fbpx
Julkaisut

Levyarvostelu – Judas Priest – Invincible Shield – Sony Music

Laudatur Metallicum!

Ainakin albumijulkaisujen valossa, Judas Priest on tällä hetkellä planeetan kovin heavy rock-yhtye. Suosittelen varauksettomasti ampautumaan metallilegendojen matkaan Halfordin ja kumppanien toimiessa henkioppaina. Tätä kuunnellessa sielukin hymyilee.

Sadat tuhannet raskaan rockin elämäntavakseen ottaneet, itsekin tähän joukkoon vuosikymmeniä kuuluneena, tunnemme kiitollisuutta ja suurta kunnioitusta Judas Priestiä kohtaan. On melkoinen suoritus, vielä viisikymmentäviisi vuotta perustamisen jälkeen puskea näin voimallinen metallialbumi fanikatraan ihmeteltäväksi. Firepower osoitti, että vanhasta jyrästä saadaan vielä tehoja irti, mutta tällaiseen tasonnostoon ei moni uskonut.

Albumin äänimaailmaa voisi kuvailla adjektiiveilla nostalgisen pehmeähkö ja pyöreähkö, mutta jytinää ja paisuttelua on heavy metal-albumille onneksi vielä tarpeellinen määrä. Tuottaja, ja bändin nykyinen kiertuekitaristi Andy Sneap on taas koettanut hioa ja hinkata soundeja virheettömän steriileiksi. Sitä vanhaa kunnon analogista ryminää säröineen ja persoonallisine soundeineen kaipaa, mutta on tähän moderniin lähestymistapaan ajan myötä jollain tavalla jo tottunut.

Vaikka Invincible Shield ei ole mikään Rob Halford + muut soittajat, niin on ”metal god” ehdottomasti albumin tähti. Monen oktaavin taituroinnin lisäksi lauluun on tullut syvyyttä, raspia ja henkisempääkin ulottuvuutta. Tarvittaessa korkeat äänet ja kirkaisutkin irtoavat sellaisella voimalla, että päälle 70-vuotiaan aikaansaannoksiksi niitä on todella vaikea käsittää.

Olen aiemmissa arvosteluissani hehkuttanut Richie Faulknerin soittoa. Ei ole yllätys, että kitarat ovat nytkin kertakaikkisen hienon kuuloisia. Miehen tyylitaju ja riffien kirjoitustaito ovat nekin vertaansa vailla. Vanhahtavaa sanaa kitarasankari ei nykyään juuri enää käytetä, mutta tuskin monikaan suuttuu, jos tätä arvonimeä Richie Faulknerille sovittelen. Jopa Randy Rhoadsin nimi hiipii ajatuksiin miehen räiskyvää soittoa kuunnellessa. Minulla on myös sellainen tutina, että ilman Faulkneria Judas Priestiä ei enää olisi, niin tärkeä elementti hänestä on vuosien mittaan yhtyeelle tullut.

judas priest

Totuttuun tapaan, ainoan alkuperäisjäsenen Ian Hillin basso jumputtelee taustalla ääritärkeää työnväenluokkaista perusduuniaan. Yllättävän tehokkaasti ja puolta nuoremman innolla paukuttaa kuudenkympin merkkipaalun ylittänyt Scott Traviskin rumpupatteriaan biisistä toiseen. Tuntuukin, että albumin tekeminen on ollut koko bändille melkoista nuoruuden lähteestä naukkailua, sen verran poikamainen energia kuunnellessa välittyy, ja se energia tarttuu!

Kuten kappalekohtaisista arvosanoista voi päätellä, Invincible Shield toimii itselle julmetun hyvin. Koetin oikeasti olla kriittinen ja etsiä epäkohtia ja keskinkertaisuutta, mutta todella moni kappale kesti reippaammankin painetestin.

Laudatur metallicum:

Gates of Hell: Saakelin hieno ja komeasti rullaava menopala. Melodiakulut, kitarasoolo, koko paketti. Miten tämä voikin soida näin komeasti!

Crown of Horns: Parista omasta laarista lainailluista jutuista huolimatta erittäin hieno ja tunnelmallinen maalailu. Näennäisen rauhallisuuden alla on syvältä kumpuavaa metallivoimaa. Halford tuo rohkeasti herkkyyttä ja feminiinisempää puoltaan esille.

