Tänään, vuonna 2017, sarjakuvaelokuvat ovat arkipäivää. Uusia saapuu teattereihin jatkuvalla syötöllä kuin toimintaelokuvia aiemmin. Buumia on näkökulmasta riippuen kiittäminen tai syyttäminen vuoden 2002 Spider-Mania, joka niin sanotusti räjäytti pankin ja nosti supersankarielokuvat kulttielokuvista megatuotannoiksi yli kahdeksansadan miljoonan lipputuloillaan. Kuten aina, pioneerit tulevat ennen uudisasukkaita. Ensimmäinen edelleen jatkuvan aallon supersankarielokuva oli vuoden 2000 X-Men. Tuolloin vasta aloittelevalla ohjaajalla Bryan Singerillä oli tilillään yksi kaikkien aikojen parhaista rikoselokuvista, The Usual Suspects (1995), mutta ei kokemusta isoista efektielokuvista. Lisäksi Batman & Robin (1997) oli pilannut koko genren maineen vain muutamaa vuotta aiemmin.
Jälkeenpäin voi vain hämmästellä näyttelijäkaartia, jonka Singer sai kiinnitettyä elokuvaansa. Patrick Stewart. Ian McEllen ennen Taru Sormusten Herrasta -filmatisointia. Halle Berry ennen oscar-voittoa Monster’s Ballista. Anna Paquin vuosia ennen läpimurtoaan HBO:n ilmiöksi nousseessa True Bloodissa. Lukemattomia muita kovia näyttelijöitä aikana, jolloin supersankarielokuvia pidettiin c-luokan roskaviihteenä. Ja Hugh Jackman esittämään Wolverinea. Suhteellisen tuntematon 188-senttinen australialainen esittämään lyhyttä kanadalaista, joka on koko X-Men ryhmän ikonisin hahmo. Onneksi twitteriä ei ollut vielä tuolloin keksitty, eikä näitä elokuvia tehty suurennuslasin alla. Huvittaa ajatella, millainen myrsky roolituksesta seuraisi tänä päivänä, kun vaikkapa Batmanin roolitus johtaa Valkoiselle Talolle osoitettuihin vetoomuksiin vaihtaa näyttelijä. Tämä ei ollut vitsi.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin ketään muuta ei voisi edes kuvitella Wolverinen rooliin. Hugh Jackman on esittänyt Wolverinea yhdeksässä elokuvassa. Kymmenennessä, Loganissa, hän on Wolverine. Vertailun vuoksi, Sean Conneryllä on tilillään yhdeksän James Bondia. Ennen kaikkea Jackman on ollut näissä elokuvissa se pysyvä tekijä seitsemäntoista vuoden ajan. Spider-Man on aloittanut alusta jo kaksi kertaa kolmannen seuratessa tänä vuonna. X-Men universumin sisälläkin käytännössä kaikki hahmot on uudelleenroolitettu taikka ainakin vaihdettu nuorempiin versioihin itsensä. Näin on saatu mukaan mm. sellaisen kaliiberin näyttelijöitä, kuin James McAvoy (Atonement – Sovitus) ja Michael Fassbender (12 Years A Slave), joten en valita. Hugh Jackmanin Wolverine on pysynyt lähes muuttumattomana, kuten loputtomasti parantuvan ja käytännössä ikääntymättömän mutantin kuuluukin. Ja nyt, seitsemäntoista vuotta myöhemmin, se on ohi. Ikä on saanut kiinni niin Hugh Jackmanin kuin Wolverinenkin. Logan jää Jackmanin viimeiseksi elokuvaksi Wolverinena.
Vanha mies Logan
Elokuvan juoni on tuttu westerneistä. Vanha pyssysankari lähtee vielä kerran taistoon jonkin itseään paremman puolesta toivoen siten sovittavansa jotain menneisyydestään. Logania ei aja mikään jalo tarkoitusperä. Mies tietää, että menneisyyden haamut eivät anna hänelle rauhaa, eikä hän usko voivansa pelastaa ketään. Onpahan liian itsepäinen kuolemaan vielä hetkeen. Tappajille ei ole muuta leposijaa kuin hauta, eikä Logan ole ihan vielä valmis siihenkään. Pidän suunnattomasti siitä, miten Logan viittaa toistuvasti historiaan, jota katsoja ei tiedä, ja jättää sen sitten selittämättä tarkemmin. Kaikkea ei ole nähty valkokankaalla, enkä usko, että tullaan edes näkemään. Viittauksista jää kuitenkin olo, että Logan on pitkän tarinan viimeinen luku. Ja se tekee siitä huomattavan todellisen tuntuisen.
