EL34-pääteputket vertailutestissä

Totuus on, että on hyvin vaikeaa suositella tuntemattomaan vahvistimeen ja settiin putkia. Loppukädessä vahvistimen kytkentä ja sitä ympäröivä setti vaikuttavat enemmän. Ja tietysti valitsijan mieltymykset.

Nykytuotanto kestää äänellisesti vertailun vuosikertatavaran parhaimmistoon.

Putkien vertailu on yllämainitusta johtuen turhankin hankalaa, joka saattaa vaikuttaa siihen, ettei kotimaisessa lehdistössä juurikaan ole putkia vertailtu. Kuitenkin, sen jälkeen kun alkuperäiset valmistajat hiljaa luopuivat putkien tuotannosta 1980-luvulla ja syntyi äkillinen tyhjiö markkinoille, on uustuotantoa alkanut tulla markkinoille. Joistain putkista on valinnanvaraa jälleen jopa runsaudenpulaksi asti. Osaltaan tästä voidaan kiittää instrumenttivahvistinpuolta, joka on pitänyt tiettyjen tyyppien kysynnän korkealla huonoimpienkin aikojen läpi.

Ikäisekseen nuorekas

Yksi yleisimpiä pääteputkia on 1950-luvun alussa julkaistu EL34; peruskauraa monessa edullisemmassa nykyvahvistimessakin, huolimatta jo kohta kuudennelle vuosikymmenelle karkaavasta iästään. Vireä vanhus, siis. Kuinka ollakaan, sama putki on yksi yleisimpiä pääteputkia kitaravahvistimissa, ja kiitos sen, uustuotantoa riittää.

Putkia miettiessä tulee eteen hyvin samankaltainen ongelma, kuin äänirasioitakin valikoidessa: vertailuja lehdistössä ei juurikaan harrasteta, ja tuotteiden saaminen kotikuunteluun on hankalaa. Vaikka investointi olisikin ”vain” sadan tai kahden sadan euron luokkaa, on päätöksenteko pelkkien kuulopuheiden varassa aika hyvä approksimaatio lottoamisesta. Eikä sitä helpota yhtään se, että kummassakin tapauksessa kyse on laitteiston osasta, joka kuluu eikä välttämättä ole jälleenmyytävissä.

Siksipä kuin pieni käpyjä keräävä orava poimin kokeiltavakseni kohtalaisen keon näitä uuden sadon pääteputkia, ja vertailin niitä alkuperäiseen standardiin: Philips/Mullardin valmistamaan EL34-putkeen taannoisilta vuosilta. Kaikkihan aina sanovat, että oikeasti vain NOS-putket soivat hyvin, eikö? Aivan kaikkia nykytuotannon vaihtoehtoja en päässyt valitettavasti kokeilemaan, sillä työsarkaa olisi riittänyt turhankin paljon. Pelkästään Uraltonella – josta tässä vertailtu uustuotanto saatiin lainaksi – on valikoimaa kahdentoista ”mallin” verran. Joillekin tuttu kotimainen kasvo, Mauri Pännäri suosiollisesti lainasi testiini oman parinsa alkuperäisiä vanhan sadon putkia Philips-leimoin.

Testiin valikoitui lopulta putkia kahdelta tehtaalta äiti-Venäjältä, Slovakiasta ja Kiinasta. JJ Electronics, Tung-Sol re-issue, Genalex re-issue, Svetlana Electron Devices – alias Flying-C – ja Shuguang. Vertailin näitä toisiinsa ja lisäksi alkuperäiseen Philips-leimattuun Mullardin Blackburnin tehtailla valmistettuun EL34:ään.

Sielunmetsästystä

Koska on mahdoton sanoa, kuinka joku näistä loppujen lopuksi soi jossain toisessa vahvistimessa ja setissä, päädyin etsimään näiden putkien sielua; mitä ne ovat, tekevät, miten ne haluavat musiikin esittää. Hain tätä sielua niin Infected Mushroomin koneellisella sykkeellä, kuin Kinsgton Wallin orgaanisemmalla paukkeella. Trio Töykeiden tunnelmoinnista Satyriconin ruumishuoneenkylmään paahtoon yritin haastaa näitä kaikella mahdollisella levyhyllystäni. Kaikella sellaisella, millä kuvittelin saavani näistä edes jonkun polvilleen.

