Genelec 8020B, 7050B, 8030A, 8040A, 8050A, 8250A, 8260A, 1032A, 1037C, 1038B, 1039A ja 1036A pikatestissä

Tippaa vaille 15 vuoden ura hifitoimittajana saa helposti luulemaan, että olisi perillä asioista. Vaan kylläpä yhden päivän retki 24.2. 2012 Genelecin tehtaalle ja päämajaan Iisalmeen avasi silmiä, ja korvia.

Markku Syrjäpalo hoiti ystävällisesti Hifiharrastajat Ry:n joukkion, johon olin salavihkaa luikahtanut mukaan, pihalta pakkasesta sisälle auditorion lämpöön. Ilpo Martikainen ja Siamäk Naghian olivat jo odottelemassa, että voisivat kertoa rautaisannoksen Genelecin yli 30-vuotiaasta tarinasta ja toiminnan periaatteista.

Iisalmelaisvalmistajan kaiuttimista 80% menee vientiin ja siitä määrästä suurin osa ammattikäyttöön. Martikainen, yrityksen perustaja, sanoi vaatimattomasti, että he ovat alalla sekä markkina- että teknologiajohtaja.

Ilpo Martikainen sanoo, että he ovat alalla sekä markkina- että teknologiajohtaja.

Jälkiruoaksi, toki vasta lämpimän ruoan päälle, saimme teknisempää lähestymistä oleellisiin osiin Genelecin tekniikkaa. Ensin Ilkka Rissanen avasi suuntaavuuden ja diffraktion saloja. Yksinkertainen videokuva simulaatiosta suuntaimettomasta laatikkokotelosta ja suuntaimellisesta pyöreämuotoisesta kotelosta kertoi hyvin koruttomasti akustisen suunnittelun oleellisuudesta. Jälkimmäisestä saadaan diskanttialueella huomattavan paljon puhtaampaa ääntä kuin perinteisestä ratkaisusta. Seuraavana vuorossa oli Aki Mäkivirran esitys siitä, miten me ääntä kuulemme, miten huone siihen vaikuttaa ja kuinka lopputulokseen voi vaikuttaa huonekorjauksella.

Japanilaiset referenssinä

Oleellisen oppimäärän päätteeksi marssimme vielä ennen kuuntelusessioita Erkki Myllysen johdolla tuotantotiloihin. Minun silmääni osuivat heti Suomessa ääriharvinaisen AOW312:n eli HT312:n kotelot. Vain 17,5 senttiä syvää seinustalle tarkoitettua tuotetta vierastetaan täällä jostain käsittämättömästä syystä vielä enemmän kuin upotettavia malleja. Siitäkin huolimatta, että se olisi monessa tilanteessa akustisesti ja visuaalisesti (sopivasti maisemoituna) järkevämpi kuin keskelle lattiaa tökätty palikka.

Pääsyy on tietysti se, että korkean hinnan vastineeksi saa vain äänellistä suorituskykyä, visuaalisesti kaiutin on hyvin karu. Mutta siksihän minä sanoinkin että se toimisi hyvin ”sopivasti maisemoituna”. Ameriikan Ihmevalloissa erittäin korkeatasoinen äänentoisto saa olla täysin piilossa, mutta Suomessa sellainen ajattelu ei oikein ole ottanut tuulta alleen.

Tehtaalta löytyi myös hylkylaatikko. Siellä oli esim. alumiinikoppia, joissa on joku pintavirhe. Virheiden koosta ja näkyvyydestä kertoo se, että ne kaikki pitää merkitä erillisellä nuolella. Ja sittenkin niitä saa vielä hakemalla hakea. Kuulemma japanilaiset ovat kaikkein tarkimpia. Nousevan auringon maasta saattaa tulla kommentti siitä, että joku kaiuttimen sisällä kutistesukka on vaihtanut väriä ja pitäisiköhän siihen reagoida…

Alumiinikotelot ja LSE-subbarien metalliosat ovat täysin kierrätettäviä eli alihankkijoilta satunnaisesti tulevat vialliset kappaleet eivät päädy kaatopaikan korottajiksi vaan vain sulaton kautta takaisin käyttöön.

Miksi aktiivinen?

