AC/DC:n rokkikone hiljeni epämääräisissä merkeissä muutama vuosi sitten. Otsikot täyttyivät kuulovauriosta, huumeista ja muista rikoksista, kuolemasta, sekä kiertuetta paikkaamaan tulleesta W. Axl Rosesta. Angus kytkee vielä kerran virran päälle ja keskittyy olennaiseen.
Kolmen vuoden kuluttua 50 vuotta täyttävän AC/DC:n ainoa alkuperäisjäsen Angus Young on pyytänyt äänityssessioihin uskollisimmat soittajatoverinsa. Rumpali Phil Rudd on ollut mukana, muutamaa taukoa lukuun ottamatta vuodesta 1974. Miehen vakaat kompit ovat, 1977 riveihin liittyneen Cliff Williamsin bassottelun ohella, olennainen ja tunnistettava osa yhtyeen graniitinlujaa rytmistä kivijalkaa. Malcolmin ja Angusin sukulaismies Stevie Young on tuurausluontoisesti toiminut rytmikitaristina keikoilla jo 1980-luvulla. Myös edesmenneen Malcolm Youngin voi kuvitella edelleen osaksi bändiä, niin vahva hänen läsnäolonsa albumilla on.
Olisi ollut vaivaannuttavaa kuulla levyllä jotain muuta laulajaa, kuin Brian Johnsonia. Jotenkin tuntuu, ettei Anguskaan olisi studioon lähtenyt, jos Johnson olisi pestistä joutunut kieltäytymään. Kuulo-ongelmat on onneksi saatu hallintaan, ja lätsäpää repii vielä 73 vuotiaanakin palkeitaan kuin nuori leijona.
PWR/UP on pitkälti best of the rest-kokoelma, sillä jokainen kappale on kasattu Malcolmin ja Angusin vuosien varrella pöytälaatikkoon keräämien riffiaihioiden ympärille. Poikkeamia yhtyeen musiikilliseen linjaan on siis edelleenkään turha odottaa. Varmaa on myös se, että levyn soundit potkivat perseelle, useiden liveottojen maksimoidessa resonointia kuulijan kehossa.
Varmaa on myös se, että levyn soundit potkivat perseelle.
Muuttumattomuudesta puheen ollen, vanha sanonta ”kun olet kuullut yhden, olet kuullut ne kaikki”, pitää jälleen osittain paikkaansa. Esimerkiksi soittimien asettuminen stereokuvaan pysyy ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen, puuduttavuuteen saakka samoissa perusasetuksissa. Ainoastaan Johnsonin laulua on muutamissa kappaleissa miksattu vuoroin pintaan ja vuoroin enemmän soittimien sekaan. Pientä virkistystä yleissoundiin on saatu muutamilla kertosäehuudahduksilla ja Angusin gibsonistaan loihtimilla lurituksilla.
Koska AC/DC luottaa uusiutumattomaan energiamuotoonsa hamaan loppuun saakka, kokeillaan biisikohtaista makustelua, josko siten levyn virtapiikit ja oikosulut alkaisivat paremmin hahmottua.
Realize: Vahva levyn aloitus. Alkuriffi ja Brianin huudot iskevät homman tulille saman tien, ja kaikki on AC/DC-universumissa taas niin kuin pitääkin.
Rejection: Periaatteessa kaikki ok, mutta energiatasot jäävät puolitiehen. Kertosäe tuo mieleen ikivanhan Jailbreakin. Uuhuu-huudot tuntuvat myös päälle liimatuilta
Shot in the Dark: Ensimmäinen single. Simppeli menopala, joka ei ensimmäisillä kuuntelukerroilla vielä ”lähtenyt”. Toistojen ja volumen lisäämisen myötä sekin löysi paikkansa hyvien AC/DC-kipaleiden viereltä.
Through The Mists Of Time: Kevyemmin rullaava poppipala. Levyn outolintu, jonka jokainen kuuntelukerta lisää sen mystistä tenhoa. Johnsonin laulusuorituksessakin on extralataus tunnetta.
Kick You When You’re Down: Jos Gene Simmons ja Jimmy Page tekisivät yhdessä musiikkia, niin jotain tällaista voisi syntyä. Blues rockin ja stadion rockin yhdistelmänä jytkivä biisi iskeytyy päänuppiin kertakuuntelulla. Näissä AC/DC on parhaimmillaan; kaikki on näennäisen yksinkertaista, mutta pienet taikatemput avaavat reitin alitajuntaan.
Witch’s Spell: Kevyesti alkava kappale saa nopeasti lihaa ympärilleen ja on groovensa, sekä kertosäkeensä ansiosta yksi levyn piilohiteistä.
Demon Fire: Toisena maistiaisena julkaistu vauhdikkaampi biisi on kuin alternative-versio yhtyeen aiemman tuotannon (muutamasta) kappaleesta. Johnsonin rasvainen bluestyylinen laulu ja tarttuva kertosäe nostavat sen pastissimaisuudesta huolimatta levyn parhaimmistoon.
PWR/UP on kuitenkin vahva näyttö AC/DC:n eläkeikään ehtineiden herrojen nykykunnosta.
Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen niputankin levyn loput biisit yhteen, sillä Wild Reputation, No Man’s Land, Systems Down, Money Shot ja Code Red uppoavat valitettavasti keskinkertaisuuden suohon. Muutamaa lipsahdusta lukuun ottamatta PWR/UP on kuitenkin vahva näyttö AC/DC:n eläkeikään ehtineiden herrojen nykykunnosta.
Totta kai toivoisi äijien tekevän levyjä jatkossakin, mutta jossain vaiheessa ikä alkaa tuomaan haasteita raisun ja vitaalin rockin uskottavana pitämiselle. Jos julkaisutahti pysyisi totutun verkkaisena, niin Brian Johnsonkin viettäisi seuraavan levyn ilmestymisen aikoihin jo kasikymppisiään. Eppäillä soppii, mutta painaahan The Rolling Stoneskin vielä täysillä menemään!
Epilogi: Rapsuttelin aivoistani muistijälkeä, milloin itse kuulin ensimmäistä kertaa AC/DC:tä. Se oli 1980-luvun alkuhämäriä, kun kaverin isosiskon äänittämiltä c-kaseteilta tykitettiin sen ajan kovimpia rokkibändejä. Sen muistan, että AC/DC ja Motörhead nousivat muiden aikalaisbändien (Whitesnake, Michael Schenker Group, Blackfoot jne.) yläpuolelle sähäkän suoraviivaisella meiningillään. Samaa virtaa kulkee kehossa tänäkin päivänä, kun eisiidiisii kaiuttimien kartioita heiluttelee. Eniten kuuntelussa ovat vuosien varrella olleet Bon Scottin aikaiset järkäleet, Powerage ja Highway to Hell. Johnsonin aikakauden levyistä olen huudattanut eniten aliarvostettua Flick of the Switchiä.
Kommentointi suljettu.