Pääinkvisiittorinani sai toimia ”kotipolttoinen” EL34 Single ended -vahvistimeni, joka käyttää kyseistä putkea triodiksi aseteltuna, antaen peräti viitisen wattia lähtötehoa kanavaa kohden. Peräänsä se sai käskytettäväkseen niinikään kotipolttoiset kolmitiebaffelini, jotka koostuvat kahdesta Eminencen 15-tuumaisesta bassoelementistä ja 10-tuumaisesta koaksiaalista per puoli. Kuorma saattaa kuulostaa turhan hankalalta muutaman watin puskevalle rääpälesarjan putkivahvistimelle, mutta kaiuttimien jakosuodin on suunniteltu putkivahvistimia silmälläpitäen ja herkkyys on kohtuullinen.

Philips EL34

Testin itseoikeutettu referenssi on tietysti Philipsin valmistama EL34, joka tunnetaan myös legendaarisen Mullardin nimellä. Testiin valikoitunut pari on valmistettu Blackburnin tehtailla vuosien 1970-1973 välillä. Ulkoisesti tätä putelia voisi kuvata suorastaan vaatimattomaksi verrattuna vertailun koreilevimpiin yksilöihin; lasiputelissa on vain valkoisella silkkipainatuksella tekstit ”PHILIPS” ja ”EL34”. Täysin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että noina aikoina elektroniputket olivat ihan vain arkisia elektroniikan komponentteja, eivät niinkään salonkihuoneiden tunnelmallisia valaisimia.

Ulkoinen vaatimattomuus ei kuitenkaan välity enää putken sointiin, sillä soundipoliittisesti tämä vanhus on ehtaa kamaa. Molempien ääripäiden ulottuvuus on hyvä, joskin alimpia vaivaa hienoinen pehmeys verrattuna tämän kierroksen tymäkimpiin jyriin. Keskialuetta ja diskanttia leimaavat hieno erottelukyky ja koherenssi, joskin ajoittain aivan ylimpiä tuntuu vaivaavan lievä himmeys. Äänessä ei kuitenkaan ole mitään sellaisia piirteitä, jotka pääsisivät rajoittamaan kuuntelijan musiikkimakua, vaan kaikki Trio Töykeistä Infected Mushroomin kautta Satyriconiin hoituu samalla varmalla otteella – mitä nyt viimeiseksi mainitun pahimmassa paahteessa bassopää joutuu jo koetukselle, mutta pysyy silti niukin naukin kasassa. Soinnissa on yksinkertaisesti jotain hyvin vaikeasti määriteltävää ”oikeaa”.

Valitettavasti nämä putket ovat nykyään kovissa hinnoissa, ja ainakaan tässä laitteessa ja kytkennässä en aivan onnistunut löytämään oikeutusta jopa kymmenkertaiselle kappalehinnalle uustuotantoversioihin nähden.

JJ Electronic EL34

Vuosien varrella tutuksi ja turvalliseksi tullut työjuhta Slovakiasta. Nämä tuntuvat jakavan mielipiteitä eri keskustelupalstoilla, toiset ovat pitäneet, ja toiset pitäneet surkeina. Minä kuulun niihin toisiin. Uskallan nimittäin sanoa tämän putken olevan testin ainokainen, joka kestää vertailun alkuperäiseen – Philipsiin.

Jos kuuntelisin sokkona, en voisi vannoa erottavani Philipsiä ja JJ:tä toisistaan. Keskialueeltaan JJ on täysin verrannollinen Philipsiin, bassotoistoltaan jopa parempi ja tiukempi. Tämän katraan ”kolmenelosista” ääni on kaikkein kolmiulotteisin. Silloin, kun äänite sitä pyytää, aukeaa tila hienosti joka akselille, ja asiat vieläpä pysyvät paikoillaan maisemassa. Sen verran on kuitenkin myönnettävä, että joillain näytteillä diskanttitoistossa oli hienoista karheutta verrattuna Philipsiin. Iloluontoinen ja dynaaminen soundi, jota on mukava kuunnella.

