Xerxes oli se levysoitin, joka 1980-luvun puolivälissä tuli kampeamaan kapuloita Linn Sondekin ”rattaisiin”. Ei enempää eikä vähempää. Perusrakenne on edelleen sama vaikka kaikkia yksityiskohtia onkin vuosien saatossa parannettu.
Roksan Xerxes 20 Plus on hintaisekseen (testiyksilön kokonaishinta vähän alle 8 000 euroa) hyvin hillityn ja ”tavallisen” näköinen levysoitin. Valmistajan edullisempi levysoitinmalli Radius 7 on sekin pyöreämuotoisine akryylirunkoineen muotoilultaan paljon räväkämpi ja modernimpi, mutta teknisesti silti yksinkertaisempi kuin Xerxes. Tämä varmasti jakaa kovan luokan soitinta miettivien mielipiteitä, yksi tykkää niistä ”öljyporauslautoista” ja toinen kaipaa nimenomaan jotain hillittyä, jossa tinkimätön suorituskyky ei läiskytä henkseleitään naapuriin saakka.
Mahdollisuus saada soitin testiin aiheuttikin melkoisen määrän perhosia vatsaan. Olenko minä tämän soittimen arvoinen?
Minä olen lukenut vuosien varrella Xerxesistä paljon ja haaveillut vielä enemmän. Joidenkin mielestä se on se viimeinen levysoitin, jota voi kaivata, vaikkei hinta ja etenkään ulkoasu olekaan samalla tavalla mieletön kuin eksoottisissa malleissa, joista ei äkkiseltään edes tahdo löytää äänivartta kaiken hässäkän seasta. Mahdollisuus saada soitin testiin aiheuttikin melkoisen määrän perhosia vatsaan. Olenko minä tämän soittimen arvoinen, ymmärränkö riittävästi asioita, jotka kertovat sen osaamisesta?
Päällisin puolin tosi tavallinen levysoitin
Tiptop-viimeistelyä lukuunottamatta Xerxesin ulkoasussa mikään ei äkkiseltään vaikuta erikoiselta. Pölykansikin on, eli musiikkia voi kuunnella vaikka samassa taloudessa olisi luikertelevia, tassuttelevia tai lentäviä perheenjäseniä. Edes Roksan Sara -äänivarsi ei näytä hullun tiedemiehen aivastukselta, vaikka siinä onkin kaikki tarvittavat säädöt äänirasian optimiasennon hakemiseen. Tyvipään korkeus eli VTA, rasian sivusuuntainen suoruus eli azimuth ovat helppoja säätää tavallisen neulapainon ja anti-skatingin lisäksi.
Sara on Radius 7 -soittimesta tutun Nima-äänivarren lailla unipivot-tyyppinen eli koko äänivarsi kelluu yhden pystytolpan varassa. Tolpan kärki on volframikarbidia, erittäin kovaa materiaalia. Vastaavasti äänivarressa on ”jalokivikuoppa”, johon tolpan kärki asettuu ja tulos on olemattoman pienikitkainen laakeri, jossa käytännössä ei ole välystä. Äänivarsijohdotus on varren sisällä hopeapinnoitettua happivapaata kuparia ja soittimen ulkopuolella Roksanin HDC-kaapelia erittäin hyvälaatuisilla liittimillä.
Itse soittimessa on loistava idea poikineen. Ensimmäinen ja hyvin oleellinen on se, että ulkomaailman häiriöitä eristetään kolmikerroksisella runkorakenteella. Ajoittaista säätöä kaipaavan jousituksen sijaan eristys kerrosten välissä on tehty sopivilla vaimennustassuilla.
Varsinaisen runkorakenteen eristävyyden jälkeen on vielä kaksi pykälää.
Varsinaisen runkorakenteen eristävyyden jälkeen on vielä kaksi pykälää. Yksi on se, että levylautanen on tarkkuustyöstetty kahdesta osasta. Sauma lautasen sisemmän ja ulomman osan välissä rikkoo resonanssien siirtymisen. Sen olemattoman vähäisen määrän resonansseja, mitä rungon vaimennustassujen läpi on päässyt.
Viimeinen kerros on levylautasella oleva paksu huopamatto, jota hyödynnetään hienosti. Soitettava levy lepää pehmeästi mattoa vasten kuten missä vain soittimessa, mutta keskitappi onkin pelkkä irtonainen holkki ja se napataan pois paikaltaan ennen kuin neula lasketaan levylle. Näin viimeinenkin ylimääräinen mekaaninen yhteys levysoittimen mekaniikan ja soitettavan levyn väliltä haihtuu. Keskitapin käyttötarkoitus on siis vain se, että levy saadaan keskelle lautasta.
