Usko, toivo ja rakkaus ovat kortilla, Paradise Lostin jatkaessa raskaissa syväminää ruoppaavissa tunnelmissa.
Laulaja Nick Holmes, kitaristi ja pääsäveltäjä Gregor Macintosh, kitaristi Aaron Aedy sekä basisti Stephen Edmondson ovat olleet Paradise Lostin ydinjoukko jo 1980-luvun lopulta saakka. Muutaman vuoden mukana ollut Waltteri Väyrynen on yhtyeen seitsemäs kannuttaja. Bändi on kertonut rumpalien kanssa vuosien varrella olleista laatu- ja näkemysongelmista, mutta Waltteri on saanut vuolaita kehuja ja nelikko hehkuttaa nuoren miehen tuoneen lisäbuustia viisikymppisten, kaikennähneiden veteraanien tekemisiin muutenkin.
Paradise Lostin levyt eivät tähänkään mennessä ole olleet riemukkaita ja elämänmyönteisiä, mutta Obsidianilla leuat painetaan yhä alemmas kohti rintaa ja elämän tarkoitus levitellään harmaana tuhkana kuoleman puutarhojen lannoitteeksi. Hämärä laskeutuu levyn aloittavan Darker Thoughtsin myötä, eikä ilolle ja valolle anneta mahdollisuuksia missään vaiheessa.
Hitaissa ja raskaissa merkeissä vyöryvän levyn yleissoundi on mahtipontisen jyhkeä. Tavaramerkiksi tulleet Macintoshin kitaramelodiat levittävät lohduttomuutta ympärilleen Aedyn, Edmondsonin ja Väyrysen luodessa tukevaa pohjaa kappaleille tärkeissä rivisotilaiden rooleissaan. Lauluissa on vaihtelevuutta (kappaleiden sisälläkin) aiempaa enemmän. Hyvänä esimerkkinä Devil Embraced, jolla Holmesin koko rekisteri on käytössä. Alun puhtaan heleästä laulusta, siirrytään James Hetfieldin mieleen tuovan rotevamman tulkinnan kautta, rahisevan mustametalliseen murinaan.
Lauluissa on vaihtelevuutta (kappaleiden sisälläkin) aiempaa enemmän.
Sävellystyöhön on otettu kaveriksi menneisyyden haamuja yhtyeen yli 30-vuotisen uran eri vaiheilta. Sehän passaa, sillä olen tykännyt bändin jokaisesta musiikillisesta suunnasta. Mielenkiinto on ollut vähäisempää vain sen heittäydyttyä muutamiksi vuosiksi (2005-2012) tavallisen tylsäksi. Mitään uutta ja mullistavaa ei Obsidianilla kuitenkaan koeta. Bändi tekee edelleen pieteetillä tyyliinsä sopivia raskaita ja romuluisen karuja antihittejä. Ainoastaan Ghosts-kappaleessa on lennokkaampaa ja mukaansa tempaavampaa poljentoa Paradise Lostin kepeämmästä goottirock-vaiheesta muistuttelemassa.
Obsidian on onnistunut kokonaisuus, mutta aivan autiosaaren levyksi siitä ei ole, sillä useamman kappaleen rakenne on liian samankaltainen ja ennalta arvattava. Alkaa olla vaikeaa muutenkin perinteisellä kitara-basso-rummut-kopistelulla riemunkiljahduksia ja uutuudenviehätystä rockmusiikissa aikaiseksi saada. Rohkea innovatiivisuus, raikkaammat sovitukselliset ideat, instrumenttivalikoiman laajentaminen ja nykytekniikan mahdollistamat efektit voisivat tehdä hyvää Paradise Lostillekin.
Ei kai tässä sitten muuta, kuin tasaisen harmaata päivänjatkoa…
Kommentointi suljettu.