Svetlana Electron Devices EL34

Pietarilaisen SED:n valmistama ”Flying-C”-logoinen tuotanto on ollut arvossaan jo pitkään. Lähiaikoina saatavuudessa on tosin ollut ongelmia. Muita osanottajia selkeämmin tämä putki hyötyi kunnon lämmittelystä. Siinä missä muut putket saivat otteen työtehtävistään varsin nopeasti käynnistyksen jälkeen, tuntui Svetikoilla olevan ongelmia varsinkin laahaavan bassotoiston kanssa ensimmäisen puolen tunnin ajan. Riittävä ”hehkutus” kuitenkin lievensi ongelmaa merkittävästi.

Muutoin tämä lentävä Pietarilainen on hieman kaksijakoinen otus; kirjoitin kuuntelumuistiinpanoihini merkinnän ”ei herätyskelloihin”, jottei herääjälle kävisi kuin elokuvan Uuno Turhapurolle, joka nukahtaa herätyskelloon. Putken suoma äänimaailma on jollain tapaa niin rauhallisen sivistynyt, että ainakin allekirjoittaneelle tuli musiikkia kuunnellessa varsin unelias olo. Toisaalta varsinkin keskialueella tapahtui toisinaan kuitenkin jotain varsin hienoa, mutta ehkä dynaamisesti liiankin sivistynyt ote jätti tuonkin taka-alalle. Yläpäässäkin oli lievää huntua havaittavissa.

Tung-Sol EL34B re-issue

Tavallaan on hieman kornia kutsua Venäjällä valmistettua putkea amerikkalaisen Tung-Solin uudelleenjulkaisuksi, kun ilmeisesti ainoa asia, joka tässä on uudelleenjulkaistu, on tavaramerkki Tung-Sol, jonka New Sensor Corporation on ostanut. Yksi selitys tälle asialle on se, että NS haluaa puhtaamman imagon uusille putkille, ja täytyy myöntää, että viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana tehtaan tuotteiden laatu on kasvanut huikeasti.

Ääneltään putki ei aivan täysin vakuuttanut. Keskialue on kyllä jopa romanttisen soinnikas, mutta ääntä varjostaa koko kaistalla lievä taipumus epäpuhtauteen ja karkeuteen. Äänikuva tulee lähemmäs, kuin muilla putkilla, mutta jää hieman epämääräiseksi. Oikealla musiikilla toisaalta hyvin toimivakin, kiitos keskialueen lievän sävyllisen liioittelutaipumuksen ja ihan toimivan iskevyyden. Bassoilla toisaalta oli ajoittaista taipumusta laahaamiseen. Varsinkin Infected Mushroomilla tuntui käsijarru unohtuneen päälle. Jazzilla ja enemmän vokaaleihin luottavalla musiikilla toimiikin sitten paremmin.

Shuguang EL34B

Tätä kiinalaisputkea taitaa löytyä jo aika monen uuden vahvistimen vakiovarustuksesta. Eikä se ole läpeensä huono, mutta myönnettävä on, että Kiinalaisen työn jälki ei aivan vielä yllä muiden tasolle. Lisäksi valistuneet pikkulinnut ovat kertoneet, ettei näiden kestoikä aina ole muiden tasolla, vaan saattaa jäädä jopa puoleen verrattuna muuhun nykytuotantoon. Näissä lasikuori on hieman leveämpi kuin kanta, joka voi olla käytön estävä tekijä joissain harvoissa laitteissa. Painatus on uskollinen Philipsin tyylille; putken kyljessä lukee tyyppi ja valmistusmaa.

Ääneltään tämä putki on kuitenkin positiivinen yllätys. Se ei ole erityisen erottelukykyinen tai läpikuultava. Eikä se ole mikään tiukka bassojyräkään. Mutta jotain iloista dynamiikkaa soundissa kuitenkin on, joka sai varsinkin Infectedin kuulostamaan nautittavalta. Myös PJ Harveyn henkäily kappaleessa ”the Desperate kingdom of love” toimi varsin hienosti sekin. Mutta kun rumpusettinsä lomassa soolonsa hurmioon lankeaa Sami Kuoppamäki Kingston Wallin toisella albumilla, repeää homma liitoksistaan. Jos kuitenkin välttelee liian kireälle äänitettyjä tuotoksia ja massiivisia äänivalleja, on Shuguang kaikessa vaatimattomuudessaan ja kiinalaisuudessaan ihan mukava tuttavuus.

