Elokuva-arvostelu – Mad Max: Fury Road – Warner Bros

Kitara, taivas ja nyt jumalauta mennään!

Hiljaa ei tule hyvä Mad Maxin maailmassa. Kuuluisamman hahmonsa pariin, kolmenkymmenen vuoden jälkeen palannut veteraaniohjaaja George Miller on ruutannut tankkiin tainnuttavan yliannoksen veren, adrenaliinin ja korkeaoktaanisen bensan sekoitusta. Fury Road on alkuperäisiä Mad Maxeja vahvasti kunnioittava päivitys, jonka vääntö ja hevosvoimat repivät katsojan alustaa ja runkoa.

Fury Road on hyperaktiivinen, visuaalinen HC-punk-revittely, jonka laukalle meno on koko ajan hykerryttävän lähellä. Juonenkin saa tiivistettyä kahdeksaan sanaan: ”Hirvittävällä ryskeellä toiseen suuntaan ja samaa kyytiä takaisin.” Mutta voi pojat, se on niin paljon muutakin. Kaikki, pienetkin yksityiskohdat oli hiottu huippuunsa. Aseet, varusteet, vaatetus ja tietenkin monenkirjavat ajoneuvot, aiheuttavat WOW!-efektin. Kuva ja ääni hipoivat nekin täydellisyyttä. Digianimaation ja elävän kuvan liittokin alkaa olla sillä mallilla, että feikin ja oikean erottaminen on vaikeaa.

Todella värikäs, friikkisirkusmainen henkilögalleria vetää aluksi katsojan suuta hymyyn, mutta koomisuus muuttui elokuvan myötä traagisempaan suuntaan. Kova kuori rapisi ja monien, aluksi yksiulotteisten hahmojen alta paljastui, kyllä, ihminen. Naisetkaan eivät olleet kirkuvia statisteja tällä kertaa, vaan tasavertaisia ja jopa astetta älykkäämpiä ja täysipäisempiä, kuin mieskummajaiset, hännänhuippunaan totaalisen over the top -”kitaristi”.

Mad Max on onneksi niitä valkokankaan hahmoja, jotka ovat säilyttäneet alkuperäisen ideansa ja ideologiansa. Karski, vähäpuheinen mies, jonka elämänpaloa on juuri sen verran jäljellä, että halu oman kohtalon päättämisestä pitää elämän syrjässä kiinni. Fury Roadissakaan Max ei paljon turhia höpöttele. Äärikarut olosuhteet ja selviytyminen päivästä toiseen ovat syöneet sanat joka toisen suusta.

En ala tässä luettelemaan yhteyksiä aiempaan Mad Max -trilogiaan, mutta kymmeniä viittauksia ja lainoja sieltä löytyy, osa alleviivatusti, osa hauskasti hieman piilotettuna. Myös kuvakulmat, hullusti nykivä kuva ja varsinkin nopeutukset olivat nekin aiemmista Mad Maxeista tuttua näkymää. Valtavan pitkät leikkaukset ja ruudun vetäminen mustaksi kohtauksien välillä, teki elokuvasta jännällä tavalla vanhanaikaisen ja episodimaisen.

Mustat hetket olivat kuin vuoristoradan enteellistä rauhallista menoa, kunnes taas vauhti nostetaan muutamassa sekunnissa huippunopeuteen ja vähän ylikin. Harvoin, tuskin koskaan, olo on ollut näin voimaton elokuvan jälkeen. Jalat olivat hyytelönä ja olo muutenkin lähes hysteerinen.

Elokuvan aikana minulla alkoi soimaan päässä yli 30 vuoden takainen heavyklassikko. Elokuvan nähneet huomaavat varmasti, miten lähelle Judas Priestin sanat osuvat:

Judas Priest – Freewheel Burning (Tipton, Halford, Downing. Defenders of the Faith 1984)

Fast and furious we ride the universe
To carve a road for us that slices every
curve in sight
We accelerate, no time to hesitate
This load will detonate whoever would
Contend it's right
Born to lead
At breakneck speed
With high octane
We're spitting flames
Freewheel burning
On we catapult, we're thrusting to the hilt
Unearthing every fault,
go headlong into any date
We don't accept defeat, we never will retreat
We blaze with scorching heat obliterations
everywhere
Look before you leap has never been
the way we keep
Our road is free
Charging to the top and never give in never
stops the
Way to be
Hold on to the lead with all your will and
concede
You'll find there's life with victory on high

Teksti: 
Tagit: