Levyarvostelu – Sibelius – Lemminkäinen, Pohjolan tytär. Radion sinfoniaorkesteri, Hannu Lintu. Ondine SACD

Irti mummonradiosta

Yliannoksen vaara uhkaa Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuonna. Silti tilaa on aina levylle, joka panee edeltäjiään paremmaksi. Radion sinfoniaorkesteri elää ylikapellimestarinsa Hannu Linnun johdolla vihdoin myös levyrintamalla kulta-aikaa.

Radion sinfoniaorkesterin levytyksiä on vaivannut vuosikymmeniä mummonradion syndrooma. Johdossa ovat olleet parhaat kapellimestarit, kuten Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo, ja orkesterin soitto on parantunut vuodesta toiseen, mutta äänitysfilosofia on ollut lähes sama kuin radiolähetyksissä. Virkatyönä tehdyissä äänitteissä ei syntynyt yhtenäistä linjaa. Balanssit ja äänikuvat heittelivät kappaleesta toiseen, joskus kesken kappaleenkin. Pahimmillaan se merkitsi räikeätä kompressointia, voimakkaimpien ja hiljaisimpien kohtien tasaamista. Pihtiputaan mummo ei saanut pelästyä.

Hannu Linnun aikakaudella levyt on alettu tehdä huolellisesti kunnioittamalla dynamiikkaa ja hiomalla sointitasapainoa. Työpariksi on tullut tuottaja Laura Heikinheimo ja vierailijaksi YLE:n tekniikkatiimin rinnalle laatuäänityksistään tunnettu Enno Mäemets. Useimmat RSO:n viimeaikaisista tallenteista ovat onneksi SACD-monikanavaa, vaikka kustannuspaineet pakottaisivat tekemään pelkkää stereota.

"Visainen teos esittäjille.
Harmia se tuotti
Sibeliukselle itselleenkin."

Jean Sibeliuksen Lemminkäinen, neljä orkesterilegendaa, on visainen teos esittäjille. Harmia se tuotti Sibeliukselle itselleenkin. Vastaanotto oli osin yrmeä. Lemminkäinen sai moitetta muun muassa "patologisuudesta", "tunnelmalla suggeroinnista" ja "hypnoottisesta väkivallasta". Osat Tuonelan joutsen ja Lemminkäinen palaa kotitienoille jäivät ohjelmistoon, mutta Lemminkäinen ja saaren neidot sekä Lemminkäinen Tuonelassa palasivat korjailtuina julkisuuteen vasta 1950-luvulla.

Tunnelmalla suggeroinnin Hannu Lintu hallitsee. Samalla siihen liittyvät orkesterikudoksen tarkkapiirtoisuus, rytminen jäntevyys ja balanssia uhkaavien vaarojen taitava manipulointi. Teos alkaa tyhjästä kahdella käyrätorvien signaalilla, joista Lintu alkaa kasvattaa vähä vähältä kuumeista hekumaa. Suomalaisena Don Juanina, kyltymättömänä naistensankarina, Lemminkäinen ei kuitenkaan saa täyttä tyydytystä. Tuonelan joutsenen kuuluisa englannintorvisoolo ei pistä korostetusti esiin, vaan ylväänä lipuu sulautuneena Tuonelan virtaan.

Ylikapellimestari Hannu Lintu

Lemminkäinen Tuonelassa -osan loputtomat jousitremolot ovat varmaankin sitä hypnoottista väkivaltaa, joka sai kantaesityksen kriitikon hermostumaan. Nyt yli sata vuotta myöhemmin ne kuulostavat rohkealta värimusiikilta, joka keskeltä nousee kuoleman valtakunnan synkeä loisto. Päätösosaan Lemminkäinen palaa kotitienoille Radion sinfoniaorkesteri lataa hengästyttävää ja lopussa kiihtyvää vauhtia.

Pohjolan tyttäressä Sibelius on mestarillisesti tiivistänyt häikäisevän monipuoliset värit ja kalevalaiset henkilöhahmot neljääntoista minuuttiin. Tässäkään sankari – Pohjan neitiä tavoitteleva Väinämöinen – ei uroteoistaan huolimatta loppujen lopuksi onnistu. Uljaitten fanfaarien jälkeen musiikki raukeaa hiljaisesti pois.

Teksti: 
Tagit: