DUNU DN-2000J -inear-kuulokkeet testissä

Minä inhoan näitä pikkukuulokkeita. Kaksi asiaa erityisesti ottaa päähän. Ihan ensimmäinen on se, että minä kun niitä kuitenkin valokuvaan, tukka lähtee päästä. Kaksi pientä pölyhitulaa peittää puolet kuulokkeista alleen kun tuotteet ovat niin pieniä. Ai ei haittaa teitä? Kiitos tästäkin vähästä. No toinen asia ehkä koskettaa teitä lukijoitakin.

Melkein kaikki pikkukuulokkeet räätälöidään makean kuuloisiksi. Laitetaan lisää bassoa, laitetaan lisää diskanttia, laitetaan lisää sitä ja tätä ja tota. Ja valitettavasti tulos on se, että sivuoireilta ei yleensä vältytä. Se erityisen heleä diskantti voi ruveta ottamaan ajan myötä korviin ja erityisen muhkea basso tietysti peittää kaiken muun alleen. Halpakuulokkeissa selkeä soundin hakeminen on hyväksytävämpää, mutta kun ne kalliitkin tuppaavat välillä olemaan äänensävyltään vähän eksoottisia.

Epäilytti suoraan sanottuna aika paljon kun inEar.fi tarjosi huomattavan kalliita nappikuulokkeita testiin. Harvassa nimittäin ovat olleet ne, joista olen oikeasti pitänyt. Ja monen sadan euron hintalapulla oletus on, että pitäisi sitten saada jotain todella hyvää.

Ei kolmitiekaiutin vaan -kuuloke!

Kolmitiekaiutin ei ole mikään erikoisuus. Sellainen kookas pömpeli, jossa basso, keskialue ja diskantti ovat kukin jaettu omalle elementilleen. Mutta kuulokkeet kolmitienä! DN-2000J:ssä on yksi 10-millinen dynaaminen kuuloke-elementti ja sen lisänä kaksi Balanced armature -elementtiä. Vaikka yksinkertainen onkin kaunista, jossain sen rajat tulevat vastaan. DUNU on katsonut, että tämän kuulokkeen kanssa yksitierakenne ei mahdollistaisi haluttua äänenlaatua.

Taajuusvastelupaus on ”hillitty” 4 Hz – 40 000 Hz. Sinne yli 20 000 hertsin ultraäänille on suhteellisen helppoa päästä. Etenkin kuulokkeilla, joissa ääni tuotetaan hyvin pienillä eli hyvin hyvin kevyillä liikkuvilla osilla. Ellet usko ultraäänitoiston tuovan oleellista hyötyä voit ainakin olla hyvillä mielin siitä, että diskanttitoistossa ei ole mitään teräviä muutoksia juuri kuuloalueen ylärajalla. Ne nimittäin voisivat kuulua hyvinkin selvänä ylimääräisenä luonteena.

Ja siinä, missä kaiuttimien kanssa neljään hertsiin ylettyvä toisto vaatisi Hiacellisen 18-tuumaisia subbarielementtejä, kuulokkeilla sekin asia sujuu varsin vaivatta. Siis nimenomaan korvakäytävän tiiviisti sulkevilla inear-kuulokkeilla. Sulkemisen ansiosta kuuloke-elementin ei tarvitsekaan enää lähettää etenevää ääniaaltoa kuten korkeammilla taajuuksilla vaan riittää, että se muuttaa aivan aavistuksen jäljelle jäänyttä korvakäytävän pikkuruista tilavuutta. Tuo tilavuusmuutos liikuttaa suoraan tärykalvoa ja tuottaa bassoa ihan niin alas kuin tarvitaan. Käytännössä rajoittavaksi tekijäksi muodostuu usein käytettävän soittopelin taajuusvaste, ei kuulokkeiden.

Ensimmäinen yritys – äh…

No mutta jos kerran periaatteessa on ihan hurjan tosihelppoa saada kuulokkeista tosihyvää ääntä niin luonnistuuko se käytännössä? Ovatko DUNU DN-2000J:t ihan mielettömän hyvä-ääniset?

Ensimmäisen kokeilun perusteella eivät. Diskantti tuntui todella päälleliimatulta säksättäjältä, mutta vastineeksi bassopää oli kerrankin jumputtamaton. Enempi jopa ohut. Minullekin, joka arvostan nopeutta ja napakuutta paljon enemmän kuin ulottuvuutta, jos paksuutta tulee yhtään sen sivuoireena.