Loganin alkaessa Wolverinea ei enää ole. Jäljellä on vanha mies, jota kutsutaan Loganiksi. Ajokortissa lukee James Howlett. Tulevaisuus vuonna 2029 ei ole puhdas ja kiiltävä, vaan toisen maailman raunio. Mutantteja ei enää ole, kenties kuolleet tai vain kadonneet. Uusia ei ole syntynyt pitkään aikaan. Logan ajaa limusiinia ja huolehtii mentoristaan Charles Xavierista. Logan on vanha, ja aiemmin sekunneissa parantuneet haavat märkivät ja jättävät arpia. Liikkeet ovat kankeita. Logan tekee hidasta kuolemaa ja yrittää samalla huolehtia Xavierista, maailman mahtavimmasta telepaatista, jonka mielen jokin sairaus, kenties dementia, on tuhoamassa.
Yleensä tämän genren elokuvissa sorrutaan korottamaan panoksia tekemällä uhasta aina suurempaa. Milloin vaarassa on kaupunki, USA, maapallo tai koko galaksi. Logan väistää sudenkuopat tekemällä kaikesta henkilökohtaista. Logan on kuolemassa. Mihin, siitä elokuvassa vain vihjaillaan. Charlesin elämä on käymässä vähiin. Aika vie meidät kaikki, lopulta. Luonnottoman pitkän elämän kirous on joutua katsomaan kaikkien ystäviensä kuolevan.
Logan ottaa vastahakoisesti vastaan tehtävän, josta luvataan suuri summa rahaa. Rahat, jotka hän käyttäisi ostaakseen veneen ja viedäkseen Charlesin – ja itsensä – kauas merelle, jossa kukaan muu ei loukkaantuisi. Tehtävä olisi kuljettaa pieni tyttö, Laura (Dafne Keen), Kanadan rajalle. Siellä väitetään olevan turvapaikka. Ennen kuin matka edes alkaa selviää, että pieni tyttö on kovin paljon Loganin kaltainen. Mutantti ja enemmänkin. Pian perässä on Donald Piercen (Boyd Holbrook, Netflixin erinomainen Narcos) Raatelijat sekä joukko muita, jotka haluavat tytön takaisin. Tapettavaksi. Edessä on lupaus jostain paremmasta, mutta kovin vähän toivoa siitä, että tien päässä odottaa mitään. Xavier tietää olevansa mennyttä, mutta Lauralla on vielä toivoa. Ja kenties Loganillakin, vaikka mies itse ei siihen usko.
Aikakauden loppu
Logan on elokuvana erinomainen. Ohjaaja James Mangold kertoo tarkoittaneensa tehdä modernisoitua western-elokuvaa ja mainitsee lisäksi yhdeksi esikuvakseen Darren Aronfskyn mestarillisen The Wrestler (2008). Yhtymäkohdat ovat ilmiselviä, vaikka kyseessä onkin kaksi täysin eri elokuvaa. Tematiikaltaan ne ovat kuitenkin sukulaisia, ja Loganilla on yhtä paljon tekemistä supersankareiden kanssa, kuin Mickey Rourken tähdittämällä The Wrestlerillä oli showpainin kanssa. Kyllä, Logan on samaa jatkumoa kuin X-Men elokuvat, mutta genren kanssa sillä on äärettömän vähän yhteistä. Tunnelma on kaukana sarjakuvaelokuvien keveydestä. Tai sen puoleen teennäisestä synkkyydestä, joka viime kädessä haluaa olla cool. Ensimmäinen traileri Se, mitä hyvää on ollut, on mennyt kauan sitten ja jäljellä on vain rauniot sekä viimeiset eloonjääneet. Ja hekin tietävät, ettei heillä ole paljoa aikaa eikä mitään odotettavaa. Logan tekee kuolemaa, juo liikaa eikä tiedä selviääkö elossa pelastaakseen maailman siltä, kun Charles Xavierin mieli lopulta menee. Tai haluaako selvitä. Wolverine on aina ollut traaginen hahmo, mutta hänessä on aina ollut halua taistella, selvitä. Nyt sekin on miltei palanut loppuun.
