Tämä ei varsinaisesti ole Iron Maidenin uuden albumin arvostelu, vaan sentimentaalinen tunnelmointi, jossa negatiivinen kritiikki jätetään sivurooliin. Aihetta toki olisi sillekin, mutta on Senjutsu harmaantuvilta gentlemanneilta useaa aiempaa albumia onnistuneempi ja kunnianhimoisempi tuotos.
Toivottavasti kukaan sukulaiseni ei lue tätä. Olemme nimittäin saman ikäluokan rokkifanien kanssa tuumailleet, kuinka pitkään fanittamiemme artistien sairastumiset ja kuolemat koskettavat vähintään yhtä paljon, kuin etäisten sukulaisten vastaavat elämän polun tapahtumat. Onhan se eriskummallinen juttu, mutta esimerkiksi Iron Maiden on kuulunut elämääni kohta jo 40 vuotta. Ei toki päivittäin, mutta varmasti kuukausitasolla. Tästäkin johtuen sen jäsenistä Harris, Dickinson, Smith, Murray, Gers, Mcbrain on mystisesti tullut osa ”perhettä”. Siksikin Bruce Dickinsonin vakava sairastuminen muutama vuosi sitten meinasi ihan surulliseksi mielen vetää. Onneksi mies on taas suht hyvässä hapessa, vaikka suun ja kurkun alueen radikaalit syöpähoidot ja ronklaamiset valitettavasti kuuluvatkin miehen äänessä.
On myös se vaikeasti selitettävä globaali metalliperhe, jonka me maidenin ja muiden heavybändien fanileegiot muodostamme. Jokainen saa olla sellainen kuin on ja fanittaa omalla tavallaan, hyväksyvän yhteisymmärryksen vallitessa. Siksikin metallifestivaaleilla on erittäin vähän järjestyshäiriöitä ja pahoinpitelyjä. Päihteet tietysti monilla sotkevat välittäjäaineita ja ylilyöntejä voi tulla, mutta silti keskinäinen kunnioitus ja lojaalius diggailemaamme musiikkia kohtaan pysyy päällimmäisenä ajatuksissa ja teoissa.
Yksi hyvä esimerkki koettiin järjestämälläni raskaan rockin risteilyllä. Laivan kapteeni tuli risteilyn lopuksi vakavan oloisena keskustelemaan risteilyn tapahtumista. Oli kuulemma kauhulla miettinyt, että laiva tulee uppoamaan vähintään kolmesti, kun sen tuhatpäinen hevipeikkoarmeija valtaa. Kapu oli silminnähden hämillään, kun osoittautuikin kilteimmäksi teemaristeilyksi, mitä hän oli todistanut. Ainoa tuho, minkä olimme saaneet aikaiseksi, oli yksi katkennut jukkapalmu.
Iron Maidenista
Sain aikoinaan keskiaikaisessa linnassa treffiseuraksi aidon rautaneidon. Oli suorastaan pakko kielloista huolimatta hypätä köyden yli ja mennä pystykaapin ovia raottelemaan. Kyllä niiden julmettujen piikkien avittamana olisi kidutussessiosta tullut lyhyt vuoropuhelu. – Kerrotko? – Kerron!
The Number of the Beastin kuuleminen ensimmäistä kertaa vuonna 1982, oli vähintään yhtä vastustamaton kokemus. Olen tämän tarinan kertonut aiemminkin, joten jätetään se, ja mennään itse albumiin. Ratsuvertauksella voisi asian lyhyesti tuumata näin; kun Bruce tuli bändiin, oli jätkät nuoria riehakkaita varsoja, joilla riitti virtaa. Sen pidäkkeettömän energian valjastaminen tuotti iloksemme useita raskaan rockin merkkiteoksia. Vuosien vieriessä orit ovat harmaantuneet ja vallaton ravikin on vaihtunut ylvääseen paraatikäyntiin. Laukkaankin noustaan (heh) vielä tarvittaessa, mutta sekin vedetään iän tuomalla charmilla. Olen iloinen siitä, että Maiden ei ole tehnyt ”diippurpleja”, eli omaksi ilokseen alkanut tylsähköä papparokkia säveltelemään. On mahtavaa, että leikkimielisyys ja faneille tekemisen kulttuuri säilyy. Sekin on mahdollista, että seuraava sukupolvi hevareita löytää Iron Maidenin ja ylipäätään perinteisen heavy rockin tämän levyn kautta. Hittolainen, yli 60-vuotiaiden ukkojen tekemisistä!
