Viime viikko olisi ollut täynnä jo pelkästään Etnosoi! -festivaalin tarjonnasta, mutta eihän se riittänyt, samalle viikolle oli buukattu myös maailmankuulu Tinariwen sekä RSO & Ismo Alanko. Viime maanantai alkoi hifiexpoiluviikonlopusta toipuessa ja illan räntäsadetta kauhulla odotellessa – jos illaksi ei olisi ollut tiedossa Tinariwenin keikkaa, olisin takuuvarmasti ryöminyt syvemmälle vällyjen alle. Onneksi musiikki pelastaa aina.
Räntäsateesta kuumalle aavikolle
Korjaamolle oli kerääntynyt iso joukko etsimään lohtua kuumasta ja sähköistävästä musiikista (ja näköjään myös punaviinilasillisista), eikä pettyä tarvinnut. Illan aikana pimeä ja loskainen marraskuu hävisi kokonaan mielestä täyteläisen, värikkään ja lämpimän Saharan tulviessa korvakäytäviin ja sielun syövereihin. Komeisiin tuareg-vaatteisiin kiireestä kantapäähän verhoutuneet soittajat kieputtivat hienosti soljuvan setin aavikkobluesia, koukuttaen yleisön hypnoottisella ja varmalla esiintymisellä.
Tinariwenin aavikkobluesin imu koostuu toistuvasta, askeltavasta rytmistä, rennosti surraavasta & hienosti iskevästä sähkökitarasta ja laulusta. Jaa mitä, sähkökitara aavikolla? No, generaattorin surina saattaa olla oma tunnelmallinen lisänsä musiikkiin sähköverkon ulkopuolella jammaillessa, mutta onhan sitä myös paristokäyttöisiä vahvistimia.
Jos tosissaan ollaan, niin Tinariwen on muiden tuaregbändien tapaan aloittanut itse tehdyillä soittimilla ja kitaroilla (keppi, metallipurkki ja pyörän jarruvaijeri). Sähkökitarasta tuli aavikkobluesin perussoitin sitten vähän myöhemmin. Alkujuurille palaavalla uusimmalla levyllä, ”Tassili”, Tinariwen on vaihtanut sähkökitarat suurimmalta osin perinteisemmän kuuloiseen akustiseen kitaraan, jota löytyi myös keikalta.
Vielä yhteensattumista. Tinariwenin ensimmäinen maailmanlaajuisen jakelun saanut levy ”The Radio Tisdas Sessions” sekä kolmas levy ”Aman Iman” ovat Justin Adamsin tuottamia. Mies on tehnyt yhteistyötä myös jutun lopusta löytyvän Etnosoi!-bändi Yat-Khan kanssa ja vieraili itse Etnosoi!-festivaaleilla pari vuotta sitten Les Triaboliques -kokoonpanon kanssa.
Temppeleitä ja henkieläimiä
Tiistaina alkoi sitten tämän vuoden Etnosoi!-festivaali häikäisevän esiintyjäkaartin kera, joka oli mielestäni kovin tähänastisista. Aloituskonsertissa Tapani Rinne ja Teho Majamäki muuttivat salin intialaiseksi temppeliksi, jossa kaikui rauhallinen ja meditatiivinen musiikki rentouttavana ja virkistävänä. Zen-mestari ja henkieläin -kaksikon musiikkitaikaa täydensi Kylli Kukk, jonka esiripun takaa hehkuneet joogaliikkeet toivat esitykseen lisää maallista ja henkistä ulottuvuutta.
Rinteen ja Tehon soittoa saa kuulla levyllä ”Inside the Temple”, joka on ihan oikeasti äänitetty intialaisissa temppeleissä. Tuleviin jouluhälinöihin tuo levy sopii kuin nakutettu, kukapa ei rauhaa sieluunsa silloin kaipaisi. Jos temppelirauhan lisäksi tahtoo myös muuta menoa, niin Rinneradion uusin levy staRRk antaa kuulijalle niin jiniä kuin jangiakin. Tuolla levykaksikolla pääsee jo pitkälle, mutta jos vielä jouluisempaa kaipaa, niin Tapani Rinne on tehnyt myös joululevyn nimeltä ”Silent Night”.
Palava viulu ja tuulen tenho
Temppeleistä siirryttiin keskiviikkona sujuvasti piikkiviuluvirtuoosi Kayhan Kalhorin ja baglamataituri Erdal Erzincanin johdattamina tuulen teille. Miehet soittivat yhtäjaksoisesti reippaasti toista tuntia keskinäisen yhteytensä tuntuessa telepaattisen tiiviiltä. Eihän tuossa voinut muuta kuin vaipua unenomaiseen transsiin ja seurata Kalhorin vangitsevan soiton hendrixmäistä liekkiä. Esityksen loppuessa hölmistynyt yleisö ei heti tajunnut reagoida mitenkään – kunnes sekuntien hiljaisuuden jälkeen sali räjähti seisoma-aplodeihin.
