Rega RP3, RP6 ja RP8 -levysoittimet vertailutestissä

Rega RP3 on se perus-Rega. Monelle pitkän linjan harrastajalle juuri RP3-levysoitin on se selkein alkuperäisen Planarin nykyinen vastine. Kuten edeltäjänsäkin, RP3:n on maailmalla tarjolla miljoona erilaista viritysosaa, mutta se ei nyt ole jutun juoni. Juoni on se, miten pitkälle valmistaja itse samaa reseptiä on virittänyt RP6- ja RP8-malleilla.

RP3 ehti olla mukana niin vertailussa, jossa Rega Exakt -äänirasia oli kiinni vuoronperään RP1-, RP3- ja RP6-soittimissa kuin myös kesällä tekemässäni levysoitinsarjassa yhdessä RP1-soittimen kanssa.

”Miten pitkälle valmistaja on
virittänyt RP3-perusreseptiä
RP6- ja RP8-malleilla?”

Mikko Kutvosen Exact-rasian vaihtelu kertoi toki jo paljon RP3:n ja RP6:n eroista, mutta samalla ei riittävästi. Ja etenkin ärsytti ihan pirusti se, että Mikko kuunteli kotonaan enkä minä päässyt tyyppaamaan soittimia ollenkaan. Tekosyy se on pienikin tekosyy. Joten päätin kokeilla, minkä verran Rega RP3:n soundi voi parantua kun sama äänirasia vaihtuu RP6:n ja RP8:n äänivarteen.

Yhtenevyyksiä ja eroja

Rega RP1 on simppeli ratkaisu. Se on tavallaan levysoittimen prototyyppi, kaikki välttämätön eikä mitään ylimääräistä. RP3:ssa, RP6:ssa ja RP8:ssa on kaikissa yksi selvä ero. Niissä levylautasen laakerin ja äänivarren tyven väliä yhdistää palkki runkolevyn ylä- ja alapinnalla. Jos äänivarsi notkuu levylautaseen nähden, ei tarkkaa toistoa voi edes toivoa ja valmistaja on jäykistänyt tämän takia runkoa kriittisestä paikasta. RP3- ja RP6-malleissa tukilevyt ovat epoksityyppisiä, RP8:ssa ylempi on magnesiumia.

RP3 ja RP6 käyttävät maineikkaan RB300-äänivarren tuoreinta RB-303-versiota (RP6:ssa tosin eri vastapaino) siinä missä RP8:ssa on RB808-varsi. 808:n laakerien toleranssit ovat tiukemmat kuin 303:ssa, samoin äänivarsikaapelointi on 303:n sisäjohtoja laadukkaampaa ja pienikapasitanssisempaa.

Eroja on levylautasessakin, sekä alus- että päälimmäisessä. RP3:ssa on yksinkertainen lasilautanen, joka lepää muovisella aluslautasella. RP6:ssa on kaksiosainen lasilautanen, jossa massa keskittyy ulkoreunalle. RP6:n aluslautanen on alumiinia. RP8 vie luonnollisesti asiat vielä pidemmälle. Levylautanen koostuu kolmesta päällekäin liimatusta lasista ja massaa painotetaan ulkoreunalle vielä RP6:a enemmän. Aluslautanen on RP8:ssakin alumiinia, mutta vetohihnat ovat parempilaatuisia. Kyllä, hihnat. Niitä on kaksi, jotta pienetkin yksilöerot saadaan vielä puolitettua ja levylautanen pyörimään mahdollisimman tasaisesti.

RP6 ja RP8 toimivat aina Rega TTPSU -virtalähteen kanssa, mutta koska se on mahdollista kytkeä myös RP3:n, tein niin ja kaikki kolme saivat samaa hyvin suodatettua tasasähköä.

Se isoin ero on kuitenkin selvimmin näkyvä. Siis, jos osaat katsoa. Rega RP8 voi pidemmältä näyttää ihan tavalliselta suorakaiteen malliselta levysoittimelta. Se suorakaidemuoto on vain suuri huijaus – kehä, jonka ainoa oleellinen tehtävä on tarjota paikat pölykannen saranoille. Ellet pölykantta tarvitse, voit nostaa itse soittimen sieltä kehän sisältä pois. Ei se varsinainen runko ulkokehään koske, mutta näyttää ihan sairaan paljon makeammalta paljaana.

RP3:n ja RP6:n rungot näyttävät päällepäin simppeleiltä levyiltä, mutta niissäkin on ideana kevytrakenteinen ydin ja jäykkä pintalevy siihen liimattuna. Mahdollisimman kevyt ja jäykkä on siis tavoitteena. RP8 vie asian vielä paljon pidemmälle, rungon ydin on vaahtoa. Kun runkoa ei ole kuin välttämättömän verran niin poistamalla levylautanen, levylaakeri ja äänivarsi se todennäköisesti leijuisi ilmassa. Valmistaja sanoo RP8:n rungon painavan seitsemäsosan siitä, mitä alkuperäinen Rega Planar 3:n runko painoi.