Aktiivikaiuttimessa on oikeastaan vain yksi ”huono” puoli perinteiseen passiiviseen verrattuna. Se, että utelias harrastaja ei pääse vaihtelemaan päätevahvistimia entistä paremman soundin toivossa. Etuvahvistinjumppaa on toki mahdollista tehdä eli highendistin harrastukselle oleellinen soundin hienosäätö on täysin mahdollista. Se siis oikeastaan siitä viimeisestäkin huonosta puolesta.

Ilpo Martikainen joukkoineen toi esille useita vaakakuppia toiseen suuntaan kallistavia asioita. Käyttäjälle tutuin on tietysti se, että hyvässä aktiivikaiuttimessa on äänensävylle säädöt, joilla se saadaan soimaan tasapainoisesti monessa eri tilassa ja sijoituksessa. Isossa ja pienessä, kovapintaisessa ja pehmoiseksi akustoidussa, seinän vieressä ja keskellä lattiaa. Aktiivikaiuttimen kuuntelu jääräpäisesti nollasäädöillä onkin kuin auton koeajo talvisäässä kesärenkailla sillä perusteella, että niillä kesäkumeillahan se tehtaalta tulee.

Säätöjen pointti on nimenomaan saada kaiutin toimimaan hyvinkin monenlaisissa ympäristöissä ja tilanteissa. Aktiivikaiuttimessa kyse ei edes ole välttämättä siitä, että sävynsäädöt otetaan käyttöön tai vaihtoehtoisesti ohitetaan. Kyse on vain kytkentään vaihdettavista komponenttien arvoista, jotka muuttavat toimintaa hieman. Jollain vastusten ja kondensaattorien arvoilla saadaan tulokseksi viivasuorana alas ulottuva bassovaste, toisilla arvoilla sopivasti seinäsijoitusta varten laskeva.

Perinteinen ajatus siitä, että joku kaiutin on johonkin tilaan liian suuri, ei siis päde ollenkaan hyvän aktiivikaiuttimen kanssa. Pieni tila korostaa bassoja ja alakeskialuetta, mutta aktiivin säädöillä asia voidaan tasapainottaa. Tulokseksi saadaan kaikki ison kaiuttimen hyödyt ilman mitään haittoja.

Helppo liitto

Aktiivikaiutin on vahvistimilleen erittäin helppo kuorma eli vahvistimet voivat toimia optimaalisessa ympäristössä. Martikainen toteaa esimerkkinä, että ”nimellisimpedanssiltaan kahdeksanohminen passiivikaiutin saattaa kapasitiivisen kuormansa takia viedä pahimmillaan virtaa kuin yhden ohmin vastus”. Passiivikaiutin vaatii siis hirvittävän paljon järeämmän vahvistimen pärjätäkseen aktiivin suorituskyvylle. Kaiken pahan alku ja juuri on tietysti se passiivinen jakosuodin. Aktiivikaiuttimessa päätevahvistin ajaa pelkkää kaiutinelementtiä, välissä ei ole mitään ylimääräistä. Jakosuodot ja elementtien raakavasteiden vaatimat korjaukset tehdään jo ennen päätevahvistimia.

Esille tuotiin myös se, että suoraan kaiutinelementtiin kytketyllä vahvistimella voidaan kontrolloida elementtiä erittäin hyvin. Vahvistimen antoimpendassi voidaan halutessa tehdä vaikka negatiiviseksi (tässä kohtaa tarinaa minun elektroniikan ymmärrykseni loppui kuin seinään), jos se on ohjattavan kaiutinelementin kanssa hyödyllistä.

Luulen myös, että Genelecille kertyneestä tietotaidosta aika monta asiaa jätettiin kertomatta…

Akustinen askel eteenpäin

2000-luvun alussa Genelecillä oli käynyt selväksi, että perinteisen laatikkokotelon aiheuttamat diffraktiot olivat se selvä pullonkaula äänenlaadun parantamisessa. Diffraktio on mistä hyvänsä kaiutinelementin lähellä olevasta terävästä särmästä johtuva heijastus, joka sotkee suoraa ääntä siinä missä huoneheijastuksetkin.

