CMX:n vinyylijulkaisut jatkuvat. Nyt vuorossa on Vainajala – albumi, jonka perusteella moni on jakanut CMX:n tuotannon aikakauteen ennen ja jälkeen sen julkaisun. Tuore uusintajulkaisu tarjoaa mahdollisuuden laskea vinyyli levylautaselle ja arvioida tilannetta nyt, yli kahden vuosikymmenen ja yhdeksän seuranneen albumin jälkeen.
Olen useamman kerran lukenut väitteen, jonka mukaan CMX:n tuotanto on – tai ainakin oli – mahdollista jakaa sen mukaan, onko albumi julkaistu ennen vai jälkeen Vainajalan (1998). Ennen Vainajalan julkaisua CMX oli paketoinut siihenastisen tuotantonsa ensimmäiselle Cloaca Maxima -kokoelmalle ja yhtyeen rumpali oli vaihtunut. Nyt Vainaja on julkaistu kotimaisen Svartin toimesta vinyylinä – ensimmäistä kertaa. Julkaisu on jatkoa keväällä julkaistulle Dinosaurus Stereophonicus -tripla-albumille.
Olin onnistunut jotenkin ohittamaan tiedon Vainajalan vinyylijulkaisusta, vaikka CMX:n nykyiset kotisivut ovat vähintään Suomen tyylikkäimmät ja informatiivisimmat. Tilanteen havaitessani päivää ennen julkaisua tuli kiire tilaamaan vinyylit varsinkin, kun Levykauppa Äxän sivut näyttivät virheellisesti painoksen olevan loppumassa jo ennen julkaisua. Samalla pääsin keskustelemaan päätoimittajan kanssa aiheesta ”mitä eroa on fanilla ja fanaatikolla”. Toiset eivät tajua. Vinyyli on hieno esine, koska sen pääasiallisen käytön – kuuntelemisen – lisäksi niitä voi myös keräillä. Vainajalasta julkaistiin kolme versiota.
Henkilökohtaisempi syy on se, että Vainajala oli aikanaan ensimmäinen CMX:n albumi, jonka ostin. Tutustuin yhtyeeseen vuotta aiemmin, kun lainasin Cloaca Maxima -kokoelman. Julkaisuvuonnaan 1998 Vainajala ei vetänyt minulta mattoa alta. Se tapahtui lopullisesti vasta albumilla Aion (2003), joka muuten väitteiden mukaan tulee olemaan seuraava CMX:n vinyylijulkaisu. Vainajalan uudelleenjulkaisu tarjoaa mahdollisuuden (tekosyyn) laskea levy lautaselle ja katsoa niin yhtyeen, kun oman musiikkiharrastuksen historiaa kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin. Jälkiviisauden lasien läpi, tietenkin. Eli neula alas ja levy soimaan.
Vainajala osoittautuu paremmaksi albumiksi, kokonaisuudeksi, kuin muistin. Se polveilee vastustamattomasti eteenpäin Iskusävelmäavauksesta aina päättävään Vanhaan Talvitiehen saakka. Matkalle mahtuu avauksen ohella tiukempaa rokkia, kuten Ei yksikään ja kahdeksantena päälle rymistelevä Laulu palavasta linnusta. Ja toisaalta rauhallisemmat Vierasta viljaa ja Kirjeitä paratiisista. Olin jotenkin unohtanut, miten loistavia kappaleita kolme ensin mainittua ovat.
Itse asiassa koko levyllä ei ole yhtään kappaletta, jonka edes haluaisin ohittaa. Eikä se johdu siitä, että en jaksa nousta kuunteluröhnötyksestäni nostamaan neulaa eteenpäin. Vaan siitä, että albumilla ei ole yhtään heikkoa lenkkiä taikka kappaletta, jonka karsimisesta muu albumi ei kärsisi. Julkaisuvuonna saatoin olla toista mieltä.
Vainajalan on tuottanut Faith No Moren Billy Gould. Albumi on äänitetty keskellä Lappia. Hirsimökki ja äänityskalusto. Kenties siinä syitä karuun ja yksinkertaiseen saundipolitiikkaan. Lämmin saundi siellä ainakin syntyi. Äänitykset vietiin läpi vain kahdessatoista päivässä. En usko CMX:n tuon jälkeen äänittäneen yhtään albumia yhtä nopeasti. Toisaalta väitteiden mukaan Gould ei pahemmin teknistä temppuilua ainakaan tuolloin juuri arvostanut, ja soitatti yhtyettä senkin edestä. Siltä levy kuulostaakin, elävältä. Kontrasti Pro Toolsilla kasattuun edeltäjään Discopolikseen on todella jyrkkä. Cloaca Maxima II -kokoelmalla (2004) on muuten kappale Vainajala ’04. Kyseessä on tuhdimpi versio alkuperäisestä levytyksestä, jossa on muutama kitararaita enemmän. Melkein soisin uudelleenjulkaisulla soivan tuon ’04-version, vaikka puristi minussa vastaan huutaakin. Myös edellä mainitun kokoelman kansilehdestä löytyy viitteitä siitä, että CMX olisi tehnyt joitain asioita toisin, jos aikataulut olisivat sen sallineet.
Vainajala jäi julkaisuajankohtanaan minulle etäiseksi. Muistelen sen aiheuttaneen fanikunnassa – johon en itse silloin kuulunut – hämmennystä. Edellisellä Discopoliksella (1996) mekaanista saundia ja Pro Tools -tuotantoa syleillyt CMX oli kääntänyt Vainajalalla kelkkansa täysin ja tehnyt levyllisen ydinluuksi saakka kuivaa rehellistä rokkia. Toisaalta Vainajala on CMX:n ensimmäinen kultaa myynyt albumi.
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, huomaan arvostavani bändin soittoa täysin uudella tavalla, erityisesti Halmkrona – Rasio -akselin kitarointia, sekä albumikokonaisuutta. Vainajala on palannut minun osaltani kuunteluun; nimenomaan albumina. Sitä paitsi tuo Svartin erikoispainos on tolkuttoman hieno.
Kuvat: Ari Talusén ja Juha Poutiainen
Kommentointi suljettu.