JJ Electronic KT77

Slovakialainen JJ Electronic toi tämän putken uudestaan saataville vuonna 2005, ja tarinan mukaan erään putkikauppiaan alkuperäinen Genalex KT77 pari olisi joutunut uhrautumaan ennen kuin tämä oli mahdollista. Niin tai näin, hyvä että toivat. Putki valitettavasti varsinkin alussa kärsi laatuongelmista, ja poltin näitä itsekin monen monituista paria, ennen kuin lopulta luovutin kokonaan. Tässä testattu pari on omani, ja tämän kanssa ainakaan vielä ei ole ollut ongelmia, eli ilmeisesti laadussa ollaan tultu parempaan päin. Ainakin alkupään tuotantoa vaivanneista liian ohuista pinneistä ei enää vaikuttaisi olevan ongelmaa, ja myös pinnien juotokset ovat parempia nykyisellään.

Olen lukenut joidenkin jopa myyneen pois alkuperäisiä Mullardin kolmenelosia kokeiltuaan näitä. Enkä suoraan sanoen ihmettele yhtään. Sointi on tosin hyvin erilainen, ja jos on kiintynyt nimenomaan kolmenelosen ominaiseen soundiin, voi olla että tämä putki on aivan liian väritön.

Ominaisinta tälle putkelle on puhtaus. Basso, diskantti, keskialue, näitä kaikkia leimaa puhtaus, läpikuultavuus ja hyvä erottelukyky. Jopa Philipsin ihan hyvä diskantti kuulostaa verraten karkealta tämän jälkeen. Ääni on luontevan, ei liioittelevan, dynaaminen. Miinuspuoleksi tälle kaikelle hyvälle kuitenkin voidaan todeta, että ääritapauksissa ja väärässä seurassa ääni voi mennä jopa hieman mekaanisen kuuloiseksi. Toisaalta koko katraasta yhdessä 6CA7:n kanssa tämä putki pystyi ainoana loihtimaan illuusion aidosta kontrabassosta.

Genalex KT77 re-issue

Koreilevan ulkonäön ja perinteikkään nimen takana on venäläisvalmisteinen putki. Paketointia myöden tämä tuote on kovin viimeistellyn oloinen. Mutta legendaarisen Genalexin nimen on ostanut New Sensor Corporation, eli alkuperäisestä ei ole kyse. On kuitenkin hyvin positiivista, että tätäkin putkea valmistaa pitkän tauon jälkeen joku muukin, kuin Slovakialainen JJ Electronic.

Ääneltään tämä kovin nättiin kuoreen sujautettu tekele on varsin siistisointinen. Ihan alimpia lukuunottamatta toistossa on jopa slämmiä ja rullaavuutta. Sävyllisesti ote on enemmänkin romanttiseen tunnelmointiin, kuin läpikuultavaan realismiin kallellaan, eikä voi kieltää, etteikö tämä olisi toisinaan eduksikin tuoden tiettyä täyteläisyyttä moniin kuivakkaisiin äänityksiin. Ainakaan ääni ei käy rasittavaksi edes yrittäessä tykitellä Satyriconia. Miinuspuolena putki tuntui ajoittain piilottelevan joitain asioita, eli aivan viimeisintä erottelua ei kannata odottaa.

JJ Electronic 6CA7

Tuorein tulokas valmistajan katraaseen on versio EL34:n ameriikanserkusta, 6CA7:sta. Tämäkin ”puteli” on suihkutetrodi rakenteeltaan, mutta humpsahtaa mukavasti suoraan kolmenelosen paikalle. Lasikuori on tässä hieman matalampi ja paksumpi, kuin muissa putkissa.

Äänellisesti tästä uudesta tulokkaasta oli vähän vaikea saada otetta. Jotenkin se tuntui aina jäävän muiden varjoon, muttei kuitenkaan huonoutensa takia. Äänessä on tismalleen samaa luonnetta, kuin valmistajan KT77:ssa, mutta jotenkin hieman sivistyneemmin esitettynä. Aivan yhtä innokasta dynamiikkaa ei tuntunut soinnissa olevan, joskin diskanttipää tuntui hieman kirkkaammalta, ja alakerta tymäkämmältä. Mutta kun kuuntelua kertyi vähän enemmän, alkoi tästä esitystavasta pitämään. Nämä nimittäin jäivät taloon aikaisempien hankintojeni kaveriksi.

