Minä olen nauttinut runsaan vuoden mittaisesta intensiivikurssista levysoittimiin. Työni ansiosta olen saanut tutkia, penkoa ja ihmetellä sellaista määrää soittimia ja muuta oheiskalustoa, että harvalla normaalikuluttajalla on siihen mahdollisuutta. Voitte siis olla vapaasti kateellisia, tämä on ollut ihan sairaan hauskaa.
Kun julkaisin levysoitinsarjan ensimmäisen osan, olin vielä hyvin alkuvaiheessa. Ja verrattuna moneen konkariin, olen edelleen ja varmaan pysynkin. Mutta jotain asioita olen ehtinyt oppia. Etenkin sen, että levysoitin on aina kaikkien osiensa summa. Vaikka olisi kuinka hieno äänivarsi ja äänirasia, ne eivät vältämättä toimi keskenään hyvin. Vaikka olisi loistava varren ja rasian paketti, ne eivät välttämättä toimi hyvin, jos itse levysoittimen runko on huono.
Ja tämä on se syy, miksen iske Nagaoka MP-200:lle Sairaan siisti -lätkää. Se toimi kerrassaan upeasti Rega RP8 -soittimessani, mutta esimerkiksi Ortofon AS212 -vartisessa Lenco L75:ssa ei ollenkaan yhtä hyvin. Ei myöskään 30-vuotiaassa Sondekissani. Takuulla on muitakin soittimia, joissa MP-200 voi saada aikaiseksi samanlaisia ”endorfiinia ämpärillä” -tunteita, mutta myös pelejä, joissa soundi ei aukea ollenkaan.
Kenen kanssa leikitään?
Onko mitään ajatusta siitä, missä muissa soittimissa se voisi toimia? Uskon, että nämä Regan yläpään mallit, RP8 ja RP10 sekä vanhemman polven RP9 ovat aika turvallisia valintoja. Vähän edullisemmatkin Regat kuten RP6 sekä vanhemmat P5 ja P7 varmaan toimivat myös hyvin vaikka eivät ihan yhtä kovia pelejä olekaan kuin malliston yläpää.
Toimiiko Nagaoka MP-200 ylipäätään sellaisessa soittimessa, jossa on hyvälaatuinen Regan varsi kiinni? En tiedä. Riippuu tietysti paljon siitäkin, mitä itse soundilta haluaa. Mutta kyllä se itse soitin vaikuttaa hurjan paljon lopputulokseen. Mikäli runko ei tue rasian menevää ja kevytliikkeistä luonnetta, hommasta voi tulla pannukakku. Ehkä. Mutta ei välttämättä. Mutta en ainakaan uskalla automaattisesti luvata, että takuulla pelaa.
No entäs ne soittimet, joissa yksikään osa ei ole Regasta edes kuullut. Vielä vaikeampaa… Varmasti sieltä löytyy pelejä, jotka toimivat aivan loistavasti. Mutta minun on tosi vaikea osoittaa teille niitä. Olen pahoillani.
Mitä minä haen soundilta
Kaikki hifiharrastajat etsivät jotain omaa juttua äänestä. Joskus suunta kahdella kaverilla voi olla hyvinkin erilainen, he pitävät tosi erilaisista asioista. Eli on oleellista ihmetellä, millä perusteilla minä väitän RP8:n ja MP-200:n yhdistelmää niin erityisen loistavaksi.
Aloitetaan siitä, miksi minä pidän niin paljon halvasta ja halveksitusta Audio-Technica AT95E:stä. Syinä ovat sekä sen tasapainoinen äänensävy että hyvä rytminen kulkevuus. Huonossa soittimessa AT95E toki kuulostaa huonolta, mutta syy ei ole rasian vaan sen, että sille annetaan liian vaatimaton toimintaympäristö. Monessa äänirasiassa on ekstradiskanttia, turbobassoa ja lisätiesmitä. AT95E on suhteellisen neutraali ja se on minulle oleellista. Samoin se kulkevuus on erittäin oleellista. Se, että jalka napsaa musiikin tahdissa silloin kun en istu sweet spotissa analysoimassa stereokuvaa.
Nagaoka MP-200 on lyhyesti sanottuna samanlainen kuin Audio-Technica AT95E. Se on neutraali ja kulkeva. Vähän pidemmällä tekstillä analysoituna selviää, miksi MP-200 maksaa kymmenen kertaa enemmän kuin AT95E.
