Lähes 50 vuotta sitten perustettu yhdysvaltalainen Cirith Ungol on kulkenut metallimaailmassa omia polkujaan. Vain muutaman albumin julkaissut yhtye on altistuneimpien heavydiggareiden parissa kulttimaineessa, kuin Boba Fett konsanaan. Maine tulee kasvamaan, sillä paluussa on ytyä!
Varsinkin meidät aikalaislapset, joiden sisuksiin Metal Church, heavympi Twisted Sister ja Black Sabbathin riffivetoiset doomjyrät ovat jättäneet pysyvän muistijäljen, Forever Black kuljettaa jälleen autenttiseen tunnelmaan. Nuoremmalle sukupolvelle ja muille asiaan vihkiytymättömille lähettäisin myös terveisiä: Tällaista se metallimusiikki oli silloin vanhoina hyvinä aikoina. Pelkistettyä, anteeksipyytelemättömän pompöösiä ja sympaattisen kömpelöäkin.
Cirith Ungolin tapauksessa kaikki lähtee vuosikymmeniä kestäneestä yhteispelistä, jossa jokainen hoitaa oman tonttinsa ilman turhaa itsensä korottamista. Harmaahapsisten heavyherrojen loihtiessa soittimistaan simppeleitä junttakuvioitaan, on laulaja Tim Bakerin barbaarimaisella vintagesoundilla helppo nostaa biisit täyteen kukoistukseensa. Uutta aseteknologiaa ei yhtye ole paluulevylleen lähtenyt päivittämään, vaan luottaa rautakautiseen arsenaaliin: soturi pärjää taisteluissa (ja heavyn teossa) miekalla ja tikarilla.
Cirith Ungolin äijät muistavat, että soundeilla oli suuri merkitys albumien persoonallisuuden muodostumisessa.
Näinä tasapäistettyjen ja steriiliksi hinkattujen digisurinoiden aikoina, on mahtavaa, että edes yksi vanhan liiton bändi ui vastavirtaan. Cirith Ungolin äijät muistavat, että soundeilla oli suuri merkitys albumien persoonallisuuden muodostumisessa. Aivan niin häröt soundit eivät ole, kuin yhtyeen alkupään levyillä, mutta omintakeista 1980-luvun soundia on vielä annos jäljellä. Forever Black jyrisee ja kirskuu kuivakkaan majesteettisesti ilman ylimääräisiä koristeluja. Melodioita ja nyansseja hukkuu lievän tummuuden ja puuromaisuuden alle, mutta hei, nyt ei haeta erottelevuutta eikä kristallin kirkkautta, vaan paahdetaan reilu puoli tuntia heavya täydellä liekillä. Jazz on jotain muuta.
Eniten metallisydämen tykytystä aiheuttavat Legions Arise, Forever Black ja Frost Monstreme. Niissä kaikissa yhteisenä tekijänä on maaginen tunnelma, ei niinkään tekninen taituruus tai sävellyksellinen ylivoima. Sanoitukset ovat silkkaa Manowaria eikä kovin kaukana olla Spinal Tap-tyylisestä keekoilustakaan. Ainoastaan bändin järkähtämätön itsevarmuus pitää onneksi hommelit pääosin uskottavan puolella. Yhdet tahattomat hölmöysöverit levyllä kuitenkin vedetään, sillä eeppiseksi tarkoitettu Stormbringer ei meinaa toimia edes vitsinä.
Olisi mukava tietää, miten tosissaan yhtye tekemistensä kanssa on, kun esimerkiksi useampaan kipaleeseen sujautetut hupaisat temponykäyksetkin naurattavat melkein ääneen. Parempi olla kuitenkin virnuilematta, ettei huomaa saaneensa uusia reikiä kroppaansa. Leikki leikkinä, sillä hömppäilystä huolimatta, tai osin siitä johtuen, Forever Black on hieno comeback ja yksi vuoden kohokohdista traditionaalisen raskaan rockin rintamalla.
Kommentointi suljettu.