Yksityiskohtia on mietitty tarkasti aina sitä myöten, että äänivarrelta tuleva kaapeli saadaan soittimelta ulos ilman, että se nojaa runkoon yhtään. Tämä pikkutarkka rakenteellisten asioiden huomioiminen tämän hillityn näköisen levysoittimen rakenteessa tuottaa soundin, joka ei ole alkuunkaan yhteensopiva ”kuuntelen pikaisesti vain yhden levyn” -ajatuksen kanssa.
Pyörityskoneiston ja äänivarren merkitys
Aloitin kuuntelemalla nipun älppäreitä Roksan Radius 7 -soittimella, jossa on Roksan Corus 2 -äänirasia. Jotta mielikuvat Radiuksesta olisivat mahdollisimman vahvat, otin ensin sen soinnista mahdollisimman tuhdit pohjat. Albumi toisensa jälkeen, Queen: Greatest Hits II, Rinneradio: Starrk, James Bond Dr. No -soundtrack, Herbie Hancock: Secrets, The Blues Brothers: Original Soundtrack Recording muutaman nimetäkseni. Levy soimaan, mukava asento sohvalla ja soundista nautis… siis tarkoitan, että analysoin äänellistä suorituskykyä äärimmäisen vakavasti.
Sain selvän käsityksen siitä, mitä kaikkea pelkän soittimen ja äänivarren vaihto tuo tullessaan.
Tämän jälkeen otin rasian irti Radiuksen Nima-varresta ja asensin sen Xerxesin Sara-varteen. Näin pystyin aloittamaan sisäänsoitetulla äänirasialla ja sain selvän käsityksen siitä, mitä kaikkea pelkän soittimen ja äänivarren vaihto tuo tullessaan. Muuna laitteistona toimi GoldNote PH-10 -RIAA-korjain, Emotiva XSP-1 -esivahvistin, Emotiva XPA-DR2 -päätevahvistin ja Monitor Audio Gold 300 -lattiakaiuttimet.
Jo Radius 7 on hyvä esimerkki siitä, miten kaunis ja puhdas hyvän levysoittimen ääni on verrattuna muutaman satasen perusmalleihin. Corus 2:n vaihto Radiuksesta Xerxesiin kuitenkin alleviivasi, miten paljon levysoittimen pyörityskoneistolla ja varrella on merkitystä soundiin.
Voimaa, iskevyyttä ja erottelevuutta
Suoraan sanottuna Xerxes 20 Plus -levysoittimen ja Sara-äänivarren paketti on sellainen, että ihan ensibiiseillä se saattaa jopa tuntua vähän vaatimattomalta. Helposti väsyttäväksi käyvää MINÄ-TÄSSÄ-NYT-HEI-luonnetta ei ole, on vain oikealla tahdilla sykkivä hyvä musiikki. Xerxes ei houkuttele analysoimaan äänellisia asioita vaan innostumaan musiikista, mutta koitan pureutua siihen soundipuoleen.
Vaikka Radius 7:sta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa, Xerxes 20 Plus on silti ihan eri maailmasta. Herbie Hancockin Doin’ It soi Xerxesillä tarkan iskevästi, kun taas Radius kulkee kyllä hyvin, mutta soljuu kevyemmin iskujen yli: Xerxesillä transientit ovat paljon selvemmät ja napakammat. Oleellinen ero on myös basson kouraisu, jossa Xerxesillä on paremmin ulottuvuutta ja selvästi enemmän voimaa verrattuna Radiukseen.
Rytmin varioinnitkin kuuluvat Xerxesillä selvemmin kuin Radiuksella. Se, että soittaja ikään kuin jättäytyy aavistuksen muista jälkeen kiihdyttäkseen hetken päästä uudelleen rinnalle tai jopa vähän ohi ennen ”järjestykseen” asettumistaan. Pientä kilvanajoa instrumenttien kesken.
Cohenin sedän Take This Waltz onnistuu soimaan hienon elävänä. Musiikki hengittää valssin tahtiin kuin keuhkot. Xerxesin jykevä bassotoisto tekee keuhkoista valtavat ja upottaa kuuntelijan pienenä ympäröivään musiikkiin. Iskevyyden ja uskottavuuden lisäksi resoluutio kasvoi, Xerxes on aidompi ja orgaanisempi koska struktuurit ja sävymaailma ovat selkeämpiä. Xerxesin rinnalla Radius kuulostaa hienosti tehdyltä mallinnukselta, ei niin aidolta vaan yksityiskohdiltaan epämääräisemmältä. Kuin hyvin tehty ihmishahmo tietokonepelissä, äkkiseltään hyvinkin aidon näköinen, mutta tarkemmin silmäiltynä kuitenkin vain suurpiirteinen malli, josta puuttuvat inhimillisyyden luovat pienet epätäydellisyydet.