Ensin haluan kaikki ja sitten lisää
Minä haaveilin paljon, että löytäisin äänirasian, jossa olisi kaikki tuon mainion halpiksen hyveet – luonnollisesti mielellään parannettuna ja vähän hienostuneempi yleisluonne. Ja tässä Nagaoka MP-200:ssa kaikki haaveeni täyttyivät.
”Dynamiikkaa, tässä ja nyt
-nyrkki pöytään uskottavuutta,
on mielettömän hienosti”
Ensikuuntelulla MP-200 melkein sokaisee sillä määrällä energiaa, jonka se Rammsteinin rasvatun hauiksen uhosta repii irti. Sointi ei ole yhtään liian kirkas, mutta dynamiikkaa, tässä ja nyt -nyrkki pöytään uskottavuutta, sitä on mielettömän hienosti. Välittömyys on MP-200:n ehdoton vahvuus. Jos aiemmin oli yhtään verhoa esityksen ja kuuntelijan välissä, Nagaoka ja Till Lindemann yksissä tuumin repäisevät sen alas ja musiikki soi juuri sinulle.
Bassopäässä on voimaa niin, että munat tutisevat ja rintalastaa pusertaa. Sekä voimaa että kontrollia, alas ulottuvaa murahdusta ja jäntevästi päin näköä lävähtävää iskua. Juu, toki CD-levyltä saadaan tarkemmin määriteltyä bassoa. Ei vain välttämättä yhtään hauskempaa.
Nagaoka MP-200:n yläpää on myös eri tavalla puhdas kuin perustason äänirasioissa. Osa harrastajista sanoo, että MP-200:n neulanvarsi olisi boronia ja tämä olisi se syy. Boron-neulanvarrella kun mekaaninen resonanssi siirtyy taajuuskaistalla niin paljon korkeammalle kuin alumiinisella, että se käytännössä häviää kuuluvista. Mutta! Valmistajan mukaan boron-neulanvarsi on käytössä vasta alkaen mallista MP-300.
Yhtä kaikki, vaikka toistoketju tarjoaisi hyvinkin tarkan ja kaunistelemattoman kuvan diskantista, MP-200 ei sylje räkäisesti tai riivi metallisesti. Yläpää on puhdas vaikka lautasella pyörisi vanhaa rockia kuten Creedence Clearwater Revivalia minulla juuri nyt.
Sitten se kulkevuus. MP-200 ottaa hyvin tiukan otteen kraivelista ja ilmoittaa, että hänen tahdissaan mennään. Piste. Materiaalista riippumatta musiikki kulkee juuri kuten pitää. Vetoa on, pienet rytmin vaihtelut kuuluvat, hölläys ja heti perään innokas kiihdytys.
The Rocky Horror Picture Show -teatteriesityksen (Roxy Cast) Dammit Janet -kappaleen hektinen vauhti on hyvin selkeä. Itse asiassa Nagaoka tekee koko teoksesta erinomaisen hienon. Teatteriversio on juuri siksi erinomaisen hieno, että sitä ei ole tuotettu samalla tavalla kuin normaalia musiikkia. Jokaista nurkkaa ei ole hiottu pyöreäksi, kaikkea ei ole peitelty kauniin keinokaiun vaippaan ja tulos onkin aidompi, vahvemmin esittäjiä esille tuova lopputulos. Mösjöö Curry ja muu porukka on hyvin vahvasti esillä, ihan kuin istuisin teatterin parhaalla paikalla seuraamassa tapahtumaa livenä.
Live-fiilis tulee yhtä lailla Nagaokan välittömyydestä kuin myös siitä soundista, jota ei ole hiottu liian paljoa.
Aito asia
Rocky Horrorin käyttö viimeisimpänä testilevynä saattoi katkaista arvostelun lyhyeen. Mutta vaikea kirjoittaa kun kädet huitovat ilmassa eivätkä pitkin näppistä. Sen Nagaoka MP-200 tekee Rega RP-8:ssa. Se pyyhkäisee sinut tuolilta mehevästi lävähtävällä bassolla, se saa sinut hengästymään rytmisellä kulkevuudella, se pystyy pysäyttämään ajan ympärilläsi välittömyydellään. Toisin sanoen, se välittää musiikin tunteen erinomaisesti.
RP8:n testissä murehdin sitä, että mikä olisi se soittimen arvoinen äänirasia. Se, joka tarjoaa Shibata-neulallisen AT95E:n hyveet, mutta silti enemmän. Enemmän menevyyttä, enemmän mehevyyttä. Yhtä aikaa kauniimpaa soundia ja vielä parempaa kykyä välittää musiikkia. Ja nyt se löytyi.
Minä kuivaan silmäni ja laitan seuraavan levyn soimaan.
Kommentointi suljettu.