Lasten Hautausmaan pitkäsoittojen kaanon on jo neljännessä näytöksessään. Persoonallisen laajakatseinen lähestyminen musiikkiin pitää edelleen otteessaan, mutta toivottavasti hioutuneet särmät ja punk-asenteen karsiminen eivät ole lipsauttamassa yhtyettä mainstreamiin. IV on tuttua ja (ehkä jo liiankin) turvallista hautuumaata.
Musiikkitaivaamme outolinnun musiikillisen tyylilajin nimeäminen on haastavaa. Tukiranka on luotu iskelmällisistä kansanmusiikkivaikutteista ja 1970-luvun popista ja jytärockista sekä hitailla temmoilla laahaavista melankolisemmista kipaleista. Hieman oikomalla nuo voisi vetää yhteen toteamalla bändin soittavan folkpop doomia.
Suurin muutos aiempaan verrattuna on lauluosuuksien siirtyminen lähes pelkästään Kristiina Vaaralle. Hänen kuulaan kirkas lauluääni ja selkeä artikulointi kuljettavat kappaleiden sanoitukset ihon alle. Maanläheisemmät kappaleet ja rokimmat menopalat esitetään hänen (ja koko bändin) toimesta ilahduttavan muuntautumiskykyisesti ja biisien tunnelmaan uppoutuen.
Uutta on myös ensimmäistä kertaa levyn äänittäminen oikeassa studiossa. Ammattimaisempi tuotanto on tuonut pieniä nyansseja ja eri instrumenttien erottelevuutta, ja sitä kautta muusikkoutta vielä paremmin esille, mutta on samalla häivyttänyt aiempien levyjen DIY/punk-asennetta. Välillä levyä kuunnellessa tuntuu, että yhtye on paneutunut enemmän studiotekniikan tuomiin mahdollisuuksiin, kuin itse kappaleisiin. Esimerkiksi Unesi jää pieneksi lauleloksi tarjoten vain surumieliset säkeistöt eivätkä tunnetasotkaan kulkeudu syvempiin ulottuvuuksiin.
Sori äskeisestä, sillä on levyllä useita hienojakin kappaleita. Melkoiseen kiitoon nouseva Kaarlo Sarkia soolo-osuuksineen ottaa kuulijan valtaansa. Samoin levyn lopettava mahtipontinen Metsäveljet ja varsinkin sen loppuosa voisi särökitaroilla soitettuna olla vaikka Black Sabbathin levyltä. Myös Sähköisku, sekä Punainen ja Valkoinen, edellä mainittujen lisäksi, pitävät Lasten Hautausmaan jatkossakin yhtenä mielenkiintoisimmista yhtyeistämme.
Kommentointi suljettu.