Xerxes ei ole turvallinen levysoitin siihen, että aamulla ennen töihin lähtöä kuuntelee ”vain yhden” ja kuvittelee ehtivänsä ajoissa kustannuspaikalle.
Ja vielä Goooould Fingaa!!! 1964 vuoden Bondin tunnari puree kyllä suoraan sanottuna miljoona kertaa paremmin kuin 1980-luvun yhtään mikään, edes Cohenin Leonardi. Shirley Basseyn ääni leijuu ilmassa edessäni selkeänä, luonnollisena ja tarkasti artikuloivana. Levyn stereokuva on alussa vähintäänkin eksoottinen, sekin on toki selkeästi esillä, mutta huomio viedään enemmän soittajien soittamiseen kuin sijaintiin. Jossain vaiheessa huomaan seuraavan Alpine Drive -kappaleen vaihtuvan Oddjob’s Pressing Engagement -kipaleeseen. Tämän äänen äärelle on helppo unohtaa itsensä. Xerxes ei ole turvallinen levysoitin siihen, että aamulla ennen töihin lähtöä kuuntelee ”vain yhden” ja kuvittelee ehtivänsä ajoissa kustannuspaikalle.
Kipakkasointinen Goldfinger Original Motion Picture Sound Track on muuten hyvä testilevy siinä suhteessa, että kevyen luokan soittimilla se on kuuntelukelvottoman kipakka ja riipivä. Riittävän hyvällä soittimella taas vain räjähtävä, dynaaminen ja tiivistunnelmainen, hurjan sävykäs, mutta ei kuunteluväsymystä aiheuttava. Roksan-kolmikko Xerxes 20 Plus – Sara – Corus 2 onnistuu maalaamaan vahvat mielikuvat bondmaisista maisemista ja pitämään hymyn huulilla niin kyvyllään välittää tunnelmaa kuin myös teknisillä äänellisillä kyvyillään.
Hienostuneempi jatko-osa
Seuraavaksi äänirasian vaihto ja siirtyminen MM-maailmasta MC-maailmaan. Roksanin omaa Shiraz-MC-rasiaa ei ollut tarjolla, mutta sen sijaan noin tuhannen euron hintainen ja yleisesti oikein hyvänä pidetty Dynavector DV-20X2L.
Ihan ensisävelistä alkaen on selvää, että laadukas MC-rasia on oikeampi valinta Xerxesiin kuin ”vain” hyvä MM-rasia. Dynavectorilla diskanttitoiston laatu otti reippaan harppauksen eteenpäin. Kun Corus 2 soi Xerxesissä hieman tummasti, Dynavector avaa diskantin kirkkauden juuri sopivaksi. Ei yhtään ylenpalttiseksi tai tippaakaan rasittavaksi, mutta riittävän raikkaaksi. Oleellisempaa on kuitenkin MC-rasian diskanttitoiston luonne, se on Xerxesissä aivan järjettömän sävykäs ja täynnä nyansseja. Se mainittu orgaanisuus eli luonnollisten pienten epätäydellisyyksien erottuminen parani tällä oleellisesti.
Toinen raju muutos on stereokuva. Nyt toistuvassa tilassa on paljon lisää ilmavuutta ja avaruutta sen lisäksi, että yksittäiset soittimet ovat paikoillaan. Samoin tila kuulostaa aidommalta, jatkuvammalta kuin mitä MM-rasioilla tapaa kuulla. Yhdestä instrumentista liu’utaan stereokuvassa sulavasti seuraavaan ja kaikki soittajat kääritään kauniisti esitystilan yleisakustiikkaan.
Läsnäolon tunne on myös levollisempi ja luonnollisempi, Xerxesin ja Corus 2:n yhteispelistä huomaa Dynavectorin kuuntelun jälkeen lievää tässä ja nyt -painotusta. Toisaalta yksi Suomen kovimmista levysoitinosaajista totesi vastikään, että joku passeli MM-rasiallinen soitinkin on kiva olla olemassa, koska sen luonne sopii osalle levyjä paremmin kuin MC-rasian hienostuneempi soundi. En voi kiistää ajatuksen mielekkyyttä.
Yhdestä instrumentista liu’utaan stereokuvassa sulavasti seuraavaan ja kaikki soittajat kääritään kauniisti esitystilan yleisakustiikkaan.
Bassoalue muuttui ehkä vähiten rasian vaihdolla, mutta muuttui sekin. Corus 2:n alleviivatun voiman ja ulottuvuuden sijaan Dynavectorin kanssa Xerxesissä on voimaa, notkealiikkeisyyttä, sulavuutta ja sävykkyyttä.