Sana letkeä tulee toistuvasti mieleen albumia kuunnellessa. Vaikka bändisoitto on tiukkaa ja voimallistakin, niin siellä täällä on jopa soittimien epätahtisuutta ja pieniä vipauksiakin havaittavissa. Kuulemma mahdollisimman paljon ovat taas liveottoja tehneet, mikä osin selittänee kappaleiden leppoisaa ja eläväistä tunnelmaa. Aiempien levyjen soundeja vaivannut outo puurous ja kolkkous on nyt viimein saatu fiksattua aistikkaammaksi ja iskevämmäksi. Brucen muuttuneen äänen tueksi ja suojaksikin vireitä on pudotettu, mikä on luonut levylle kaihoisan tummanpuhuvan yleisilmeen.
Yksi seikka, mikä meinaa mennä ärsytyksen puolelle, ovat kotikutoiset syntikkaviritykset, mitä useaan kappaleeseen on laitettu melodioita alleviivaamaan. Jaaha, ne ovatkin Steve Harrisin yksisormijärjestelmästä lähtöisin. Eli muut bändiläiset eivät ole uskaltaneet kyseenalaistaa pomon pimputteluja. Samoin on ehkä käynyt levyn päättävien kolmen, yli kymmenminuuttisen biisin kohdalla. Hyviähän ne ovat, mutta huh huh, on niissä kahlaamista. Kun kerta albumille kertyy kahdelle CD:lle jaettuna mittaa yli 80 minuuttia, niin virutetaan vielä tätäkin tarinaa kappalekohtaisella numeroarvostelulla ja kokonaiskeskiarvolla. (Kouluarvosanat 7–10. Numerot 4,5,6 ovat periaatteessa mahdottomia.)
Senjutsu (8:20) Smith/Harris: (Tömäkkä ja raskas aloitus levylle.) Arvosana 9
Stratego (4:59) Gers/Harris: (Aluksi tuntui, että perus koppoti koppoti, mutta tämähän on oikein mukava menopala.) 8
The Writing On The Wall (6:13) Smith/Dickinson: (On kyllä täysosuma, ei mahda mitään.) 10
Lost In A Lost World (9:31) Harris: (Tavallaan kaunis, mutta jää vähän puolitiehen. Dickinsonin suun ja kurkun ongelmat kuuluvat surullisen hyvin rauhallisemmissa kohdissa.) 8
Days Of Future Past (4:03) Smith/Dickinson: (Loistava lyhyt intro, mutta lopulta pettymys noiden kahden tekemäksi) 7
The Time Machine (7:09) Gers/Harris: (Todella hämmentävä pläjäys. More is more!) 8
Darkest Hour (7:20) Smith/Dickinson: (Koetettu eeppistä tehdä, mutta lopputulos on haalea.) 7
Death Of The Celts (10:20) Harris: (kts. edellinen.) 8
The Parchment (12:39) Harris: (Iso kappale. Upeat soolot ja lopussa levyn harvoja nopeatempoisia osia. Powerslave vibat.) 8
Hell On Earth (11:19) Harris: (11 minuuttia menee kuin siivillä. Voisin kuunnella tätä pelkästään. Loppu on vaan niin aah. Tulihan se ultramaaginen ”maidenhetki” sieltä. Tässä, niin kuin siellä täällä muissakin biiseissä on kuultavissa vahvahkoa itseltä lainailua, mutta vaikea se on totaalisen uuttakaan enää kehitellä.) 10
Albumin keskiarvo: 8,3
Matkan jatkumisesta
Iron Maiden on perustettu vuonna 1975. Jos hyvin käy ja nivelet kestävät, tämäkin kaiken kokenut yhtye tulee miehen ikään neljän vuoden kuluttua. Siksikin on häkellyttävää, kuinka yhtyeensä toimii heille nuoruudenlähteenä ja luovuuden kehtona, vaikka ajanhammas rouskuttaa jo poikia tarmokkaasti. Jospa vielä muutaman vuoden jaksaisivat ja vaikka yhden ultimaattisen albumin julkaisisivat iloksemme. Se vaan hitto Nickokin täyttää ensi vuonna 70 vuotta…
Hyvää syksyä kaikille.
Kommentointi suljettu.