Kolme rasiaa, kaksi tasoa ja yksi neula

Taloudessa sattumalta on kolme Audio-Technica AT95E -äänirasiaa. Kohdistin ne mahdollisimman identtisesti äänivarsiin ja säädin neulapainon kaikissa tasan 2.00 grammaan. Maahantuojalle en sitä kerro, mutta jouduin vielä juottamaan yhden äänivarsikaapelin liittimen uusiksi, onneksi paikallisesta huoltoliikkeestä Elektro Nipekasta löytyi alkuperäinen varaosa. Taitoin siis RP8:n liittimen varomattomuuttani päreiksi tökkiessäni rasian pinneihin kiinni, varovasti niiden kanssa!

AT95E? Siis se noin viidenkympin äänirasia, myös siihen 2,5 tonnin levysoittimeen? Joo-o. On se halpa, mutta paljon parempi kuin hinnasta voisi olettaa. Enkä kuunnellut vakioneulalla vaan Shibata-hiotulla tarvikeneulalla, joka maksaa lähemmäs pari satasta. Neula siis siirtyi aina kuunneltavaan soittimeen, rasia oli vain valmiina odottamassa eli vaihdot menivät suhteellisen ripeästi. AT95E on soinniltaan tasapainoinen joten se sopi hyvin soittimien välisten erojen etsimiseen. Lisäksi AT:n menevän rytmikäs luonne istuu yksiin Regan kanssa.

Kaikki kolme levysoitinta olivat testissä samalla betoniseinään kiinnitetyllä vaakasuoralla vaneritasolla, kaksi kerrallaan. Kolmea ei valitettavasti tasolle mahtuisi kuin päällekäin ja pelkään, että se olisi voinut vaikuttaa äänenlaatuun. Heikentävästi. Ensin siis RP3 ja RP6, sitten tasan samat älppärit RP6:lla ja RP8:lla. Noin suurinpiirtein.

Muistutan tässä vaiheessa vielä siitä, että RP3:ssa ja RP6:ssa on tosiaan molemmissa sama RB303-äänivarsi – kaikki kuultavat erot johtuvat pelkästään soittimen rungosta ja eri vastapainosta.

Joudun kyllä paljastamaan vielä yhden asian. Kuuntelin liikaa RP6:a ja etenkin RP8:a ennen kuin aloitin varsinaisen vertailun. Kesällä RP3 tuntui soittavan musiikkia aivan erinomaisesti, mutta ihan samaa innostusta soittimen soundiin en saanut nyt aikaiseksi kun olin mennyt maistelemaan niiden isompien mallien tarjontaa.

Kaikki kunigattaren puolesta

Queenin Innuendo kulkee Rega RP3:lla hyvää tahtia. Basso potkii mukavasti, mutta mitään mielettömiä murinoita ei tarjoilla. Stereokuvan ilmavuutta on mukavasti ja vaikka mitään ei tuputetakaan päin näköä niin läsnäolo toimii hyvin. Vaihto RP6:n lisää soundiin aimo annoksen dynamiikkaa ja RP3 vaikuttaakin verrokkina tukkoiselta. Espanjalainen kitara kiihdyttää RP6:lla huomattavan paljon rivakammin eteenpäin, samoin stereokuvalliset leikkimiset singahtavat puolelta toiselle paljon vaivattomammin kuin RP3:ssa. Toisin sanoen jo ensimmäisellä kappaleella käy hyvin selväksi, että jos RP6 maksaakin noin kaksi kertaa RP3:n verran niin kyllä se hintaansa puolustaa.

Toinen asia, johon RP6 kiinnittää RP3:a paremmin huomiota on pienet vaihtelut. Sävyn ja rytmin varioinnit nousevat esille ja luovat lisää tunnelmaa musiikkiin. Välillä on aika höllätä vähän, jotta seuraavasta kiihdytyksestä saa entistäkin makeamman. Simppeli tum-tum-tum-tum-biitti muuttuukin sisältämään oman painotuksen jokaisen ”tumin” sisällä.