Huomattavasti pyöristetty 8000-sarja astui markkinoille ja akustisesti edullisen pyöreän muodon lisäksi se oli MDF-laatikoihin verrattuna hyvin ohutseinäinen. Joka suuntaan kaareva pinta kun on ohuenakin jäykkä verrattuna tasaiseen paksuun levyyn. Toisin sanoen samaan suorituskykyyn pystyvä kaiutin saatiin ulkomitoiltaan aiempaa selvästi pienempään pakettiin.

Vaikka Genelecin eri mallit ovat kiitettävän hyvin samankaltaisen neutraaliksi tasapainotettuja, on kuitenkin kaikissa malleissa hieman omaa luonteenpiirrettä huonessa kuunneltaessa. Suuntamien muoto vaikuttaa, samoin käytetyt kaiutinelementit. Kuuntelu eri mallien läpi oli erittäin valaisevaa. Soundillisia kommentteja lukiessa kannattaa muistaa, että erot malliston sisällä ovat kuitenkin paljon paljon pienempiä kuin verrattaessa monen eri valmistajan kaiuttimia keskenään.

Alumiinimunien sointi

8000-sarjassa aloitimme 8020B:stä 7050B-subbarin tukemana, kaikki isommat mallit olivat ilman lisäbassoa. Tilana Genelecin auditorio on kyllä raskaasti akustoitu vaan ei tumpuksi vaimennettu. Äänilähteinä olivat sulassa sovussa CD, kannettavalta tietokoneelta soitettu Spotify ja puhelimelle FLAC-muodossa tallennettu musiikki. Joku on jopa aikoinaan väittänyt kyseessä ollutta Samsung Galaxy S -puhelinta linjatasoisena ohjelmalähteenä 1 000 – 2 000 euron hintaisen CD-soittimen veroiseksi.

8020B:n stereokuva kärsi ylileveästä sijoittelusta, mutta keskelle miksattu laulaja pysyi silti keskellä – vain tosi isona. Soundissa ei ole viittaustakaan mistään äkäisyydestä tai riipivyydestä, vain läpikuultavaa erottelua ja helppoa tasapainoisuutta.

8030A tarjosi osittain järkevämmästä sijoittelustaan johtuen tarkempaa stereokuvaa. Lisäksi keskialue oli aavistuksen erisävyinen kuin pikkuveljessä. Hyvin vaikea sanoa kumpi on parempi, neutraalimpi tai miellyttävämpi. 8040A toi lisää särmää yläpäähän. Joillain äänitteillä siitä on puhtaasti iloa, mutta äksyt äänitteet eivät varmasti saa armoa.

8050A, varsin kohtuullisesta koostaan huolimatta, kuulosti jo selvästi isolta kaiuttimelta. Auktoriteettia on, sitä vaivatonta, asiat vain enempiä yrittämättä, hallitsevaa luonnetta. Bassopää ylettyy alas ja yläpää on selkeästi 8040A:ta sivistyneempi. Siinä missä merkin pikkumallit 6010A ja 8020B tuottavat kokoisekseen hämmentävää ääntä, 8050A on vain yleisesti ottaen jo erittäin hyvä.

Silti, siirtyminen 8000-sarjan nykyiseen lippulaivaan (sanon nykyiseen koska tuntuisi hassulta, jos eivät joskus tekisi vielä yläpäähän pykälää suurempaa), koaksiaalielementtiseen 8260A:han, vei kaiuttimet kokonaan pois kuvasta. Ääni on äärettömän puhdas koko kuuloalueella ja se auttaa hyvin pienten tallennettujen detaljien erottumisen. Soinnissa ei ole enää mitään epäpuhtautta, joka peittäisi stereokuvan kerroksellisuutta tai soittimien aitoja ja luontaisia sävyjä. Bassopääkin tuntuu ylettyvän sujuvasti aivan pohjalle asti.

Ai niin, vielä yksi sointiin liittyvä asia. Rystysillä tai muulla kovalla kohdalla koputellessa saa vain omasta suustaan kirouksia. 8000-sarjan pyöreät kotelot ovat erittäin jäykkiä ja erittäin kuolleita. Niistä ei oikeasti kuulu mitään vaikka purkin kylkeä hakkaisi apinan raivolla.