Montako sataa voivat kuulokkeet maksaa ja silti ne kuulostavat kummallisilta… Liian vähän bassoa tarkoittaisi pika-ajattelulla vuotoa kuulokkeen ja korvakäytävän välissä eli liian löysää silikonitulppaa. Vaan kun käytössä olleet tulpat olivat jo enempi hankalan ahtaasti minun kuulemmaelimissäni.

Epäilyttävästä ristiriidasta huolimatta vaihdoin pienemmät tulpat ja samassa yhteydessä asetin myös ”bass ring” -rinkulat paikoilleen. Ne ovat pienet renkaat, jotka jättävät korvasovitteen tipan ulommas, mihin se muuten asettuisi. Tämän tarkoituksena on nostaa alabasso hieman enemmän esille.

Sitten vain asettelin DN-2000J:t huolellisesti uudelleen korviini ja uusiksi. Suurin odotuksin ja vielä suuremmin epäilyksin.

Toinen yritys – joo!

Ocean’s 11 -soundtrack pyörimään ja vähän lisää äänenvoimakkuutta. Oho, herkät! Ja vähän hiljaisemmalle. George Clooneyn ja haastattelijatädin äänet toistuvat erittäin puhtaina. Nyt juju alkaa löytyä. Artikulaatio on ihan tiptop-tasoa, mutta halpaa diskanttikorostusta ei kuitenkaan ole. Ehkä ne suunnittelijat eivät ihan turhaan valinneet sitä kolmitierakennetta…

”Bassotoisto on todella
tarkka ja sävykäs.”

Parin kappaleen hyppäys ja The Plans -raita. Pakko antaa lisää hanaa. Olen ihan varma, että iPhone 6 on nyt se bassotoistoa rajoittava tekijä, eivät kuulokkeet. Siltikin, bassotoisto on todella tarkka ja sävykäs. Ulottuvuus on Rolls-Royce -henkisesti ”riittävä”. Haluan varmistaa asian ja hyppään Black Hawk Down -soundtrackille. Kohdassa 2:54 Hunger-raidalla päästään siihen, että pienemmät subwooferit haihtuisivat kertaiskusta savuna ilmaan. Nyt vain minua virnuilututtaa ihan kamalasti. Hurjaa vapinaa, joka ylettyy todella alas. Pää tuntuu tärisevän, DN-2000J:t eivät edes hikoilevan.

DN-2000J ei puske bassoa pintaan eli alabasso nousee esille vasta kun äänenvoimakkuutta on varsin paljon. Siis kuten pitääkin, näin korva toimii. Mutta onko se bassopää liian kevyt?

Herbie Hancockin Doin’ It varmistaa, että ei ole. Jäntevän mehevää, tarkan sävykästä ja juuri oikealla tempolla iskevää. Rytmipuolen toisto on muutenkin kiitettävän tarkkaa. Tästä osittain kiitos neutraalille bassopäälle, joka ei peitä ylempiä alueita yhtään alleen ja osittain kiitos yleiselle todella pitkälle viedylle tarkkuudelle.

Heille, jotka ovat tottuneet tyypillisten kuulokkeiden paljon tai vielä enemmän korostuneeseen bassotoistoon suosittelen kahta asiaa. Ensin – kokeile, mitä kaikkea muuta löydät musiikista (bassoistakin) kun alapää ei vello paksuna kaiken peittävänä massana. Ja toiseksi – käännä sieltä puhelimesta tai muusta soittopelistä sitten vähän lisää bassoa, jos ei muu auta.

Kolmas yritys – JEE!

Markkinoilla on, ja tulee koko ajan lisää, kuulokevahvistimia puhelimillekin. Ja sitten on ihan erillisiä highend-reissusoittimia kuten esimerkiksi aiemmin testaamani Colorflyn ja Astell & Kernin mallit.

Colorfly jäi minulle testin jälkeen ja nyt se osoittautui juuri siksi, mitä lääkäri määrää. iPhone 6:n kytkettyinä DUNU DN-2000J:t soivat neutraalisti ja tarkasti, mutta vasta paremman DA-muuntimen ja kuulokevahvistimen kanssa soundi herää eloon.

Billie Holiday nousee esille sävykkäänä ja varsin välittömänä. Isojen avoimien kuulokkeiden läsnäoloon ei ihan päästä, mutta ne isot avoimet a) eivät sitten eristä muun maailman melusta ja b) ovat yleensä aika tosi isot. Joka tapauksessa, hyvällä soittimella ilmavuutta ja basson luonnollista täyteläisyyttä on selvästi paremmin kuin iPhonella.

”Ilmavaa, aineetonta ja
äärettömän nopeasti kiihtyvää.”

