortyn soundissakaan mitään spesiaalia, mutta tämä hyvässä mielessä. Kaiutin on luonteeltaan hyvin tasapainoinen, luonnollisen nopealiikkeinen ja läpikuultava. Aloitan tutulla Herbie Hancockin Doin’ It -biisillä, joka sykkii napakkana ja tarkkana. Jalka lähtee heti mukaan, niska seuraa pian perästä. Rytminen elävyys kuuluu hyvin selkeänä ja stereokuvaa avataan riittävästi vaikka se luonteeltaan onkin suuri ja ilmava.

Eivät nämä etenkään pidemmältä kuunteluetäisyydeltä mitään 3D-teräväpiirtoa tarjoa. Johtuu ihan rakenteesta, kohtalaisen kompakti kaiutin ei ole kovinkaan suuntaava joten huone vaikuttaa paljon. Mutta hei, kysypä keneltä vain Beatlesin jäseneltä, millainen stereokuva heillä oli mielessä musiikkia tehdessään. Bassopään tiukka potku kyllä häiritsee ajatuksiani koko ajan. Tämän kokoisella kaiuttimella ei ole lupa potkaista näin tiukasti ja vaivattomasti.

Vaihdan siis potkun soljuvuuteen ja laitan soimaan Billie Holidayn Lady in Satin -kappaleen. Billie nousee eteeni elävän ja suurena, välittömänä ja intiiminä. The Special Forty on kyllä erikoisen neutraali sävytoistoltaan, kiitettävän miellyttävä siinä suhteessa. Äänitteet soivat sellaisina kuin ne on tarkoitettukin ja sellaisena kuin oheislaitteiston kyvyt ja luonne mahdollistavat.

Kokoaan isommat vai eivät?

Moni pikkukaiutin on tehty soimaan vähän neutraalia tuhdimmin, jotta ostaja saisi alleviivatun tunteen, että kylläpäs näiden bassotoistokin on varmasti riittävä. Tätä tapahtuu korostetusti kun hinta halpenee ja kaiuttimen koko pienenee. Sitten kun numerot hintalapuissa kasvavat, pääostajakunnan keskimääräinen tuntuma hyvään ääneen paranee ja aletaan kaivata neutraalimpaa toistoa.

”Bassotoisto on optimoitu
tarkasti kaiuttimen
koon mukaan.”

Dynaudio The Special Forty ei yritä esittää kokoistaan suurempaa. Valmistaja on optimoinut erittäin tarkasti niin bassotoiston ulottuvuuden kuin määränkin käytettävien osien koon mukaan. The Special Forty ei pullistele bassolla, ei sen tarvitse. Se iskee lujaa aina kun pitää, se murahtaa – juuri nyt Metallican Whiskey in the Jar -coverilla – uskomattoman hienosti ollakseen tavallisen kokoinen jalustakaiutin, mutta se ei pyöristä bassoiskuja tai mumise jatkuvasti omiaan. Refleksiputken supistin ja tulppa mahdollistavat vielä normaalia tarkemman sovituksen huoneen ominaisuuksiin ja sijoitukseen.

Ja sillä, että The Special Forty ei yritä esittää kokoistaan isompaa vaan on vain mahdollisimman hyvä tämän kokoinen kaiutin, siinä on todellista uskottavuutta ja auktoriteetta paljon enemmän kuin niissä ”kokoistaan isommalta” kuulostavissa pullistelijoissa.

Kyllä tästä jalustakaiuttimesta kuulee senkin, että se ei ole jääkaappipakastimen kokoinen highend-kaiutin. Verhoa esityksen ja kuuntelijan välissä on enemmän kuin kaiuttimessa, jonka takaa olohuoneesi verhot eivät näy enää ollenkaan. Bassotoisto yletyy vain rintalastaa kutittavan alas, mutta ei ikkunakarmeja vääntävän pohjamutiin ja stereokuva piirtää vain esittäjät eteesi, mutta jättää alleviivamatta ihohuokosten määrän ja pianistin tuolin korkeuden.

Neutraaliuden arvo

Deep Forestin Boheme-albumi on nykyvinkkelistä katsottuna ehkä kamalaa ysärisyntsapoppia. Vaan ei The Special Forty hyljeksi sitä yhtään sen enempää kuin 1950-luvun Billie Holidayta tai tuoretta Rammsteinia. Tasapainoisuus tuo tullessaan kiitettävän hyvän moniruokaisuuden.

Tidalista soimaan AC/DC Dirty Deeds Done Dirt Cheap. 1976 julkaistu albumi on juuri niin täynnä tunnetta kuin kuuluukin. Ei sen päälle saakaan spruutata glitteriä, valuttaa ympärille siirappia ja viimeistellä koristelua vilkkuvaloilla. Ei vanhaa AC/DC:tä sellaisten asioiden takia kuunnella, niiden puuttumisen takia osittain kyllä. Ja toisaalta, laittamalla soimaan Stravinskyn Kevätuhrin minut imaistaan konserttisaliin, jossa Philadelphian orkesteri starttaa teosta. Siltähän se vähän kuulostaa alussa, orkesterin verryttelyltä. Teos tempaisee sisäänsä vaikken näekään salin penkkien selkänojien sävyä.