Hyvästä parempi

Huonekorjaus on tullut jäädäkseen. Genelec ei ole ainoa aiheen puolestapuhuja, useampikin arvostettu valmistaja on nähnyt sen, että paikkaamalla kuuntelutilan pahimpia puutteita oikeanlaisella digitaalisella signaalinprosessoinnilla saadaan paljon hyötyä aikaan. Skeptikkojakin toki on, viekö se korjaus jotain äänestä pois?

Me olemme tottuneet kuuntelemaan huoneen vaikutusta niin paljon, että jos sen aikaansaamat isoimmat ongelmat poistetaan, ääni on oleellisesti erilainen kuin se totuttu. Menee hetki huomata, että ne asiat, jotka hävisivät, jättävätkin jäljelle enemmän sitä alkuperäistä äänitteelle tallennettua informaatiota. Eli kyllä, huonekorjaus vie äänestä jotain pois. Se vie pois niitä asioita, jotka peittävät oikeaa signaalia.

Aki Mäkivirran demo Genelecin AutoCal-huonekorjauksen toiminnasta oli erittäin havainnollinen. Ensin tarkasti kaiuttimet paikoilleen ja sitten mikrofoni oikealle kohdalle. Kun ohjelmisto oli testisignaalien jälkeen laskenut oikeat korjaukset sai korjauksen päälle ja pois yhdellä hiiren klikkauksella.

Bassopäässä pienikin ylimääräinen möykkyisyys peittää alleen keskialueen ja yläpään erottelua. Sitä, joka luo stereokuvan ja instrumenttien sävyn. Eli pelkästään bassojen tasapainotus parantaa sekä basson nopeutta ja seurattavuutta että myös stereokuvan tarkkuutta ja läpikuultavuutta ja yleistä erottelukykyä. Tämä kuului demossa selvästi.

Karmeassa tilassa äänestä saadaan huonekorjauksella siedettävä ja hyvässä huoneessa erinomainen. Demossa huonekorjaus hävitti korjaamattomanakin hyvän 8250A:n kokonaan tilasta, vain musiikki jäi soimaan.

Laatikkomuotoilulla yksi äänellinen etu

Kun kaiutin on irti rajapinnoista, runsaat pyöristykset auttavat pitämään diffraktiot mahdollisimman pienenä. Haitallisten diffraktioiden täydelliseen hukkaamiseen on kyllä toinenkin ratkaisu, nimittäin upottaa kaiuttimet osaksi pintaa. Kun kaiuttimen etulevy on saumaton osa seinää, ei ole mitään epäjatkuvuuskohtaa, josta niitä diffraktioita voisi tulla.

Nyt kuunnelluista kaiuttimista kaksiteinen 1032A ja kolmiteiset 1037C ja 1038B olivat vapaassa sijoituksessa, sen sijaan isoiksi pääkaiuttimiksi luokitellut 1039A ja 1036A olivat seinään upotetut.

1032A ja 1037C olivat samassa tilassa modernimman 8000-sarjan kanssa. Laatikkokoteloidun 10-tuumaisen ja suuntaimellisen diskantin 1032A tarjosi vähemmän hienostuneen oloista ääntä kuin alumiinimollukat, mutta antoi jo pienellä hanan avaamisella lupauksen siitä, että se on todella ärjy tykki. Upottamalla kolmikko näitä akustisesti läpinäkyvän valkokankaan takana olevaan seinään olisi korvasta korvaan virnistys taattu pitkäksi aikaa.

Vaan kun siirrytään 1032A-kaksitiestä 1037C-kolmitiehen on hyppäys äänenlaadullisesti yllättävän suuri. Ääni on vaivattomampi, puhtaampi ja helpompi vailla mitään turhaa karkeutta. Jos toki on sanottava, että siirryttäessä 1037C:stä uuteen 8260A:han hypätään vielä huomattavasti eteenpäin kaikilla muilla osa-alueilla paitsi maksimaalisessa äänen määrässä, siinä laatikkoveli voittaa pyöreälinjaisen sisarensa.

Genelec itse erottelee esitteissään mallit toisistaan vain helposti numeroilla ilmoitettavilla määreillä, alarajataajuudella ja maksimiäänenpaineella. Siitä, kuinka paljon ääni muuten paranee kohti malliston yläpäätä, ei niinkään puhuta. Se on toki asia, joka olisi vaikeaa kertoa selkeän objektiivisesti ja uskottavasti. Datalehti muuttuisi äkkiä mainoslehdeksi ja se ei istuisi valmistajan filosofiaan.

