Peter Tägtgrenin (Pain, Hypocrisy) ja Till Lindemannin (tiedätte kyllä), toinen albumi on synkkien sävyjen ja poikkitaiteellisuuden groteskia juhlaa. Vaikka kyseessä on sivuprojekti, on vaivaa nähty niin musiikissa, kuin visuaalisuudessakin.
Olen vuosien varrella miettinyt, mitä taide on ja mitä ei. Ainakaan sen ei kuulu olla tavallista ja ympäripyöreää. Se voi toki peilata yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä, mutta asiat tulisi esittää tavoilla, jotka sykähdyttävät ja laittavat ajattelemaan. Oma ja sitä kautta katsojan ja kuulijan mielikuvitus pitää laittaa laukalle. Olen myös penännyt populaarikulttuurin jutuissa ja töissä itseltäni ja artisteilta ääripäiden tuomista teoksiin. Kaunis tuntuu kauniimmalta, kun mukaan laitetaan ripaus toista ääripäätä, ja päinvastoin.
Tägtgren ja Lindemann ovat tämän oivaltaneet ja haastavat kuulijansa ja katsojansa raflaavilla visioillaan. Siinä missä Rammstein on nykyään laskelmoitu ja osin valmiiksi pureskeltu tavaramerkki, voi Lindemann -nimen alla revitellä ja antaa taiteen palon roihuta vapaammin. Siksikin F & M on lähtökohtaisesti ”parempi”, kuin Rammsteinin vähän aikaa sitten julkaistu albumi.
Jo takiaisen lailla päähän tarttuva Steh auf johdattaa hämmentävän videonsa kera näiden herrojen vinksahtaneeseen maailmaan. Se on albumin kappaleista lähimpänä Tägtgrenin oman Pain-yhtyeen melodista industrial-metallia. Onneksi levylle on ammennettu vaikutteita muualtakin kuin konemetallipumppauksesta. Esimerkiksi kaunis tuutulaulu Schlaf Ein edustaa herrojen herkempää puolta. Koska Lindemann ei laulajana ole mikään Pavarotti, on hyvä, että komentokieli on vaihdettu saksaksi. Varsinkin rauhallisimpiin kappaleisiin tuntuisi Till saavan äidinkielellään enemmän syvyyttä tulkinnalleen.
F & M on parempi, kuin tulitikkukantinen pääbändin levy.
Kauimmaksi konemetallista ajaudutaan naistenmies-tematiikkaa heruttavalla Ach So Gern:illä. Se polkaistaan suht tosimielellä tangona, ranskalaistyylisen haitarin luodessa kaihoisaa tunnelmaa. Kappale löytyy myös turvallisempana metalliversiona levyn bonusraitana. Vaikka fetissikappale Gummi on menevä ja totutut elementit sisältävä, niin varsinkin kertosäe on pökkelömäinen. Pari muutakin kappaletta jää harmillisen keskinkertaiseksi, mutta onneksi levyllä on Steh Auf:in ja Ach So Gern:in lisäksi muitakin loistokipaleita, esimerkkinä hitaasti tamppaava Blut ja räväkämpi Ich Weiss Es Nicht. Siksi pysyn mielipiteessäni: F & M on parempi, kuin tulitikkukantinen pääbändin levy. Ottakaa bändit (ja muutkin taiteen parissa toimivat) oppia näiden herrojen tekemisistä ja tehkää puhuttelevaa ja uskaliasta taidetta!
Kommentointi suljettu.