Wolverinen slogan on vuosikymmenet todennut hänen olevan paras siinä, mitä hän tekee. Sama pätee Hugh Jackmaniin ja Loganissa hän vetää Wolverinen roolin paremmin kuin koskaan. Viimeisetkin rippeet näyttelemisestä ovat kadonneet, niin luonnollisesti Jackman tuo Loganin kankaalle. Wolverine on aina ollut petoeläin ja hahmon olennainen piirre on aina ollut taistelu raivoavan eläimen, Wolverinen, ja ihmisen, Loganin välillä. Hugh Jackman kertoo päässeensä sisälle Wolverinen hahmoon kauan sitten eräänä kuvauspäivänä mennessään ennen aamukuutta suihkuun. Lämmittimen hajoamisen vuoksi vesi oli jääkylmää, mikä sai pahaa aavistamattoman Jackmanin raivon valtaan. Sitten hän tajusi, että tältä Wolverinesta tuntuu joka päivä. Siitä alkaen kuvauspäivät alkoivat aina jääkylmällä suihkulla.
Patrick Stewart on aina hyvä, mutta Loganissa hän on loistava. Maailman mahtavimman mielen luhistuminen ja se tuskallinen aika, jolloin Xavier vielä käsittää oman murenemisensa, on kuvattu raskaasti. Muut näyttelijät jäävät viisaasti sivummalle Jackmanin ja Stewartin kantaessa koko elokuvaa harteillaan. Dafne Keenille ei Lauran roolihahmossa ole paljoa, mutta kaikesta, mitä on, hän ottaa kaiken irti.
Luita ja lihaa
Logan tekee monta asiaa oikein. Ohjaaja Mangold kuittaili jo elokuvan kuvausten aikaan, että luvassa ei ole tietokone-efekti -huttua, vaan ihan oikea tarina. Eikä liioitellut. Elokuvan pääpaino on tarinassa ja sen hahmoissa. Kenelläkään ei ole pastelliväristä uniformua eikä taivaalta putoa avaruusolentoja. Vitsitkin ovat kovin vähissä. Täysin virheetön elokuva ei ole, muutama kohta dialogia tuntuu puisevalta ja elokuvan suurimman uhan olisi voinut vähemmän alleviivaten. Elokuvan toimintaosiot ovat jopa pidättyviä jättäen henkilöhahmoille tilaa hengittää.
Toisaalta, kun on aika toimia, Logan on brutaali. Vanhan videolain aikaan teräaseella päähän lyöminen nosti ikärajan elokuvateatterissa kahdeksaantoista, sekä johti saksien heilumiseen VHS-julkaisun kohdalla, koska kotijulkaisujen ylin ikäraja oli 16. Jos nuo säännöt olisivat vielä voimassa, Loganin taistelukohtauksista ei jäisi juuri mitään jäljelle. Voisin tässä kohtaa hymistellä tarpeettomasta väkivallasta, mutta pysähdytäänpä hetkeksi. Päähenkilön olennaiset kyvyt ovat kolme mitä tahansa leikkaavaa kynttä tai veistä molemmissa käsissä sekä kyky parantua lähes mistä vain. Taistelu tarkoittaa, että raajoja sekä päitä irtoaa ja veri roiskuu. Ja se on toteutettu kerrassaan upeasti. Leikkaus ja stuntit ovat upeita. Väkivallalla on merkitystä. Elokuvan omin sanoin, tämä on todellista, ihmisiä kuolee. Lopun taistelukohtauksessa Loganin ja Lauran napsauttaessa kynnet esiin ja alkaessa niittää Raatelijoita kuin heinää nielen palaa kurkustani. Tiedän, mitä on edessä.
Se on ohi
Supersankarielokuvat ovat perineet sääntönsä sarjakuvista. Mikään ei ole lopullista, aikajatkumot voivat muuttua ja kuolema ei ole pysyvää. Jos Batman jää eläkkeelle, se tarkoittaa vain elokuvasarjan alkamista taas alusta. Tähän meidät on tuuditettu melkein kaksi vuosikymmentä. Logan on jotain muuta. Hugh Jackman on sanonut, että Logan on hänen viimeinen elokuvansa Wolverinen roolissa. Kuvaavasti elokuvassa ei ole lainkaan genren tavaramerkiksi muodostunutta lopputekstien jälkeistä kohtausta, joka vihjailee tulevasta. X-Men elokuvat tulevat kaikella todennäköisyydellä jatkumaan, mutta Wolverinen tarina on ohi.
Logan näyttää, miltä tuntuu menettää vanha ystävä. Lopullisesti.
Kommentointi suljettu.