Olisin niin mielelläni vaihtanut 1038B:n kanssa kynän ja vihon lasilliseen hyvää viiniä.

Toisaalta, ne ilmoitetut maksimiäänenpaineet on tavallisen kuluttajan vaikea kääntää käytäntöä vastaaviksi. Joidenkin luukutusintoisten seuralaisten kanssa kävi selväksi, että puhdasta ääntä irtoaa monesta mallista aivan järkyttäviä määriä.

Vaarallinen tilanne, monelle

Siirryttäessä huoneesta toiseen tarjolla olivat jo juuri kuunneltu 1037C vieressään pykälää suurempi 1038B ja seinään upotettuna 1039A. Pohjat 1037:sta kalibroivat kuuloaistin huoneeseen, joka oli selvästi auditoriota pienempi ja akustiikaltaan vähän vähemmän kuiva. Huoneen miellyttävyys kävi hyvin nopeasti selväksi ja muistutti meitä kaikkia siitä, miten paljon tila vaikuttaa lopulliseen soundiin.

Vaaralliseksi tilanne kävi kytkettäessä 15-tuumaiseen bassoon ja 1037-pikkuveljeään isompaan suuntaimeen pohjautuva 1038B soimaan. Ei, se ei ehkä ole aivan niin pieni ja siro kuin moni toivoisi olohuoneensa paraatipaikalle asettavan kaiuttimen olevan (jos toki on taas hyvä muistuttaa, että sen saa soimaan seinän vieressä erittäin hyvin). Se ei myöskään edusta muotoilullisesti aivan viimeistä huutoa – klassisen ajaton on varmaan kaunein termi viilutetulle järkyttävän isolle ja kohlolle suorakaidelaatikolle.

Vaan se ääni, joka pyyhki 1037C:llä lattiaa. Lähes parikymmenpäisessä vierailijajoukossamme taisi olla sen verran monta rakastunutta, että jos näitä kaiuttimia olisi maailmassa vain yksi pari, olisi verinen taistelu varmaa. Ymmärsin, että demomestarina toiminut Janne Lankinen olisi hänkin saattanut liittyä kaiutinparista taistelevaan joukkoon.

Billie Holiday soi erittäin intiimisti ja läsnäolevan viettelevästi, yhtä aikaa sekä äärimmäisen läpikuultavasti ja erottelevasti että nautinnollisen kauniisti. Eivätkä seuraavat musiikkinäytteet (Propellerheads, Igor Stravinsky ja monta muuta) helpottaneet oloa yhtään. Jatkuva muistiinpanojen teko työn puolesta alkoi tässä kohtaa ärsyttää todella paljon, olisin niin paljon mieluummin vaihtanut kynän lasilliseen hyvää viiniä.

Siirryttäessä seinään upotettuun kahden 15-tuumaisen basson 1039A:han selvimmät erot oli sijoituksen tuomat alakeskialueen täyteläisyys ja basson viimeisen päälle oikea-aikainen nopeus. Soundi oli selkeästi isompi, olematta yhtään paksu. Mission Impossiblen soundtrackin parhaat palat olivat vaikuttavampia kuin olen missään kuullut. Silti, oliko 1039A:n soundi parempi kuin 1038B:n, ei mitenkään välttämättä. On osittain makuasia, pitääkö enemmän vapaan sijoituksen ilmavuudesta vai upotuksen tuomasta äärimmäisestä kontrollista ja puhtaudesta. Molemmissa kun on puolensa.

Iso osa tätä on tietysti se, että harva meistä on tottunut upotetun kaiuttimen sointiin. Siitä puuttuvat etuseinän heijastukset kokonaan ja se muuttaa ääntä hyvin oleellisesti.

3,1kW ja 250kg kappaleelta

Niin, yksi kuunneltavana ollut kaiutin on vielä käsittelemättä, valmistajan lippulaiva 1036A. Auditorion etuseinään on upotettu kolmikko näitä järkäleitä. Kotikäyttäjän on vaikea ymmärtää, mihin 1036A:n äänenpainereserviä oikein tarvitaan. Studiot ja tarkkamot ovat kuitenkin paljon vaimeampia tiloja kuin kotihuoneet ja kuunteluetäisyydet joskus selvästi suurempia.

