Perienglantilainen, omaperäisen soundin luonut Thunder juhlistaa pitkää uraansa ”suurimmilla osumillaan”. Yhtyettä juhlitaan kotimaassaan kansallisaarteena, mutta maailmankuulua megabändiä siitä ei koskaan tullut. Ykkösdivaristatus ei onneksi himmennä sen taidokkaasti soitettua ja tuotettua hyvän mielen hard rockia.

HMV-levykauppa, Lontoo, 1990-luvun alku. Nuorempi versio minusta oli tehnyt kesän kahta työvuoroa postissa ja ansainnut rahat Englannin matkaan. Koska nuorukaista kiinnostivat levyt tietty jo silloin, niin musakaupat olivat matkaohjelmassa automaattisesti. HMV:llä hän hämmästyi, kun kauppaan ei meinannut mahtua sisään ollenkaan. Syy selvisi pian musiikin muodossa: Thunder-yhtye se siellä akustista settiään soitteli ja nautiskeli debyyttialbuminsa Backstreet Symphonyn valtavasta nosteesta kotimaassaan.

Se ensikohtaaminen oli niitä elämän mukavia vahinkoja. Ostin levyn ja siitä asti albumi on ollut tasaiseen tahtiin kuuntelussa. Pari seuraavaakin albumikokonaisuutta sisälsi vielä loistomateriaalia, mutta sitten grunge ja mikälie modernimpi musiikki tallasi perinteisen hard rockin henkitoreisiin. Niin kuin monelle muullekin aikalaisbändille kävi, markkinoiden muuttuminen iski suosioon ja laatukin kärsi. Bändi on sittemmin lopettanut muutamaan otteeseen, mutta kerta toisensa jälkeen on rokkiväen iloksi lavoille palattu. Tällä hetkellä Thunder elää uutta renessanssiaan ja taitaa olla kotimaassaan suositumpi kuin koskaan. Siksi uuden kokoelmalevyn julkaisukin on (taas) ajankohtaista.

Thunder elää uutta renessanssiaan ja taitaa olla kotimaassaan suositumpi kuin koskaan.

Thunderin musiikillinen skaala asettuu nyyhkyslovarien ja menevämmän party rockin väliin, perustan ollessa jämäkästi brittisoundiin valettuna. Whitesnake, myöhempien aikojen Status Quo ja vaikkapa The Wildhearts kuuluu siellä täällä läpi. Onneksi bändi on pitänyt turvaväliä nk. tukkaheviin ja glam rockiin, kallistuen enemmän katu-uskottavampaan ”työväenluokan” meininkiin.

Itselleni ja monelle muullekin on jäänyt mysteeriksi, mikä on se jännä oma juttu, joka saa Thunderin kuulostamaan Thunderilta. Ehkä se on laulaja Danny Bowesin persoonallinen lauluääni ja tiiviiksi hioutunut yhteensoitto, tai sitten se on vain se kuuluisa tekijä-X. Kuuntele itse! On muuten pitkästä aikaa kokoelman masterointiinkin nähty vaivaa. Vaikka kappaleiden välissä on vuosikymmeniä, tuntuu kuin yhtä ja samaa albumia kuuntelisi. Erittäin selkeät, erottelevat ja tanakat soundit ovat hyvä lisäsyy kokoelman hankintaan.