Tätä konsertissa kuultua Kalhorin ja Erzincanin huimaa yhteissoittoa voi kuunnella maagiselta ”The Wind” -levyltä. On vaikea uskoa, että tuo perustuu isolta osin improvisointiin, musiikki on niin hämmästyttävän tarkkaa, sekä levyllä että konsertissa. Miesten soitto osuu yksiin täydellisesti – telepatiaa?
Jatketaan vielä vähän Kalhorista. Juttuhan on niin, että klassinen musiikki on ytyä kamaa, jota on nautinto kuunnella nupit kaakossa, itse eläytyen niin ruumiin kuin sielun voimin. Kayhan Kalhorin ja Brooklyn Rider -jousikvartetin levy ”Silent City”, persialaisen ja länsimaisen klassisen musiikin liiton hedelmä, antaa erinomaisen mahdollisuuden tuollaiseen fiilistelyyn. Itse olen tuohon niinkin kiintynyt, että viimeinen kappale ”Beloved, do not let me be discouraged” hyökkää klassisen musiikin top 5 -listaani hurjalla tunteellaan. Ei voi kuin toivoa, että tulevat joskus tuolla kokoonpanolla myös Suomeen esiintymään.
Väriä, menoa ja fakiireja
Torstaina vuorossa oli Dhoad Gypsies of Rajasthan. Edellisen päivän Savoyn huumaavan meditatiivinen tunnelma vaihtui kevyeksi viihdepläjäykseksi iloisten soittajien, tanssijan ja fakiirin kera. Keikkaa mainostettiin perheille soveltuvana ja sitähän se oli, ajatella ei tarvinnut, sai vain seurata iloisen viihdyttäjäyhtyeen esitystä, jonka pystyi kuvittelemaan jonnekin vilkkaalle ja värikkäälle intialaiselle torille. Käärmeet vain puuttuivat.
Miltä kuulostaisi rajastanilainen reggae? Erikoiselta, sanoisin. Dhoad Gypsies of Rajasthanin kepeällä levyllä ”Roots Travellers” kuulee laajan kirjon vaikutteita ympäri maailmaa reggaesta ja tablajytkeestä hartaampaan mielenmaisemaan. Levyn kuuntelussa on sekin hyvä puoli, että ei tarvitse laittaa silmiä kiinni fakiirin kävellessä naulamatolla ja veisten päällä.
Subtaajuuksista kristallivuorten huipuille
Perjantain esiintyjistä täytyy tietenkin mainita Yat-Kha, kurkkulaulua ja rokkimenoa fuusioiva kulttibändi, jonka nokkamiehen Albert Kuvezinin kanssa istahdin keskustelemaan bändistä ja ajatuksistaan, haastattelu löytyy täältä.
Jos pitää valita yksi levy edustamaan Yat-Khan omalaatuista ja tarttuvaa musiikkia, niin se on monipuolinen ”tuva.rock”. Jotain erilaista kaipaavalle suosittelen levyä ”Re-Covers”, josta löytyy hulvattomia kurkkulauluversioita Kraftwerkin Man Machinesta Santanan Black Magic Womaniin. Tuon cover-levyn tuottaja on jutun alussa mainittu Justin Adams. Yat-Khalta löytyy yhteys Suomeenkin, ”Yenisei Punk” -levyn on nimittäin tuottanut ja julkaissut Etnosoi!:n järjestäjä Global Music Centre.
”Kurkkulauluversioita Kraftwerkin
Man Machinesta Santanan
Black Magic Womaniin.”
Iso konserttivalikoima on upea asia, mutta aina välillä se muuttuu tuskaksi. Konsertteja, keikkoja ja elämyksiä on välillä niin paljon, että päällekkäisyyksiltä ei voi mitenkään välttyä. Lauantaina Malmitalolla esiintyi Gundecha Brothers, mutta itse olin Musiikkitalossa kuuntelemassa erinomaista RSO:n ja Ismo Alangon konserttia (josta saatte lukea myöhemmin). Haaveilin kuitenkin itseni kloonaamisesta, sillä tuo Malmitalon konsertti olisi ollut varmasti vuoden kohokohtia.
Gundecha Brothersin esiintyminen oli kuulemma täysin toisesta ulottuvuudesta, meditatiivinen ja transsiin upottava potenssiin kymmenen, miesten laulun uhmatessa ihmisäänen rajoituksia. Kunpa olisin voinut itsekin olla mukana… Mutta onneksi tunnelma välittyy hyvin myös levyiltä, vaikka laulun dynamiikka subtaajuuksista korkeuksiin ei ihan kokonaan siihen välttämättä mahdukaan.
Viikkoni oli niin monipuolinen ja täynnä musiikkia ympäri maailmaa, että ei tuota kaikkea pysty vielä edes käsittelemään. Mutta onhan tässä koko talvi aikaa muistella keikkoja ja elämyksiä, kuunnella sylillistä levyjä ja vierailla mielessään ympäri maailmaa. Onneksi on musiikki.
Kommentointi suljettu.