Vaarallinen yhdistelmä
Minulla ei ole enää kotona levysoitinta vaikka niitä oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) toistakymmentä. Koen selviäväni Tidalilla, ei ole edes ollut hinkua hankkia levysoitinta. Paitsi nyt, Roksan Xerxes 20 Plus ja Sara tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Niiden hyvin tyylikäs, hillityn pullistelematon ulkoasu vain lisää houkutusta.
Digitaalitallenteiden ja älppärien masterit ovat erilaisia, joten CD-soittimien tai nykyään streamauspalveluiden ja älppärien keskinäisen paremmuuden puntarointi lähtee aina kieroutuneelta perustalta. Ville tekee hirven jauhelista tälläisen hampurilaisen ja Matti naudan jauhelihasta tuollaisen, kumpi on parempi kokki? Ymmärrätte varmaan lähtökohdan kaheliuden. Silti, jos lähdetään liikkeelle ei tarkkuudesta vaan kauneudesta ja tunnelmanvälityksestä, Roksan Xerxes 20 Plus, Roksan Sara ja Dynavector DV-20X2L -kolmikko GoldNote PH-10 -levysoitinesivahvistimen kanssa pesevät digitaalivaihtoehtoja aika, no, tuota, suloisella kädellä.
Musiikin kuuntelu tällä laitteistolla on kuin loistava elokuva upeassa (koti)teatterissa. Jatkuvaa elämysten virtaa, tunteiden kirjoa ja hienoja yllätyksiä, jotka saavat vähän hyppäämään sohvan reunalla.
Roksan Sara -äänivarsi on niin uusi tuote, että siitä ei vielä löydy netistä arvosteluja. Xerxes 20 Plus sen sijaan on moneen kertaan joka paikassa ylistetty.
Hifinews pitää Xerxes 20 Plus -soitinta edelleen eräänä innovatiivisimmista ja parhaan kuuloisista soittimista koskaan. Vaikka perusrakenne on vuodelta 1985! ”Monelle audifiilille Roksanin kokonaisuus on viimeinen, jota heidän tarvitsee koskaan ostaa”.
What Hi-Fi toteaa, että ”Xerxes on aina ollut resoluution kuningas. Se kaivelee valtavan määrän nyansseja ja järjestää ne huomattavalla tarkkuudella. Ajoituksen, dynamiikan ja iskevyyden suhteen tämä soitin kuuluu maailman parhaiden joukkoon. Roksan Xerxes on poikkeuksellinen ketterä ja se määrittelee nuotin alun ja lopun loistavasti. Viimeisimmät parannukset vain vahvistavat luonnetta ja tekevät 20 Plus -soittimen entistäkin täsmällisemmäksi”.
Jenkkiläinen The Absolute Sound tiivistää ajatuksensa siihen, että ”Roksan Xerxes on enemmän highend-luokkaa kuin moni muu brittiläinen levysoitin. Hyvä highend-ääni on resoluutiota, sisään käveltävän aitoa stereokuvaa, äänensävyllistä täsmällisyyttä, laajaa dynamiikkaa ja taajuusalueen yltämistä ääripäihin asti. Muistiinpanojeni selaaminen osoittaa, miten Xerxes onnistuu laittamaan rukseja näihin kohtiin”.
Jos nyt jotain voin jättää toivelistalle niin sen, että olisin saanut kuunnella tätä Roksanin omalla Shiraz-MC-rasialla (ja Caspian Reference virtalähteellä ja RIAA-korjaimella). Takaraivossa kytee epäilys, että se olisi vielä toinen valtava harppaus sekä eteenpäin että etenkin kokonaisuuden toimimisessa mahdollisimman yhtenäisenä eli tulos olisi oleellisesti enemmän kuin osiensa summa. Joka tapauksessa jo Dynavectorin ja Gold Notenkin kanssa ymmärrän hyvin, että maailman lehdistössä Xerxesiä on pidetty usein sinä viimeisenä soittimena, jonka harrastaja hankkii.
Lyhyesti: Itkettävän hienoääninen soitin, joka saa unohtumaan musiikin äärelle kerta toisensa jälkeen.
Hinnat:
Roksan Xerxes 20 Plus: 4 000 euroa
Roksan Sara -äänivarsi: 2 360 euroa
Roksan XSP 8 -virtalähde: 575 euroa
Roksan Corus II -äänirasia: 525 euroa
Dynavector DV-20X2L: 900 euroa
Maahantuojat: Concept Hifi
Kuvat: Samu Saurama ja valmistaja
Roksan-jälleenmyyjäsi:
Kommentointi suljettu.