Tarkasti hiottuja yksityiskohtia

Dynaudio The Special Forty välittää teoksen tunnelman hienosti ja toisaalta antaa musiikin hengittää. Kun kerran kyseessä on ihan tavallisen näköinen ja tavallisen kokoinen kaiutin, syy toimivuuteen pitää kaivaa syvemmältä kuin ulkonäöstä.

Valmistaja ei käytä suuntaimia, mutta on (ainakin kaiutintekniikkaan uponneiden keskuudessa) tunnetuimpia esimerkkejä siitä, miten tasainen suuntaavuus voidaan tehdä toisinpäin. Bassokeskiäänisen säteilevä pinta-ala pienenee kohti korkeita taajuuksia ja jakotaajuuden ympäristössä vain pelkkä pölykuppi toistaa ääntä. Ja tuo noin kolmetuumainen kiekko on kooltaan paljon lähempänä tuumaista diskanttia eli hurjan paljon helpompi sovittaa diskantin kanssa yhteen mitä jäykkäkartioinen 6,5-tuumainen olisi. Tästä myös johtuu stereokuvan luonne, kaiutin ei ole sen suuntaavampi kuin kolmetuumaisen keskiäänisen ja tuumaisen diskantin yhdistelmä.

Mitä kaikkea noiden yksinkertaisen kaksitiekaiuttimen kahden kaiutinelementin takana kehitystyön suhteen on, siitä voisi kirjoittaa varmasti artikkelin tai parikin. Hoidan asian kuitenkin nopeammin linkkaamalla teidät kaikki sinne valmistajan tuotesivulle. Ihan lyhyesti: Dynaudio sanoo The Special Fortyssa käytettävän bassoelementin olevan heidän paras koskaan tekemä 17-senttinen, samaa bassoelementtiä käytetään myös Confidence- ja Evindece-sarjojen kaiuttimissa. Esotar Forty -diskanttielementti sen sijaan on tehty vain tätä mallia varten.

Kiitettävän epäkaupallinen lähestyminen

Dynaudio The Special Forty ei ole maailman paras kaiutin, se on varmasti kaikille selvää. Mutta miten hyvä se on omassa kokoluokassaan? Kokoluokassa, joka mahtuu helposti kenen vain asuntoon. Pieneenkin asuntoon kiitos säädettävän bassotoiston, joka ei ala kumista kunhan kaiuttimia ei ihan nurkkiin tunge. Ja hintaluokassa, joka on normaalia palkkaa saavan ihmisen mahdollisuuksien rajoissa, jos tälläiset oikeasti haluaa.

The Special Fortyn spesiaalit piirteet eivät näy päällepäin. Siinä ei ole innovatiivista koteloa tai mitään muutakaan silmiinpistävää. Se on hyvin klassinen kaksitie-jalustakaiutin ja sellaisena erittäin pitkälle hiottu. Jos kaipaat eksotiikkaa ja helposti kaikille esiteltävää hitechiä, tämä tuskin on ratkaisusi. Mutta jos pidät stereokuvasta, joka täyttää koko etuseinän musiikilla, nopeasta ja neutraalista otteesta, joka antaa jokaisen äänitteen soida omanlaisenaan ja oheiskalustolla helposti hienosäädettävän äänellisen luonteen, Dynaudio The Special Forty on hyvin mielekäs vaihtoehto.

”Klassinen kaksitie-jalustakaiutin ja
sellaisena erittäin pitkälle hiottu.”

Sen verran siitä oheiskalustosta, että vahvistimen bassokontrollin olisi hyvä olla korkeaa luokkaa. Vaikka The Special Forty on tavallisen kokoinen jalustakaiutin, se pystyy hurjaan potkuun ja bassopään nopeuteen kunhan vahvistin ei sitä puolta mössää (testissä käytettävä vahvistin oli MM-Audio MaxiMono eli Hypex UcD700HG). Ja vaikka tekstiilikalottidiskantti mielletään soinniltaan pehmemmäksi kuin metallikalotit, olisi myös yläpään puhtauden suhteen hyvä pitää tiukka valintakuri. Kaikki putkivahvistimet eivät ole pehmeäbassoisia ja kunhan tehoa on parikymmentä wattia tai enemmän, riittävän laadukas sellainenkin on oikein mielekästä seuraa The Special Fortylle.

Koska kaiutin on laajalle säteilevä, se reagoi herkästi ihan vieressä oleviin sivuseiniin. Jos sisustus sen sallii, suosittelen kokeilemaan näitä ennemmin asetettuna huoneen pitkälle kuin lyhyelle seinälle. Ainakin, ellei etäisyyttä sivuseiniin muutenkin jää metriä tai mieluummin kahta. Siten stereokuvan ilmavuus pysyy, mutta tarkkuutta ei menetetä liikaa. Samoin se refleksiputken tulppaaminen on hyvä kokeilla. Jos yläbasso soi liian tuhdisti, aseta putkeen vaahtomuovirengas, joka pienenentää refleksiputken tehollista halkaisijaa ja saat napakamman potkun. Subwooferin kanssa käytettäessä kokeile tulpata putki kokonaan.

Ehkä kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että asetat Dynaudio The Special Fortyt hyville ja riittävän korkeille (60 – 70 senttiä) jalustoille etkä vain jätä niitä TV-tasolle tai sullo kirjahyllyyn. Ne ehdottomasti ansaitseva sijoituksen, jossa pääsevät soimaan edukseen.