Kaiuttimen kuuntelua varten siirryin pari penkkiriviä taaemmas, 1036A:t kun on suunnattu sinne. Huolimatta huomattavan pitkästä kuunteluetäisyydestä erottelukyky oli aivan ällistyttävä. Kotiolosuhteissa lähelle kuuntelupaikkaa sijoitetuillakin kaiuttimilla kuorosta saa yleensä selville, että siinä on miehiä tai että siinä on naisia. Nyt jokainen laulaja löytyi selkeästi omalta paikaltaan. Vaikka äänite olisi kuinka tukkoon miksattu hyvänsä, 1036A avaa sen rakenteen sujuvasti ja vaivattomasti.

Kahden 18-tuumaisen basson ja hirviövahvistimen ansiosta voimaa on aivan älyttömästi, ja vielä tolkuttomasti sen päälle reservissä. Järkäle on silti hyvin herkkä- ja kevytliikkeinen, sitä voimaa annostellaan vain tarvittaessa ja juuri oikea määrä. Osa luonteesta johtuu tietysti upotusasennuksesta, etuseinäheijastuksia ei varmasti ole yhtään. Äänenpaine nousi lähes huomaamatta varsin suureksi, mutta soundi ei silti käynyt yhtään epämiellyttäväksi.

Kaikkein hurjinta oli kuitenkin se, että paluu 1036A:sta 8260A:han ei ollut minkäänlainen antikliimaksi. Alakerran ääretön voima toki puuttuu samoin kuin käsittämättömät äänenpainevarat, mutta muuten läpinäkyvyys äänitteeseen on ällistyttävän samankaltaista. Lievä etuseinäheijastus tuo hieman lisää läsnäoloa, asia, jonka kotikuuntelija kokee lähinnä miellyttäväksi.

Hiljaiseksi vetää

Tälläisen artikkelin päätteeksi monen päähän nousee ajatus, että kylläpäs nyt taas vedetään kotiinpäin. Kyse ei kuitenkaan ole siitä. Suomessa on kaiutintekniikan alalla poikkeuksellisen hyvin akustisia lähtökohtia ymmärtäviä ja hyödyntäviä valmistajia. Siitä, että olemme koko maailman mittakaavassa erinomaisia kaiuttimia valmistava kansa, ei pitäisi olla mitään muuta kuin pirun ylpeitä ja onnellisia.

Toinen muistettava asia on, että tällä reissulla kuunnelluista kaiuttimista monen kappalehinta on monta tonnia ja isoimpien mallien hintalaput ovat viisinumeroisia. Silti uskallan väittää, että ne kaikki tarjoavat oikeasti hyvää hintalaatusuhdetta.

Akustisesti kunnollisissa tiloissa koko mallisarjan kuuntelu läpi oli erittäin valaisevaa, tämä reissu oli ehdottomasti tekemisen arvoinen. Tiedän myös, etten ollut ainoa, jota jotkut mallit jäivät kaivertamaan hyvinkin paljon. 1038B, vanha rohjo, aiheutti minulle pitkälle vieviä mietteitä. Monelle melko tuore 8260A oli hätkähdyttävä. Minä taas olen ehtinyt kuunnella sitä monessa yhteydessä ja omassa leffahuoneessakin on kankaan takana kolmikko.

Toisaalta kun ajattelee DSP:n tuomia etuja niin 1038B:n kanssa samaa yläpäätä käyttävä 1238CF yhdessä subwooferin kanssa alkoi mietityttää niin paljon, että sellaista yhdistelmää on ehdottomasti päästävä kokeilemaan. Onneksi se on liian kallis ja iso olohuoneeseen. Kai.

PS. Tämä on varmaan maailman laajin kuunteluvertailu Geneleceistä. Puuttumaan jäi vain kaksi mallia, lippulaivasta pykälää pienemmillä bassoilla poikkeava 1035B ja alumiinimunamalliston pienin 6010 ja sen 5040-subbari, joista voit lukea täältä.

Kuvat: Valmistaja ja Samu Saurama