Älppärien paluu - totta vai tarua

Vinyylilevyjen hautarauha säpäleinä

Melkoinen hypetys ja höpötys on valloillaan vinyylilevyjen paluusta ja myyntikäyrän noususta. Selvitimme tilannetta ja kerromme, mitä (ja miten) tämän päivän aktiiviset harrastajat oikein ostavat. Gallupkyselyyn vastasi yli sata vinyyliaddiktia.

Intro. Vinyylilevy sisältää noin 97% polymeeriä, hiilimustaa, lämmön stabilisoijia ja hyvin pieniä määriä erilaisia liukastusaineita. Mustan värin se saa hiilimustasta, joka myös vahvistaa levyä. Hiilimusta poistaa muiden värisiä levyjä paremmin staattista sähköä levyjen pinnalta.

Usean arvostetun hi-fi-ammattilaisen toimesta on esitetty täysin päinvastaisiakin mielipiteitä. Heidän mielestään hiilimusta heikentäisi vinyylin äänenlaatua, syynä olisivat sen sisältämät magnetisoitumisilmiön aiheuttavat metallihiukkaset.

Experteillä tuntuu olevan myös vahva mielipide, muodissa olevista normaalia painavammista, 180 gramman vinyyleistä. Vaikka painavampi levy maksaakin yleensä kevyempää versiota enemmän, ei sanottavampaa hyötyä äänentoistoon kuulemma ole.

Numeroiden valossa

Maailmalta kantautuu myös uutisia levyjen perusmassan, PVC-muovin kallistumisesta, mikä tietysti lisää paineita vinyylilevyjen hintoihin. Kilohinnassa nousu on maltillinen, 1,62 eurosta 1,82 euroon, mutta satojentuhansien painoksissa sekin alkaa jo tuntua. Entiset nuoret, eli se ikäpolvi, joka on tottunut ylipäätäänkin maksamaan musiikistaan, ovat varmasti jatkossakin valmiit satsaamaan uusiin levyihin ja vanhojen suosikkiensa erikoisempiin uudelleenjulkaisuihin.

Prässäyslaitteiden kehittyminen on toisaalta mahdollistanut pienemmätkin painokset, mikä tietysti sekin sopii vannoutuneille vinyylifriikeille.

Paljollako suomalainen vinyyliharrastaja kuukaudessa muovikimpaleita sitten ostaa? Tein pikaisen gallupin (hieman yli 100 vastaajaa), kahdessa aktiivisessa Facebook-ryhmässä (Finnish Heavy Metal Fans ja Vinyylin vinguttajat). Kuten arvelinkin, ostotottumukset noudattelevat omia kaavojani. Uusiin levyihin laitetaan rahaa kuukaudessa vähän, maksimissaan 50 euroa. Käytettyjä levyjä ostetaan harrastajien keskuudessa isommilla summilla, keskimäärin 100 - 300 eurolla kuukaudessa. Muutamalla sankarilla kukkarot keventyvät 500 eurolla kuukaudessa ja jopa 1000 euron haamuraja saattaa ylittyä!

Vinyyli siis menee kaupaksi, mutta se on käytetyn kauppa, mikä kukoistaa. Itsellänikin tahti on vinyyleiden osalta kiihtynyt, sillä erilaiset netin huutokaupat ja tori.fi, sekä esimerkiksi Facebookin täsmämyyntisivustot tuovat harvinaisetkin levyt klikkauksen päähän. Samoin kirpputoreilta on viime aikoina alkanut löytää vinyyliaarteita kerrassaan edukkaasti. Vinyylien renessanssin vastapainoksi CD-levyjen, (uudet ja käytetyt) myynti on kokenut mystisen romahduksen parin viime vuoden aikana. Esimerkiksi tori.fi:ssä on massiivisia CD-kokoelmia myynnissä melkein karkkipussin hinnalla.