Vaikka RP6 osaakin sävyjä paremmin kuin RP3, vasta RP8 oikeasti nostaa esille sen, miten taitava laulaja Freddie Mercury on, miten hienosti hän ääntään käyttää. Joo, varmaan joku opperalaulaja osaa vielä paljon enemmän, mutta kun en vain siedä kuunnella niiden kiekumista. Ja vasta RP8 paljastaa, miten lujaa espanjalaisella kitaralla pääsee, Formula 1 -kuski mutkapätkällä vaikuttaa siihen verrattuna määrätietoiselta kuin humalainen jäisessä ylämäessä. Astrofyysikko Brian Mayn kitara kulkee fysiikan lakeja uhmaavalla keveydellä. Tiesittehän, että Brian May on astrofysiikan tohtori sen lisäksi, että hän on Queenin kitaristi ja yksi kolmesta perustajajäsenestä?

Se vaikein instrumentti

Suzanne Vegan Tom’s Diner -kappale tuntuu kalliimpien soittimien jälkeen toimivan todella hienosti edullisella RP3:lla. Siinähän on vain Suzannen laulu, ei mitään taustasoittimia. Onko se helpompi kun instrumentteja on vain yksi vai onko se itse asiassa vaikeampi kun instrumenttina on se ihmiskorvalle kaikkein tutuin – ihmisääni – eikä ole mitään muuta peittämässä sitä. No, jatkoraita, radioasemilla jo todennäköisesti liikasoiton takia kielletty Luka, ei petä sekään. Tätä on todella helppoa kuunnella RP3:lla, Suzanne on hienosti edessä ja bändi sykkii mukana. Tällä on ihan hirveän helppoa vain unohtua kuuntelemaan musiikkia. Sehän se Regan koko pointti on, vähemmän hifistelyä ja enemmän musiikinkuuntelua.

Eli käykö niin, että RP6 onkin enemmän pikkusormi pystyssä kertomassa hifistisiä äänitedetaljeja eikä musiikkia? Sama Tom’s Diner ja kyllä ainoa tapahtuva asia on se, että Suzanne Vega on aidompana edessäni kertomassa tarinaansa. Toki, artikulaatio on selkeämpää ja ehkä äänityskopin akustiikattomuus kuuluu vielä selkeämpänä, mutta ennen kaikkea Suzanne puhuu juuri minulle eikä vain selitä jossain jotain.

Luka alkaa paljon iloisempana ja menevämpänä kuin RP3:lla ja on entistä helpompaa ymmärtää, miksi sitä on niin ahkerasti soitettu. Mmm… Ehkä myös bassopää sykkii sävykkäämpänä ja diskantti soi hieman puhtaammin, mutta kyllä tässäkin esityksen kokonainen tunnelma on se vahvin piirre. Kaiuttimena käyttämäni Genelec 8030:n läpikuultavuus ja erottelukyky saattoi olla tipan liikaa RP3:lle, mutta RP6:lla ei ole mitään ongelmaa asian kanssa. Levyltä kaivetut detaljit soivat selkeinä, puhtaina ja osana musiikkia.

Rega RP6 myös nappaa kuuntelijaa kraivelista nopeammin kiinni, jos tämän huomio alkaa vaeltaa muualle. Jos ajattelit soittaa musiikkia vain taustalla, ei RP6 ole välttämättä toimiva vaihtoehto. Valitse siihen hommaan mieluummin joku soinniltaan tasapaksu ja innostamaton laite, kannettavan PC:n kuulokeanto on hyvä valinta.

Mutta miten sitten RP8? Ensimmäinen asia on taustan puhtaus ja yleinen selkeys. Tuntuu, että kaikki normaalilevysoittimien kanssa tutut pienet kohinat ja epämääräisyydet ovat yhtäkkiä poissa. Jep, samalla neulalla ja samalla levyllä. Ei välipesua, ei väliharjausta, vain välitön hämmennys. Olisiko niin, että Shibata-hiotulla neulalla AT95 on kuitenkin niin paljastava, että se kertoo myös muun järjestelmän rajoituksista verrattuna RP8:n vakauteen?

Sitten kun Luka alkaa soida niin saan tippaa vaille pyyhkiä kyyneliä silmistäni. Nopeus ja vaivattomuus ovat todella hurjia. Vannoutuneet välipyörämiehet voivat tässä kohtaa sulloa kommenttinsa hihnavetoisen levysoittimen hitaudesta sanonko mihin.

Ei tarpeetonta hifivehtaamista

En minä halua enää rempata johtoja koneesta toiseen, nostaa soitinta toisensa perään levysoitintasolle. Se on juuri sitä hifististä nyhräämistä, josta valmistaja ei pidä. Joten kunnioitan Regan ajatusmaailmaa ja annan RP8:n soida. Bassopäässä on luontaista auktoriteettia. Sellaista, jossa ei tarvitse yhtään päteä koska uhoamattakin käy selväksi, että voimaa on aina kun tarvitaan. Oli sitä RP6:ssakin selkeämmin kuin hieman tuhtisointisessa RP3:ssa, mutta on RP8 harrastanut aktiiviliikuntaa selvästi tuplasti pidempään kuin RP6.

