Vuonna 1948 useita neuvostosäveltäjiä otettiin tikunnokkaan. He saivat vastata syytöksiin formalismista, porvarillisesta rappiotaiteesta. Piti olla kansanomainen ja vedota suuriin joukkoihin. Weinbergin sinfonia nro 3 on onnistunut väistöliike. Se poikkeaa tyyliltään syytettyjen muusta kärkikaartista, Šostakovitšin autiosta katkeruudesta ja Prokofjevin kirpeästä huolettomuudesta.
Weinberg sujauttaa sekaan kansansävelmiä, mutta punoo niistä sujuvan, sitkeäntaidokkaan sinfonian. Orkesterin käyttö on ilakoivaa ja ilmavaa, mutta myös mahdikasta ja räjähtävää. Tunnepaatos äityy paikoin sakeaksi, mutta toritaiteen imelyys pysyy turvallisen kaukana. Weinberg ei tainnutkaan tinkiä taiteellisesta omastatunnostaan kovin paljon.
Kultainen avain -balettimusiikista koostettu orkesterisarja nro 4 on satumusiikkina täysin harmiton tapaus, mutta silläkin oli vaikeuksia tulla esitetyksi Neuvostoliitossa.
Äänitys on demonstraatiotasoa. Chandosin vakiotiimin äänitteet kärsivät joskus yliavaruudesta ja tanakkuuden puutteesta, mutta nyt asialla ovatkin ruotsalaisekspertit, jotka tuntevat Pohjolan parhaisiin lukeutuvan Göteborgin sinfoniaorkesterin ja konserttisalin.
Kommentointi suljettu.