Luottamusta ansaitsemassa

Entäs sitten kestävyys ja luotettavuus? Usein kuulee ja lukee uustuotantoputkien suhteen ongelmista näiden suhteen. Kyselin asiaa Uraltonen Mikko Kankaanpäältä, jonka käsien läpi kulkee vuosittain putki jos toinenkin. Hän vastasi kyselyyn seuraavanlaisesti:

”EL34 mallien luotettavuudesta voi lyhyesti sanoa. Ongelma tapaukset ovat JJ E34L ja KT77, mutta ei välttämättä kaikki erät ja homma saattaa muuttua kertaheitolla, kuten esim. JJ 6L6GC kohdalla joka oli ongelmallinen alussa ja nyt yksi luotettavimmista. Shuguangia on myyty niin vähän että on vaikea sanoa mutta yleisesti kiinaputkissa on ongelmia enemmän kuin muilla valmistajilla.

Pitää aina huomata, että valtaosa putkista toimii. Ongelmatyypeissäkin vikayksilöt on harvinaisia.

Pitää kuitenkin aina huomata, että valtaosa putkista toimii. Ongelmatyypeissäkin vikayksilöt on harvinaisia mutta koska on todella ikävä jos sellainen sattuu kohdalle ei näitä putkia voi suositella.
Meidän sovittamissa ja sisäänajamissa putkissa on paljon vähemmän ongelmia koska prosessissa hylätään aika tiukasti huonot yksilöt. Tosin huonoja on kyllä aika vähän seassa mikä kertoo valmistajien seulovan putket myös aika tarkasti (ehkäpä kiinalaisia lukuunottamatta).”

Näiden suhteen olisi siis valintaa tehtävä. Kannattaa huomata, että Kankaanpään mainitsema JJ Electronicin E34L on eri putki, kuin tässä koeponnistettu EL34. Joitain vuosia uustuotantoputkia käyttäneenä voin itse todeta, että varsin luotettavia putkia on nykyisin saatavilla varsinkin suurimmilta valmistajilta; taannoiset ongelmani joidenkin tyyppien kanssa vaikuttaisivat olevan jo onneksi historiaa.

Vanhassa vara parempi?

Kaikesta huolimatta erot putkien välillä ovat melko pieniä. Ne ovat useimmiten pienempiä, kuin mitä on kahden eri vahvistimen välillä. Toisaalta juuri se pieni ero voi olla se ratkaiseva.

Testiin oli valikoitunut näennäisesti saman tyypin alta sekä pentodeja – kuten alkuperäinen – että suihkutetrodeja. Näiden kahden päätyypin välillä tuntui olevan jossain määrin johdonmukainen ero. Syystä tai toisesta suihkutetrodit tuntuivat soivan hieman tymäkämmin, ja diskanttitoisto oli ehkä puhtaamman oloista. Pentodit olivat ehkä hieman romanttisempia toistoltaan, ja basso saattoi olla aavistuksen pyöristelevämpi. Perinteisten stereotypioiden mukaan pentodit olisivat ehkä hieman ”putkimaisempia” soinniltaan, kun taas suihkutetrodit ”transistorimaisempia”. Mitä tuo nyt sitten tarkoittaakaan.

Hämmästyttävää ja toisaalta ilahduttavaa oli kuitenkin huomata, että vanhassa ei sittenkään aina ole varallisuus paremmin käytetty. Nykytuotanto alkaa olemaan parhaimmillaan sellaista, että se kestää äänellisesti vertailun vuosikertatavaran parhaimmistoon ollen jopa parempaa joiltain osin. Putkilaitteita harrastavan henkilön kannalta uutiset ovat siis erinomaisia tältä osin. Tarkemmin ajateltuna kuitenkin on täysin loogista, että EL34 on nykytuotannossakin saavuttanut tietyn laatutason, sillä näitä putkia menee kitaravahvistimiinkin melkoisia määriä.

Vaihtelua soundiin siis saa ihan vain pääteputkea vaihtamalla. Suuruus ja suunta toki riippuvat paitsi vahvistimesta ja sen kytkennästä, myös muusta setistä. Mutta olen huomannut, että riippumatta siitä, mikä on kulloinkin paras vaihtoehto, eri putket tuntuvat säilyttävän ominaissoundinsa kytkennästä toiseen. Arvioita lukemalla on siis mahdollista löytää itselleen mieleinen putki, vaikka ympäristö olisikin jotain aivan muuta, kuin mitä omassa setissäni.

Kuvat: Samu Saurama