Halford tuo rohkeasti herkkyyttä ja feminiinisempää puoltaan esille.

Trial by Fire: Synkän harmaana möyryävä kappale, joka vie mukanaan. Halford loistaa tässäkin.

Escape from Reality: Hitaampi ja raskaampi vyörytys. Progressiivista lähestymiskulmaa sovituksissa ja melodiakuluissa. Ian Hillin bassottelukin nostettu hetkittäin pintaan. Pahoittelut, toistan itseäni; miten tämä voi soida näin hiton komeasti!

As God Is My Witness: Bändin historiassa löytyy pikkuserkkuja tälle tuplabasarihölkälle, esimerkiksi Painkillerillä Leather Rebel ja Ram it Downilla Hard as iron. Halfordin raspiääni tuo extra-annoksen aggressiivisuutta räväkkään biisiin. Riffittely on täyttä terästä tälläkin. Jää hieman noiden parhaimpien biisien varjoon, mutta vain hieman. Edit. Aamukahvittelua taustoittamaan laitoin levyn soimaan, ja tämä kun lähti, niin metallijumalien kutsu oli vastustamaton. Korotan arvosanan ällään.

Eximia cum laude metallicum:

Devil in Disguise: Kivoja Screaming for Vengeance ja Defenders of the Faith -kitarajuttuja. Mutta mielestäni liian lähelle Firepowerilta tuttuja laulumelodioita, varsinkin kertosäkeessä. Ei huono missään tapauksessa muutoin.

Fight of Your Life (CD-version bonusbiisi): Killing Machinen tunnelmiin 1970-luvulle johdatteleva poljento. Vaikka näennäisesti rankkaa heavy rockia, niin laulumelodioissa on poppisävyjä. Bonuskappaleeksi erinomainen.

Vaikka näennäisesti rankkaa heavy rockia, niin laulumelodioissa on poppisävyjä.

Magna cum laude metallicum:

Panic Attack: Energinen vauhtipala, jossa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta ehkä liian ennalta-arvattava ja ”helppo”. Alun intro on hieno.

The Serpent and the King: Painkiller-albumillakin olisi tämä semi-thrash vetäisy ollut kotonaan. Halfordin korkealta ja kovaa-laulu herättää lieviä epäilyksiä. Mitähän taikatemppuja on studiossa tehty. Jos ei, niin on jumalattoman voimallista tekemistä yli 70-vuotiaalta ukolta!

Invincible Shield: Nimikappale jytkää nopeatempoisena ja ylväänä. Halford käyttää koko äänialaansa ja miehen laulu on muutenkin pääosassa. Sama kuin Panic Attackissa, lievä kappalerakenteen ennalta-arvattavuus ja yllätyksettömyys pudottaa arvosanaa.

Sons of Thunder: Häpeilemätön ja kikkailematon kasarituuttaus gangshoutteineen. Pikkuisen vajaassa kolmessa minuutissa homma selvä, eikä kysyttävää jää.

Giants in the Sky: Melkoisesti Children of the Sunia Firepowerilta muistuttava mahtipontisempi kappale. Useampikin bändi tehnyt viime aikoina kunnianosoituksia edesmenneille rokkisuuruksille. Judas Priestin tutkielma aiheesta on yksi uskottavimmista. We will remember!

Judas Priestin tutkielma aiheesta on yksi uskottavimmista. We will remember!

Cum laude metallicum:

Vicious Circle: (CD-version bonusbiisi):Jotenkin keskeneräisen kuuloinen. Ideoita ei ole saatu niputettua, ehkä juuri siksi varsinaisen albumin ylijäämäkamaa. Tiukkaa sahausta kitaroilla ja hieno soolo kuitenkin.

The Lodger: (CD-version bonusbiisi): Epämääräiseksi tunnelmapalaksi jäävä synkistely. Mukavaa toki, että tämäkin on faneja varten valmiiksi tehty, jotta saadaan koko rahan edestä materiaalia kuultavaksi.

B: Tuskin mahdollista.

A: Ei todellakaan.

I: Ai näillä fanilaseilla?

Kirjoittaja

Kommentointi suljettu.

Share via
Copy link
Powered by Social Snap