Valmistajan mainoslause on ”treble have excellent extension and transient to reproduce all the micro-detail and sparkle without over-brightness”. Puhelimen kanssa se tuntui kyllä hymyilevän markkinointiosaston edustajan takaraivon powerpointista tulevalta kuplinnalta, mutta Colorflyn kanssa ja Andreas Vollenweiderin harpun ja espanjalaisen kitaran yhteinen kilvoittelu (Jugglers In Obsidian -kappale) on kyllä tasan tarkkaan kornilta äsken tuntuneen mainoksen mukaista. Ilmavaa, aineetonta ja äärettömän nopeasti kiihtyvää.

Die, Die My Darling -cover Metallicalta kuulostaa, no, yllättävän vähän epämiellyttävältä. Varsin selkeän kuvan napit saavat erittäin tukkoon rutatusta äänitteestä kaivettua. Äksyluonteisilla toistimilla veri vuotaa korvista ensisekunneilla, mutta nyt biisin voi kuunnella ihan rauhassa loppuun saakka. Onhan se pilalle miksattu ja masteroitu, mutta sitä ei voi DUNU:n syyksi laittaa.

Käyn vielä isossa konserttisalissa, jossa pyörii Stravinskyn Keijun suudelma -baletti. Kuulokkeilla, nappikuulokkeilla erioten, on vaikea toistaa ison tilan akustiikkaa luonnollisesti, mutta ei tulos DN-2000J:llä ole ollenkaan huono. Samoin Blue Note -levymerkin ensimmäinen suomalaisjulkaisu, Jukka Perko ja Hurmio-Orkesteri: Music Of Olavi Virta, soi hienon autenttisesti. Tila välittyy ja hengittää, musiikki kulkee mukavasti.

Rahalle vastinetta

Äänenlaadullisesti DUNU DN-2000J on hintansa arvoinen. Kuten muidenkin todella puhdassointisten kapineiden kanssa, arvoa ei välttämättä huomaa, jos paukuttaa pakattua listapuuppaa standardipuhelimesta. Vaan mikäli puhelin on lippulaivamallia tai ehkä jopa ulkoisella DA-muuntimella ja kuulokevahvistimella varustettu, päästään sinne ihan oikean highendin puolelle. Sinne, missä taajuusvastetta tuijottamalla ei pääse selvyyteen äänentoistolaitteen luonteesta vaan pitää myös kuunnella avoimin korvin ja mielin.

Vasta oletusarvoista paremmalla oheiskalustolla DN-2000J paljastaa, mihin saakka sen kyvyt riittävät. Toisin sanoen voit nauttia niistä hyvin matkalla pelkällä puhelimellasi. Mutta! Päästyäsi toimistolle, suosittelen ehdottomasti nauttimaan vielä oleellisesti paremmasta äänenlaadusta ja kytkemään kuulokkeet erilliseen DA-muuntimeen ja kuulokevahvistimeen. Koska inear-kuulokkeet vaimentavat luonnostaan ulkopuolista hälyä tehokkaasti, pidät myös avokonttorin mölyt poissa.

Minä natisen käytännössä kaikkien pikkukuulokkeiden kanssa johdon hankausäänien johtuvan kuulokeosaan. Nyt vain joudun pitämään turpani kiinni. Innokkaalla hinkkaamisella saan toki korviin saakka johtuvaa ääntä, mutta normaalikäytössä sitä ei kuulunut yhtään.

Syitä tähän ovat sekä varmasti itse kaapeli (ei highend-henkistä, mutta äänekästä punosta pinnalla) ja se, että kuulokeosa on teräksen ja alumiinin seosta. Se massiivisempi runko ei lähde johdon takia yhtä helposti värähtelemään kuin hyvin muovinen.

Puurunkoisia inear-kuulokkeita on markkinoilla jo melko paljon. Ei ihme, puu tuntuu rajusti arvokkaammalta kuin muovi. Mutta kun kyseessä on hyvin pieni tuote, se ei puisenakaan paina käytännössä yhtään mitään. Metallirunkoinen kuuloke on paljon kouriintuntuvampi. Tuntuu, että minulla on jotain todellista, josta maksoin 350 euroa.

DUNU DN-2000J on monessa suhteessa hintansa arvoinen. Metallinen säilytyskotelokin eroaa edukseen niistä halvempien pahvi- ja muovilaatikoista. Äänenlaatu on erittäin hyvä. Mutta varoituksen sana: Jos tökkäät DUNU:n kuulokeliittimen aina vain puhelimeesi, et ehkä koskaan keksi, miksi oikeasti annoin näille sen Sairaan siisti -arvosanan.