Alkuperäinen hullu ukko julkaisee nimekkään soittajaporukan tukemana yllättävän hienon albumin. Pikavauhtia kasatulle levylle on verekkäiden esitysten sekaan eksynyt pari siipirikkoa lepakkoa.
Haiskahtaako tässä nyt jokin? Nuoremmat muusikot taluttavat höperöitymässä olevan eläkeukon sairasvuoteeltaan studioon luikauttamaan laulut nauhalle ja nykyajan teknologia korjailee sopivasti kukkopillinuotit kohdilleen. Sama homma jatkuu valokuvaussessiossa. Papan kasvot fiksataan sileäksi, kuin vauvan peppu. Kuka liene kappaleetkin kirjoittanut? Ehkeivät sentään näin radikaalisti asiat ole olleet, sillä Ozzyn mielestä levy pelasti hänen henkensä ja mukana ollut soittajaporukkakin on hänen ylimpiä ystäviään.
Vanhuus ja terveysongelmat eivät estä velhoa harjoittamasta heavy rock -alkemiaansa. Lähtökohdat huomioon ottaen on pienoinen ihme, että albumilta löytyy useampikin tenhoava kappale. Jo maistiainen Under the Graveyard mourusi uskottavasti tuoden mieleen alkupään Black Sabbathin. Sen jälkeen tulleet biisit Straight to Hell ja varsinkin häröpunkkina raikaava It`s a Raid laittoivat odotuksille suitsia. Yllätys oli sitäkin suurempi, kun levyltä alkoi kerta kuulemalta absorboitua useampi heavyralli ihon alle.
Rammsteininkin käsittelemä kannibaalitapaus vyöryy pimeyden prinssin esittelemänä vähintään yhtä vakuuttavasti: Eat Me! Levyn parhaaksi kappaleeksi nouseva Scary Little Green Men on kuin viritetty No More Tears. Rauhallisempien kappaleiden, joita levyllä on useampia, seasta vahvimman säväyksen tekee All My Life. Valitettavasti Post Malone ja Travis Scott on päästetty liikaa vauhtiin studiossa ja heidän syystään levy päättyy Take What You Wantin myötä antikliimaksiin. Ozzy Osbourne -albumin viimeisenä biisinä ei missään tapauksessa saisi olla Avicii-tyyppinen venkoilu.
Eläköityminen on monelle menneen maailman rokkarille mahdoton ajatus.
Eläköityminen on monelle menneen maailman rokkarille mahdoton ajatus. Saahan sitä musiikin parissa hääriä vaikka henkihieverissä, mutta jo silkasta kunnioituksesta itseään ja faneja kohtaan voisi musiikkibisneksen kanssa pelehtimisen lopettaa siinä vaiheessa, kun koneet on ajettu varatankille lopullisesti. Vaikka nyt vielä onnistumisia levylle saatiin, Ozzyn tapauksessa suuri osa faneistakin on jo sitä mieltä, että seitsemälle vuosikymmenelle ulottuvan kunniakkaan uran tulisi jo loppua. Yhtään levyä tai kiertuetta ei olla enää velkaa.
Kyllä mies itsekin tietää, että tämä alkaa olla tässä:
“I am the monster, yeah, you must’ve have read the news
Don’t know how it started but I know just how it ends”
Kommentointi suljettu.