Seuraavaa levyähän minun ei edes passaisi soittaa, tai ainakaan kertoa tekeväni niin. Se on nimittäin MONOLEVY! Vaan hienosti Duke Ellington’s Spacemen ja The Cosmic Scene kiitää eteenpäin kohti suurta tuntematonta. Vuodelta 1958 olevan äänityksen välittömyys ja aitous kuuluvat hienosti. Aikakaudelle tyypillisesti bassopää on kevyt, mutta sitä sävykkäämpi ja herkkäliikkeisemmin kulkeva.

Dire Straitsin Once Upon Time in the West läiskii tahdilla, joka meinaa hengästyttää. Vanha Goldfinger-Bondin soundtrack kiidättää minua tyylikkäästi pitkin 1960-luvun alun maisemaa Aston Martin DB5:n tuoksun lähes tuntuen nenässä. Onneksi minulla ei ole Analog Pussyä älppärillä, saisin varmasti Trance N’ Rollista sydänvian.

Haluaisin, haluaisin, haluaisin

Regan levysoittimissa on paljon järkeä, hyvin paljon. Jokainen askel isompaan maksaa – hinta suurinpiirtein tuplaantuu aina – mutta erokin on aina suuri, selkeä ja aina parempaan suuntaan kaikilla osa-alueilla. RP1, RP3 ja RP6 ovat ulkoisesti hyvin samanlaisia: lankku, ympyrä ja keppi Mikko Kutvosta lainatakseni. Jokainen on kuitenkin selvä askel eteenpäin siinä, miten hauskaa ja innostavaa musiikkia on kuunnella. RP8 repäisee valmistajan irti perinteisestä lookista ja vetää miehen vähäksi aikaa hiljaiseksi. Se on kuin kilpa-auto, tarkoituksenmukainen ja juuri siksi äärimmäisen kaunis – nopeutensa ja tarkkuutensa lisäksi. Kilpa-autosta sen kuitenkin erottavat käytön helppous ja mukavuus, onneksi.

On ihan selvää, että etenkin RP8:n resurssit riittäisivät rajusti kalliimmillekin rasioille, mutta jo yksinkertainen ja halpa AT95 (hyvin highend-neulalla tosin) paljasti sen kulkevan äärettömän vaivattomasti ja kevyesti. Aineeton on ehkä paras termi kuvaamaan RP8:n ääntä. Ei sillä tavalla aineeton, ettei rock rullaisi tai metalli jyrähtäisi, vain äärettömän kevytliikkeinen auktoriteetistaan huolimatta. Kuvittele Jet Li (se wushu-mestari) ketterimmillään ja nopeimmillaan. Potkuissa on voimaa kuin isokaliiperisissa luodeissa, nopeuskin täsmää. Rega RP8 kulkee kuin rasvattu salama ja tempaa sinut kyytiin ennen kuin ehdit sanoa hoota heistä.

Minulle ehti kertyä ihan liian monta levysoitinta levysoitinsarjan aikana. Rega RP8 vain houkuttaa ihan hirveästi. Se houkuttaa ulkonäöllisesti ja teknisesti, valmistajan ajatus keveydestä on viety hienosti vielä paljon pidemmälle kuin halvemmissa malleissa. Ja ennen kaikkea se houkuttaa äänenlaadullisesti koko ajan innostavana ja musiikkiin hyvin tempaavana.

Kyllä, ammun itseäni jalkaan, mutta Rega RP8 jää AudioVideo.fi:n vertailusoittimeksi. Puhtaasti työkaluksi, ei nautintovälineeksi. Ollenkaan. Seuraavaksi voisin otsa rypyssä työskennellä sen kanssa vaikka juuri postin tuoman Rammsteinin LP-boksin kanssa. Todella tiukkaa työntekoa tiedossa (uskokaa nyt!)… Mutta siis miten niin ammun itseäni jalkaan, jos se kerran on niin karmean hyvä levysoitin? No siten, että minkä ihmeen äänirasian minä siihen keksin? AT95:n hintaluokka kun kerrotaan kymmenellä niin päästään vasta alkuun niissä rasioissa, joiden tasolle RP8:n kyvyt runkona riittävät. Jotain menevää, mutta myös mehevää. Tasapainoista ja silti kaukana tasapäisestä. Tulevaisuus näyttää, ja ehkä myös kertoo.

PS. On, Regalla on vielä RP10. Keraamisella lautasella, vielä paremmalla äänivarrella ja vielä paremmalla virtalähteellä tehty malli. En edes uskalla ajatella…