Pienellä keittiöfilosofoinnilla voisi ajatella, että CD-levy on jäänyt liian ”muoviseksi” ja persoonattomaksi, verrattuna vinyylilevyihin. Siinä missä CD-levyistä on tulossa ongelmajätettä, ovat vinyylit tästä eteenkin päin romantisoituja taideteoksia. Jotain muutakin on nyt ilmassa, sillä omakin CD-kokoelma on alkanut tuntua jotenkin oudon tympeältä.

Vinyyliharrastuksen kokonaisvaltaisuudesta kertoo myös sosiaalisessa mediassa jaettavat valokuvat, joissa komeilevat levysoittimen lisäksi, sillä hetkellä soitossa olevan vinyylilevyn kannet. Osa kuvista on suorastaan taiteellisia ja moniin kuviin liittyy mukava tarina tai anekdootti soittimesta tai levystä. Sebastian Sonck ja Silja Kotovuo Vinyylin vinguttajista ovat mielestäni ottaneet varsin hienoja otoksia. Kiitos heille jutun kuvituksesta.

"1970-luvulla ostettiin
500 miljoonaa
älppäriä vuodessa."

Todella kirkasta numeroiden valoa

Anteeksi kielenkäyttöni, mutta vinyylin ollessa ykkösformaatti 1970-luvulla, mustia pyörylöitä myytiin uutena ihan helvetisti! Kuumimpina myyntivuosina, 1970-luvun puolessa välissä, levyjä (sinkut ja LP:t) ostettiin maailmanlaajuisesti 500 000 000/vuosi. Viisisataa miljoonaa! Musiikkinautintojen lisäksi on muutamia tummanpuhuvia hiilijalanjälkiäkin musiikkiteollisuus tälle pallolle tuottanut. Kun uusia vinyyleitä on viime aikoina myyty vain muutamia kymmeniä tuhansia kappaleita/vuosi, mahtuu tämän päivän myynnin ja hurjimpien vuosien väliin maailmoja.

Vaikka digitaalinen äänitystekniikka on kehittynyt valtavasti viime vuosina ja toinen toistaan upeampien juttujen äänittäminen käy nopeasti, on vielä onneksi tuottajia ja bändejä jäljellä, jotka luottavat analogiseen soundiin ja taltiointiin. Näiden kivikausihifistelijöiden mielestä yhdelle vinyylilevyn puolelle ei pysty taltioimaan musiikkia, kuin kymmenen minuuttia, äänenlaadun kärsimättä. Uusia albumeja tullaan varmaankin jatkossa julkaisemaan kirkkaina vinyyleinä ja neljälle levylle ripoteltuna. Kaikki vaiva tullaan näkemään rakkaudesta lajiin, miljoonaluokan bisnestä vinyyli eri muodoissaan ei tule koskaan enää olemaan.

Entisaikaan työtä olisi pitänyt tehdä viikkoja ja jopa kuukausia, jotta vinyyliharvinaisuuksia sai käytettynä hommattua. Oli tosi jännää 1980-luvulla, päästä penkomaan jonkun levyaarteita musaharrastajien koteihin. Kuntokin kasvoi, kun pitkätkin matkat polkupyörillä sotkettiin levyjä hakemaan. Muistan, kuinka keräsin mm. Manowar-yhtyeen tuotantoa ja mitä ihmeellisimmistä paikoista uuden levyn aina kokoelmaansa löysi. Nyt, nettiaikana urakkaan kuluisi viisi minuuttia.

Outro: Poikamainen into meinasi vallata minut, kun hiljattain joku kaupitteli Facebookin kautta Manowarin äärimegasikaharvinaista kirkasta vinyyliä (heh) olevaa demoa vuodelta 1981. Kyseistä levyä on painettu vain viisi kappaletta. Tämä oli numero 4/5. Pakko oli tarjous tehdä, mutta vähintään sata euroa oli kuulemma oikeampi hinta. Pitäiskö mun, vai eikö pitäis? Jos söis pelkkää puuroa viikon. Taitaa vasta hauta parantaa tämän taudin.

Teksti: 
Kuvat: 
Alix Antell, Silja Kotovuo ja Sebastian Sonck
Tagit: